Wacky Tie Films: Ilveskuiskaaja. 80 min. Ensi-ilta 1.9.2023. S.
Ohjaus Juha Suonpää, käsikirjoitus Juha Suonpää ja Hanna Kaihlanen, kuvaus Juha Suonpää ja Alexander Markus Lembke, leikkaus Tuuli Kuittinen ja Hanna Kaihlanen, äänisuunnittelu Tanel Kadalipp, musiikki Puuluup, Kimmo Helén ja Tanel Kadalipp.
Päähenkilö Hannu Rantala.
Ohjaaja Juha Suonpää käytti kahdeksan vuotta Ilveskuiskaajaan. Elokuvan alkuteksteissä käy ilmi, ettei hän tuona aikana nähnyt yhtään ilvestä. Sen sijaan dokumentin miltein anonyymiksi jäävä päähenkilö Laitilasta näkee ilveksiä riistakameroillaan ja on omistanut myöhemmän elämänsä ilvesten suojelulle.
Dokumentti on tyyliltään keskushenkilönsä tavoin eklektinen, paikoin jopa erakkomainen. Päähenkilö, noin kuuttakymppiä kai lähestyvä mieshenkilö, tutkailee ympäristönsä ilveskantaa. Vankkaa lounasmurretta vääntävä mies on miltei ainoa ihminen tunnin ja kahdenkymmenen minuutin dokumentissa. Pääosassa ovat riistakameroiden tarkkailussa olevat viisi ilvestä ja heidän askareensa keskellä jylhiä, lohkareisia metsämaisemia.
Dokumentissa on välikkeinä musiikkivideomaisia heijastuksia latvuksiin ja rakennuksiin. Välillä päähenkilö heittäytyy tanssimaan, välillä hän hiipii shamanistimaisin elkein ilvesnaamari suojanaan. Väliosina on myös hienoja, kalevalaistyylisiä runoja.
Dokumentin äänisuunnittelusta vastaa Tanel Kadalipp. Yhdessä Kimmo Helénin ja Puuluup-uusfolkduon kanssa teoksesta tulee mystisempi. Kurkkulaulannan ja baritoniviulun musiikki luontomaisemissa luo dokumentille ansaitsemansa tunnelman.
Muutoin mainiossa dokumentissä hiertää muutama seikka: luontodokumenttien tavoin päähenkilö harrastaa ”kisujen” kanssa vankkaa antropomorfismia. Droonikuvausta on taas ympätty vängällä liikaa. Faktatietoa Suomen ilveskannasta tarjotaan niukasti.
Hetki menee silmien tottua, kun elokuvassa on hyödynnetty 24 erilaista kameratyyppiä. Rauhallisella leikkauksella pahimmilta törmäyksiltä vältytään, mutta kohinaiseen ja mustavalkoiseen riistakameran kuvaan tottuu yllättävän pian, joskin kontrasti 4K-kuvalaatuun on jo häikäisevä.
Mikä dokumentin sanoma lopulta on? Onko dokumentilla lopulta tarvettakaan olla jotain sanomaa? Vai onko tämän erakkomaisen ilvespalvojan tarkoitus osoittaa, ettei yksilön ja viranomaistahojen välinen ymmärrys riitä? Onko dokumentin tarkoitus antaa asennekasvatusta vaiko ajankuva eräästä asialleen omistautuneesta henkilöstä?
Luonnon eläimistöä vilahtelee dokumentin saatossa runsaasti. Vuoden kiertokulkua myötäilevä dokumentti onnistuu still-kuvien kautta. Uuden ilvespoikueen ilmestyminen herkistää jopa paantuneimmankin luontodokumenttien tuomitsijan.
Päähenkilön letkauttelu pitää dokumentin virettä yllä. Linkolamainen ajatus kuolleesta, kapisesta ilveksestä on mieleenpainuva; murteellinen ja sadatteleva toteaminen asioiden tiloista nyrjähtelee paikoin jopa komiikan puolelle. Dokumentti on sävyltään veikeä, hyvänmielinen ja leikittelevä.
Toista ihmistä kuullaan puhelimitse, edes baarimiljöössä fokalisointiin ei muita ihmisiä ole mahtunut. Sen sijaan Kanta-Hämeen vaakunan löytyminen pullonalusesta heraldisine ilveksineen ilahduttaa katsojaa typerryttävän paljon.
Elokuva on esillä Kööpenhaminan elokuvafestivaaleilla. Harmittaa jo valmiiksi, että lounasmurteinen, karhea kielimaisema tuskin pääse oikeuksiinsa englannin käännöksenä. Hiukan myös harmittaa, että taas ulkomailla esitellään suomalaista dokumenttiosaamista jälleen luontodokumenttina. Mutta onneksi tämä dokumentti on sentään tärähtänyt ja ketterä luontodokumentti myös meistä ihmisistä. Miau.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
