Wacky Tie Films: Ilveskuiskaaja. 80 min. Ensi-ilta 1.9.2023. S. Ohjaus Juha Suonpää, käsikirjoitus Juha Suonpää ja Hanna Kaihlanen, kuvaus Juha Suonpää ja Alexander Markus Lembke, leikkaus Tuuli Kuittinen ja Hanna Kaihlanen, äänisuunnittelu Tanel Kadalipp, musiikki Puuluup, Kimmo Helén ja Tanel Kadalipp. Päähenkilö Hannu Rantala.
Ohjaaja Juha Suonpää käytti kahdeksan vuotta Ilveskuiskaajaan. Elokuvan alkuteksteissä käy ilmi, ettei hän tuona aikana nähnyt yhtään ilvestä. Sen sijaan dokumentin miltein anonyymiksi jäävä päähenkilö Laitilasta näkee ilveksiä riistakameroillaan ja on omistanut myöhemmän elämänsä ilvesten suojelulle.
Dokumentti on tyyliltään keskushenkilönsä tavoin eklektinen, paikoin jopa erakkomainen. Päähenkilö, noin kuuttakymppiä kai lähestyvä mieshenkilö, tutkailee ympäristönsä ilveskantaa. Vankkaa lounasmurretta vääntävä mies on miltei ainoa ihminen tunnin ja kahdenkymmenen minuutin dokumentissa. Pääosassa ovat riistakameroiden tarkkailussa olevat viisi ilvestä ja heidän askareensa keskellä jylhiä, lohkareisia metsämaisemia.
Dokumentissa on välikkeinä musiikkivideomaisia heijastuksia latvuksiin ja rakennuksiin. Välillä päähenkilö heittäytyy tanssimaan, välillä hän hiipii shamanistimaisin elkein ilvesnaamari suojanaan. Väliosina on myös hienoja, kalevalaistyylisiä runoja.
Dokumentin äänisuunnittelusta vastaa Tanel Kadalipp. Yhdessä Kimmo Helénin ja Puuluup-uusfolkduon kanssa teoksesta tulee mystisempi. Kurkkulaulannan ja baritoniviulun musiikki luontomaisemissa luo dokumentille ansaitsemansa tunnelman.
Muutoin mainiossa dokumentissä hiertää muutama seikka: luontodokumenttien tavoin päähenkilö harrastaa ”kisujen” kanssa vankkaa antropomorfismia. Droonikuvausta on taas ympätty vängällä liikaa. Faktatietoa Suomen ilveskannasta tarjotaan niukasti.
Hetki menee silmien tottua, kun elokuvassa on hyödynnetty 24 erilaista kameratyyppiä. Rauhallisella leikkauksella pahimmilta törmäyksiltä vältytään, mutta kohinaiseen ja mustavalkoiseen riistakameran kuvaan tottuu yllättävän pian, joskin kontrasti 4K-kuvalaatuun on jo häikäisevä.
Mikä dokumentin sanoma lopulta on? Onko dokumentilla lopulta tarvettakaan olla jotain sanomaa? Vai onko tämän erakkomaisen ilvespalvojan tarkoitus osoittaa, ettei yksilön ja viranomaistahojen välinen ymmärrys riitä? Onko dokumentin tarkoitus antaa asennekasvatusta vaiko ajankuva eräästä asialleen omistautuneesta henkilöstä?
Luonnon eläimistöä vilahtelee dokumentin saatossa runsaasti. Vuoden kiertokulkua myötäilevä dokumentti onnistuu still-kuvien kautta. Uuden ilvespoikueen ilmestyminen herkistää jopa paantuneimmankin luontodokumenttien tuomitsijan.
Päähenkilön letkauttelu pitää dokumentin virettä yllä. Linkolamainen ajatus kuolleesta, kapisesta ilveksestä on mieleenpainuva; murteellinen ja sadatteleva toteaminen asioiden tiloista nyrjähtelee paikoin jopa komiikan puolelle. Dokumentti on sävyltään veikeä, hyvänmielinen ja leikittelevä.
Toista ihmistä kuullaan puhelimitse, edes baarimiljöössä fokalisointiin ei muita ihmisiä ole mahtunut. Sen sijaan Kanta-Hämeen vaakunan löytyminen pullonalusesta heraldisine ilveksineen ilahduttaa katsojaa typerryttävän paljon.
Elokuva on esillä Kööpenhaminan elokuvafestivaaleilla. Harmittaa jo valmiiksi, että lounasmurteinen, karhea kielimaisema tuskin pääse oikeuksiinsa englannin käännöksenä. Hiukan myös harmittaa, että taas ulkomailla esitellään suomalaista dokumenttiosaamista jälleen luontodokumenttina. Mutta onneksi tämä dokumentti on sentään tärähtänyt ja ketterä luontodokumentti myös meistä ihmisistä. Miau.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi KaltiolleMia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vihreät niityt törmäyttää erilaisia vastakohtaisuuksia kuin hiukkaskiihdytin.” Mutta mitä Tenka Issakainen löysi tästä entisen kuurojen koulun kaksi kerrosta täyttävästä teoksesta?
”Kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen vihjeiden maailma kiehtoo, pakottaa etsimään merkityksettömiäkin huomioita, pitää valppaana”, Matti A. Kemi kirjoittaa elokuvasta Sebastian.
Reijo Valta katseli perinteistä poikkeavan kotimaisen ensi-iltaelokuvan Parvet Kuopiossa. Leffa esittää paljon kysymyksiä mutta ei anna vastauksia yhteenkään.
”Järvelinin jäsentäminen on tehokasta, lennokasta ja sisällöltään kuluneen skedetrukin kaltaisesti tärähtänyttä ja omalaatuista.” Matti A. Kemi kritisoi kuitenkin Pölykolan pientä fonttia ja tiheää taittoa.
”Kirjoittajakaksikko avaa näkökulman, jonka valossa läntinen historian tulkinta on arvottanut esimerkiksi juuri transatlanttisen orjuuden pelkäksi maailmanhistorian alaviitteeksi.” Juhani Rantala luki Orjuuden arvet.
”Kirja on jäntevästi rakennettu tiiviiksi tietoa täynnä olevaksi kokonaisuudeksi”, Risto Kormilainen kirjoittaa Maaria Haikolan tietoteoksesta Kämppäemäntiä ja laivakokkeja.
Syyskuun lopussa Suomussalmella kokoonnuttiin kuudensille Pakko sanoa! -festivaaleille. Matkassa yleisön puolella oli myös Veikko Leinonen, joka vieraili festivaalilla ensimmäistä kertaa ja kirjaili vaikutelmiaan Kaltiolle.
Ensimmäinen ajatukseni oli epäusko. Kieltäydyin täysin uskomasta lukemaani ja Helsingin Sanomien taloustoimittajaa, joka sanatarkasti toisti energia-alan toimitusjohtajan innostunutta puheenvuoroa: ”Tälle […]
Lokakuisen sunnuntai-illan harmaus ropisee ikkunalautoihin. Jos voisi vain tuudittautua taiteeseen, lukea kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa, tuijotella näyttelyitä – nämä […]
Tämän numeron kansitaiteilija on kuvitteellinen [AlyÆŋ], jonka teoksia on esillä kulttuuritalon Valveen kahvila-ravintolan seinillä 10.11. saakka. [AlyÆŋ] syntyi vuonna 1997 […]