Riikka Simpura: Painottomuus. 80 s. Poesia 2022.
Masentuneisuuden ja irtaantumisen tunnetta ympäröivästä on käsitelty 2010- ja 2020-lukujen suomalaisessa runoudessa ehkä jo kyllästymiseen saakka. Taidokkaat kirjailijat toisinaan oivaltavat uusia tulokulmia teemojen äärelle. Riikka Simpuran (s. 1994) esikoisteos Painottomuus kaikessa yksinkertaisuudessaan ja vähäsanaisuudessaan ansaitsee kiitosta tulokulmallaan.
Ulkopuolelle jäämisen tunne, FOMO eli fear of missing out hiipii avoimessa runokokoelmassa ensin pelkona, sitten tietoisena valintana: ”Toiset menevät ja tekevät, / heillä on tärkeät määränpäät”, Simpura toteaa ja jatkaa seuraavalla sivulla iskevän lakonisesti ”Joskus mulle ei vaan kuulu mitään.”
Nykyisten runoniteiden keskinkertaisuutta mukaillen teoksessa on 69 sivua, joskin 19 näistä sivuista on tyystin tyhjiä. Tyhjät sivut lisäksi jaksottuvat viiden sivun sarjoihin, mikä aluksi herättää hämmennyksen lisäksi kysymyksen lukijan aliarvioinnista sekä runoilijan että kustantajan toimesta. Vasta toisella tai kolmannella lukukerralla sivujen rytmiikka avautuu. Teos vaatiikin erittäin vähäisillä sanoillaan lukijaltaan seisahtumista, makustelemista.
Tekstimassaltaan teos kamppailee kevyessä kärpässarjassa. Lauseet ovat keskimäärin viisisanaisia, ne päättyvät järjestään pisteeseen. Kokonainen aukeama tiivistyy seuraavaan: ”Käyt kävelyllä, / kävelet ympyrää /// Jäällä / sätkii kala. // (En tunne mitään.)” Minimalismin abstrakti ote toimii vakuuttavasti. Eräät sivut ovat vain yksisanaisia, mutta sanojen keskinäisistä suhteista ja assosiaatioketjuista syntyy tyrmääviä koukkuja.
Kertojaminän lohduttomuus ja tunteettomuus osataan kuvailla diskreetin kauniisti kaikessa hirveydessään. ”Olen naimisissa / luontoni kanssa.” Sama aukeama päätetään tylyn nasevasti: ”Olen huimaus, joka jatkuu”.
Mitättömän tuntuisista, lyhyistä päälauseista alkaa loppua kohden huokua uhmakkuus. Teoksen pohjavire muuttuu entistä ahdistavammaksi häviävän pienissä havainnoissa. Kirjan lopussa, kun kertojaminällä vihdoin on jotain kaipaamansa, runo jättää tulkitsijansa kiperään paulaan. Useillakaan lukukerroilla en osaa päättää, onko runo dysforinen vaiko euforinen. Mutta nimensä mukaisesti siinä on ilmassa jotain raskasta, joka vain leijuu tyhjiössään.
Vitsailin eräässä seurueessa, että teoksen lukee talvipäivänseisauksen läheisessä hämäränkajossa samassa ajassa, jossa viimeinen auringonsäde saavuttaa matkansa määränpään, kirjan viimeisen tavun. Pienikokoinen, miltei neliön ja A5-kokoisen kirjan painokin hämää riviensä ja aiheen raskaudessa.
Teoksen lukee sen 69 sivusta huolimatta aluksi liian nopeasti. Kirjan sisäinen maailma avautuu vasta muutaman lukukerran jälkeen, ja lopulta teosta huomaa lukevansa toistamiseen tai jopa kolmatta kertaa läpi. Selvitän kritiikin pohjustusten päätteeksi, että kyseessä on kaiken lisäksi vielä esikoisteos.
Yritin pohtia vähäsanaisuudelle pitkään vastaavaa verrokkia suomalaisesta nykyrunoudesta. Lähimmäksi kai päässee Ville Hytönen Ultima Thule-teoksellaan (Enostone 2020). Simpuraa ja Hytöstä yhdistää perinpohjaisesti laadittu eheä kokonaisuus ja usko yksittäisten sanojen painoarvoon.
ehkä vaatii sisäiseen levottomuuteensa hiljentymistä, herpaantumatonta keskittymistä ja ehkä hiukan ilkikurisuutta. Kuten Simpura loppupuolella ohjeistaakin:
Ainoa velvollisuus
on opeteltava putoamaan ja viedä sinne hiljaisuus.
On velvollisuus pudota unen aikana sängystä
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
2020-logu sámi rap-artisttat Yungmiqu ja Jezebro Álbmotlaš populáramusihkkakultuvrrat dávistit dávjá riikkaidgaskasaš stiilarávnnjádagaid. Dát albmoneapmi gullo maid sámiid modeardna musihkas. Ovdamearkka […]
Vistig sáttá leđe tárbu muštâliđ, kii mun lam. Pargoeellimstân mun lam anarâškielâ ollâopâttâhlehtor. Muu spesialsyergi lii kielâiäláskittem, adai keevâtlávt mun […]
Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita, mutta paikoin Suomikin on tehnyt siirtomaapolitiikkaa. Antti Vikström käy läpi tilanteita, joissa mekin olemme olleet alistajan osassa.
During her Mustarinda residency, Riah Knight created strategies of survival. She writes about how we could learn from traditional Romani practices.
Artikkeli on julkaistu suomeksi printti-Kaltiossa.
”Taitavien ammattilaisten rakentama improvisaatioteatteri on vilpitöntä ja aitoa.” Pete Huttunen arvioi Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön improvisaatioesityksen Päin näköä.
”Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän.” Kaltion kriitikko Matti A. Kemi katseli Oulun kaupunginteatterin Taikatalven.
Ali Jonassonin ja Mats KejosenFinnkampen on ”monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen”, kirjoittaa meän-kolumnistimme Linnea Huhta.
Lauri Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuu Matti A. Kemistä ”kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.”
Maria Matinmikon SIIS NIIN on ”ytimekäs, tutkaileva ja itsetietoinen”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Sen sivut huokuvat estetiikkaa, huolellisuutta ja tarkoin punnittuja ajatuksia ajastamme, asenteistamme ja arjestamme.”
Marjut Aikion kolmiosaisen Nils-Aslak Valkeapää -elämäkerran ensimmäinen nide julkaistiin lokakuussa. Siihen tuoreeltaan tutustui Kari Sallamaa.
Emeritusprofessori Kari Sallamaa luki Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn osana tilatun Veli-Pekka Lehtolan teoksen Kenen maa, kenen ääni?, joka selvittää saamelaisten asemaa Suomen historian eri vaiheissa.
Taiteilijapari Pekka ja Teija Isorättyän (ks. Kaltio 1/2022, kaltio.fi/ihmisen-rajaton-myotatunto) kädenjälki on tuttua julkisista taideteoksista kuten Tornion möljän ”Kojamo” ja ”Särkynyt […]
Oulun kaupungintalon huipun laskuri lähestyy nollaa: Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 on pian alkamassa. Oma laskurini on tätä kirjoittaessa numerossa 397. Toivoisin, […]
Ensiksi sie alat harrastamhaan jääkiekkoa, ja sitte sinusta tullee NHL-legenda. Tietenki tie siihen saattaa olla rohki pitkä, samhaan laihin pitkä […]
