
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Riikka Simpura: Painottomuus. 80 s. Poesia 2022.
Masentuneisuuden ja irtaantumisen tunnetta ympäröivästä on käsitelty 2010- ja 2020-lukujen suomalaisessa runoudessa ehkä jo kyllästymiseen saakka. Taidokkaat kirjailijat toisinaan oivaltavat uusia tulokulmia teemojen äärelle. Riikka Simpuran (s. 1994) esikoisteos Painottomuus kaikessa yksinkertaisuudessaan ja vähäsanaisuudessaan ansaitsee kiitosta tulokulmallaan.
Ulkopuolelle jäämisen tunne, FOMO eli fear of missing out hiipii avoimessa runokokoelmassa ensin pelkona, sitten tietoisena valintana: ”Toiset menevät ja tekevät, / heillä on tärkeät määränpäät”, Simpura toteaa ja jatkaa seuraavalla sivulla iskevän lakonisesti ”Joskus mulle ei vaan kuulu mitään.”
Nykyisten runoniteiden keskinkertaisuutta mukaillen teoksessa on 69 sivua, joskin 19 näistä sivuista on tyystin tyhjiä. Tyhjät sivut lisäksi jaksottuvat viiden sivun sarjoihin, mikä aluksi herättää hämmennyksen lisäksi kysymyksen lukijan aliarvioinnista sekä runoilijan että kustantajan toimesta. Vasta toisella tai kolmannella lukukerralla sivujen rytmiikka avautuu. Teos vaatiikin erittäin vähäisillä sanoillaan lukijaltaan seisahtumista, makustelemista.
Tekstimassaltaan teos kamppailee kevyessä kärpässarjassa. Lauseet ovat keskimäärin viisisanaisia, ne päättyvät järjestään pisteeseen. Kokonainen aukeama tiivistyy seuraavaan: ”Käyt kävelyllä, / kävelet ympyrää /// Jäällä / sätkii kala. // (En tunne mitään.)” Minimalismin abstrakti ote toimii vakuuttavasti. Eräät sivut ovat vain yksisanaisia, mutta sanojen keskinäisistä suhteista ja assosiaatioketjuista syntyy tyrmääviä koukkuja.
Kertojaminän lohduttomuus ja tunteettomuus osataan kuvailla diskreetin kauniisti kaikessa hirveydessään. ”Olen naimisissa / luontoni kanssa.” Sama aukeama päätetään tylyn nasevasti: ”Olen huimaus, joka jatkuu”.
Mitättömän tuntuisista, lyhyistä päälauseista alkaa loppua kohden huokua uhmakkuus. Teoksen pohjavire muuttuu entistä ahdistavammaksi häviävän pienissä havainnoissa. Kirjan lopussa, kun kertojaminällä vihdoin on jotain kaipaamansa, runo jättää tulkitsijansa kiperään paulaan. Useillakaan lukukerroilla en osaa päättää, onko runo dysforinen vaiko euforinen. Mutta nimensä mukaisesti siinä on ilmassa jotain raskasta, joka vain leijuu tyhjiössään.
Vitsailin eräässä seurueessa, että teoksen lukee talvipäivänseisauksen läheisessä hämäränkajossa samassa ajassa, jossa viimeinen auringonsäde saavuttaa matkansa määränpään, kirjan viimeisen tavun. Pienikokoinen, miltei neliön ja A5-kokoisen kirjan painokin hämää riviensä ja aiheen raskaudessa.
Teoksen lukee sen 69 sivusta huolimatta aluksi liian nopeasti. Kirjan sisäinen maailma avautuu vasta muutaman lukukerran jälkeen, ja lopulta teosta huomaa lukevansa toistamiseen tai jopa kolmatta kertaa läpi. Selvitän kritiikin pohjustusten päätteeksi, että kyseessä on kaiken lisäksi vielä esikoisteos.
Yritin pohtia vähäsanaisuudelle pitkään vastaavaa verrokkia suomalaisesta nykyrunoudesta. Lähimmäksi kai päässee Ville Hytönen Ultima Thule-teoksellaan (Enostone 2020). Simpuraa ja Hytöstä yhdistää perinpohjaisesti laadittu eheä kokonaisuus ja usko yksittäisten sanojen painoarvoon.
ehkä vaatii sisäiseen levottomuuteensa hiljentymistä, herpaantumatonta keskittymistä ja ehkä hiukan ilkikurisuutta. Kuten Simpura loppupuolella ohjeistaakin:
Ainoa velvollisuus
on opeteltava putoamaan ja viedä sinne hiljaisuus.
On velvollisuus pudota unen aikana sängystä
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.