Tavallinen saksalainen professori

Traagisten kohtaloiden ja sankarillisten pelastumisten rinnalle tarvitaan myös arkipäiväisen epätoivoisia sietämisen ja selviämisen tarinoita.

Viitisen vuotta sitten kämppikseni alkoi lukea Victor Klempererin päiväkirjoja. Päiväkirjojen suomennettu versio Haluan todistaa oli hänen yöpöydällään, ja hän luki sitä iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Saksanjuutalaisen kirjallisuudentutkijan päiväkirjamerkinnät Dresdenistä vuosilta 1933–1945 eivät olleet mitään helppoa ja nopealukuista nukahtamiskirjallisuutta. Aamuisin hän usein kommentoi lukemaansa: “Sun täytyy lukea Klempererin päiväkirjat! Niissä on niin pelottavan paljon tuttuja juttuja!”

Kämppikseni luki päiväkirjoja Euroopan pakolaiskriisin aikana. Ensimmäiset polttopullot oli jo heitetty suomalaisiin vastaanottokeskuksiin. Pakolaisvihamieliset äänenpainot olivat koventuneet kautta Euroopan, vaikka avoimesti pakolaisvihamieliset puolueet, kuten Saksan AfD ja Suomen Perussuomalaiset, eivät vielä olleetkaan ehtineet hyödyntää kriisiä poliittisesti. Unkarissa oikeistopopulistinen Viktor Orbán oli jo vallassa, samoin kuin Puolan niin ikään oikeistopopulistisen PiS-puolueen Andrzej Dudakin, mutta oikeusvaltiota ja median riippumattomuutta he eivät vielä olleet ehtineet romuttaa. Myös Brexit ja Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi olivat vielä edessäpäin.

Aloin lukea päiväkirjoja ja totesin kämppikseni tavoin, kuinka paljon “tuttuja juttuja” niissä oli. Klemperer oli kielen ammattilainen. Päiväkirjoissaan hän kuvaa, miten kansallissosialistinen puhe alkoi läpäistä koko yhteiskunnan ja kanavoitui lopulta sekä poliittisiksi päätöksiksi että väkivallaksi. Weimarin tasavallan aikana Saksa oli poliittisesti hajanainen, ja Klemperer näyttää, kuinka kansallisosialismi onnistui luomaan polarisoituneen ilmapiirin, jossa vaihtoehtoja oli vain kaksi: joko Neuvostoliiton ulkoa päin johtama kommunistinen diktatuuri – tai sitten Adolf Hitlerin natsidiktatuuri. Kahden diktatorisen sosialismin väliltä myös maltilliset saksalaiset valitsivat mieluummin sen, joka oli kansallista eikä venäläistä.

Vuosi vuodelta Victor Klempererin päiväkirjat ja hänen analyysinsä Kolmannen valtakunnan puhetavoista ovat tulleet ajankohtaisemmiksi. Nykyiset oikeistopopulistit, valtiosta riippumatta, vaikuttavat pyrkivän samanlaiseen mielipiteiden polarisaatioon, jossa sijoittuminen poliittisella kartalla määrittää ihmisen suhtautumisen paitsi talouspolitiikkaan ja maahanmuuttoon myös ilmastonmuutokseen, aborttiin ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin, muista teemoista puhumattakaan. Kun poliittiset vaihtoehdot typistetään keinotekoisesti vain kahteen, äänekkäämmällä ja väkivaltaisemmalla on paremmat mahdollisuudet menestyä. Kansallissosialistit ratsastivat voittoon antisemitismillä, nykyiset oikeistopopulistit valjastavat käyttöönsä paitsi rotuun ja etnisyyteen liittyvän vihan, myös homofobian ja naisvihan – jotka eivät toki olleet vieraita natseillekaan.

Holokaustiin Kolmannen valtakunnan kukistumisen jälkeen liitetty lause “Ei koskaan enää!” on vähitellen muuttunut eurooppalaisen politiikan äärilaidoilla pohdinnaksi siitä, että “josko nyt kerran vielä kokeiltais” ja konkretisoitunut paitsi suoraan juutalaisiin ja juutalaisyhteisöön kohdistuvina väkivaltaisina iskuina, myös muihin vähemmistöihin, erityisesti seksuaalivähemmistöihin, romaneihin ja ei-valkoisiin maahanmuuttajiin kohdistuvana väkivaltana, ihmisoikeuksien ohittamisen vaatimuksina ja suoranaisena sortona. Eikä kyse ole pelkästään äärioikeistosta ja sen puhetavoista: maltillinen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen sitoutunut EU on aktiivisesti estänyt meripelastustoimia Välimerellä silloin, kun pelastettavat ovat pakolaisia.

Kuolkoot, kunhan eivät vain tule tänne.

Victor Klemperer ei oikeastaan ole kovin kiinnostava ihminen. Hän ei ole sankari tai poikkeusyksilö, jonka elämä olisi ollut täynnä kiehtovia käänteitä. Aikalaistensa tavoin Klemperer joutui kokemaan kaksi maailmansotaa, sen ensimmäisen ja sitten toisen, mutta muuten hänen elämänsä ei ollut kovin jännittävää – ainakaan ulkopuolisen silmin. Seikkailuksi riitti käynti puutarhanäyttelyssä tai autoretki Berliiniin perhetuttujen kanssa. Kirjoittaminen ja lukeminen olivat Klempererin elämän tärkein sisältö, ja juuri sen takia hänen päiväkirjoihinsa tallentui tarkka ja analyyttinen kuvaus kansallissosialismista aikalaisen silmin.

Adolf Hitlerin noustessa valtaan vuonna 1933 Victor Klemperer oli yli viisikymppinen romaanisten kielten professori Dresdenin teknillisessä yliopistossa. Ensimmäiseen maailmansotaan Klemeperer oli liittynyt vapaaehtoisena, 34-vuotiaana idealistina. Hän palveli ensin Länsirintamalla tykistössä ja myöhemmin sotasensorina Saksan miehittämässä Liettuassa. Paluu siviiliin ei ollut Klempererille sen helpompaa kuin muillekaan ensimmäisen maailmansodan rintamaveteraaneille, mutta hän löysi lopulta rauhan yliopistolta ja tieteellisestä työstä.

Klemperer oli juutalaista syntyperää, mutta luopunut kolmikymppisenä juutalaisesta uskosta ja kääntynyt protestantiksi. Klemperer ei kuitenkaan uskonut sen enempää juutalaiseen Jahveen kuin kristillisiin dogmeihinkaan, vaan suhtautui kaikkiin uskontoihin yhtä välinpitämättömästi. Kristillisessä kääntymyksessä oli kyse käytännöllisyydestä: julkinen uskonnottomuus ei ollut mahdollista akateemista asemaa havittelevalle, joten joku uskonto oli valittava. Klemperer näki kristinuskon olennaisesti saksalaista kulttuuria muokanneena ilmiönä, johon myös hän itse oli peruuttamattomasti sidoksissa, ja valitsi tarjolla olevista kristinuskon muodoista protestanttisuuden, jota hän piti olemukseltaan saksalaisempana kuin katolilaisuutta. Juutalaisen uskon hylkäämisessä on myös saattanut olla kyse jonkinlaisesta sukupolvikapinasta, sillä Klempererin isä oli ammatiltaan rabbi.

Naimisissa Klemperer oli syntyperältään saksalaisen eli kansallissosialistisella kielellä sanottuna arjalaisen naisen, Evan, kanssa. Pariskunta oli lapseton, mutta heillä oli kissa siihen asti, kunnes lemmikkieläimet kiellettiin juutalaisilta. Evan arjalaisuus osoittautui Kolmannen valtakunnan aikana tärkeäksi tekijäksi myös Victorin hengissä selviämisen kannalta. Eva saattoi kulkea ulkona ilman pelkoa satunnaisista väkivallanteoista, joita juutalaistähteä kantavat joutuivat jatkuvasti kohtaamaan. Arjalaisena hänellä oli oikeus ostaa kortilla enemmän ruokaa kuin juutalaisilla ja hän pystyi myös viemään aviomiehensä kirjoituksia turvaan arjalaisen perhetutun luo.

Evan ja Victorin suhde oli hyvin läheinen ja kiinteä. Vuoteen 1942 ajoittuvassa päiväkirjamerkinnässään Victor kuvaa, kuinka jatkuva Gestapon pelko hellitti hetkeksi vain illalla, kun pariskunta makasi vuoteessa ja Victor luki Evalle ääneen.

Taloudellisesti Klemperer oli alempaa keskiluokkaa. Jatkuva pinnistely pienillä kirjoituspalkkioilla ja matalalla yliopistopalkalla kuulostaa tutulta nykyisillekin akateemisille työläisille. Victorin isoveljistä Georg ja Felix olivat molemmat lääkäreitä ja sairaalanjohtajia, Berthold lakimies ja neljä isosiskoa asiallisissa naimisissa. Taloudellisesti menestyneisiin isoveljiinsä verrattuna kuopus Victor tunsi huonommuutta vielä kuusikymppisenä ja nöyrtyi sodan aikana pitkin hampain ottamaan vastaan taloudellista apua Yhdysvaltoihin paenneelta Georgilta. Koulutuksensa puolesta Klemperer oli kuitenkin akateemista eliittiä, juuri sitä joukkoa, jonka kansallisosialistit halusivat puhdistaa yliopistoista. Hänet pakotettiinkin eläkkeelle professorin virastaan vuonna 1935.

1930-luvulla ja vielä sodan alettuakin Klemperer harkitsi muuttoa pois Saksasta. Isoveli lähti Yhdysvaltoihin, perhetutut Palestiinaan, toiset Etelä-Amerikkaan asti pakoon koko ajan pahenevia juutalaisvainoja. Klemperer ei halunnut lähteä: Saksa oli hänelle rakas, eikä hän uskonut Yhdysvalloissa tai Palestiinassa voivansa saavuttaa samanlaista akateemista asemaa kuin hänellä oli ollut kotimaassaan. Hän toivoi tilanteen Saksassa paranevan, aidon saksalaisen kansan kyllästyvän kansallissosialisteihin, Hitlerin menettävän valtansa. Sitten voisi taas palata yliopistolle.

Ja lopulta oli liian myöhäistä paeta.

Kansallissosialistien valtakauden aikana Victor Klempererin ympäriltä poimittiin keskitysleireihin, ghettoihin ja teloitusrivistöihin kuolemaan kuusi miljoonaa juutalaista ja heidän lisäkseen miljoonia romaneja, toisinajattelijoita, homoseksuaaleja ja valloitettujen alueiden asukkaita. Klemperer ei kuitenkaan joutunut keskitysleirille tai teloituskomppanian eteen, vaan jäi henkiin. Kolmannen valtakunnan ensimmäisinä vuosina hänen sotaveteraanistatuksensa ja arjalainen vaimonsa suojasivat häntä jonkin verran. Toisesta maailmansodasta ja varsinkin sen loppupuolella toteutuneista Dresdenin pommituksista hengissä selviäminen lienee ollut silkkaa hyvää onnea.

Sodan päättymisen jälkeen Klemperer palasi yliopistolle ja julkaisi tutkielmansa LTI – Lingua Tertii Imperii, “Kolmannen valtakunnan kieli”, vuonna 1947. Hän vietti loppuelämänsä tutkien ja opettaen kommunistisessa Itä-Saksassa ja kuoli Dresdenissä 79-vuotiaana vuonna 1960.

Vaikka päiväkirjoissaan Klemperer toistelee haluavansa todistaa natsidiktatuurin hirmutyöt, hän ei ajatellut, että päiväkirjoja julkaistaisiin sellaisenaan. LTI kertoi tiivistettynä sen, mitä hän halusi sodan jälkeen kansallissosialismista sanoa. Kolmannen valtakunnan aikaa kuvanneet päiväkirjat julkaistiinkin Saksassa vasta vuonna 1995, kolmekymmentäviisi vuotta Klempererin kuoleman jälkeen. Niiden ilmestymisen jälkeen julkaistiin myös vuosien 1919–1932 ja 1945–1959 päiväkirjat, joissa Klemperer kuvaa Weimarin tasavallan aikaa ja rakentuvaa DDR:n valtiota. Piinallisen yksityiskohtaisista ja henkilökohtaisista päiväkirjoista tuli tärkeä dokumentti, joiden olennaisin osa kuvasi Kolmatta valtakuntaa. Päiväkirjakokonaisuuden kautta voidaan tarkastella saksalaista yhteiskuntaa ennen ja jälkeen natsidiktatuurin.

Victor Klempererin hahmossa on jotain lohdullista. Tietyssä mielessä Klemperer edustaa minulle toivoa. Lukemattomat hänen kaltaisensa kuolivat holokaustissa, eikä hänen henkiinjäämisensä ollut seurausta rohkeudesta tai neuvokkuudesta – ainakaan hänen omastaan. Arjalainen vaimo Eva toki pelasti aviomiehensä ainakin kertaalleen Gestapon käsistä, ehkä useamminkin, mutta Klemperer itse ei ole sankari. Hänellä vain kävi tuuri, moneen kertaan. Tutkimus ja pikkutarkka päiväkirjan pitäminen pitivät hänen mieltään elossa. Epätoivo ja pelko virtasivat paperille, tulivat todistetuiksi, antoivat elämälle merkityksen.

Tuntuu siltä, että Klempererin päiväkirjojen syvenevää epätoivon ja sorron kierrettä voisi olla mahdotonta lukea, ellei tietäisi, että niiden kirjoittaja, vanheneva, eläkkeelle pakotettu kirjallisuudenprofessori selvisi hengissä Kolmannen valtakunnan juutalaisvainoista. Päiväkirjoissaan hän valittelee alinomaa sydänvaivojaan, silmätulehdustaan, huimausta, hammassärkyä, sanoo olevansa lihava ja polttavansa kuin korsteeni. Kun toinen maailmansota etenee ja ruokapula laajenee, hän alkaa valittaa huonon ruuan aiheuttamia vatsanväänteitä ja nälkiintymistä sekä sitä, että poltettavaksi ei enää ole tupakkaa vaan karhunvatukkateetä. Tuntuu lähes ihmeeltä, ettei hän saanut sydänkohtausta pakkotyön ääressä, sairastunut johonkin normaalioloissa helposti parannettavaan tautiin, tullut ammutuksi tai lähetetyksi keskitysleirille.

On lohdullista tietää, että Klemperer kaikkien kärsimysten jälkeen jatkoi tutkijanuraansa vielä viisitoista vuotta sodan jälkeen, kuolemaansa asti. Kärsimys ei jalostanut häntä, ei tehnyt hänestä parempaa ihmistä, ei antanut elämälle täysin uutta suuntaa. Sodan jälkeen hän palasi sinne, mistä natsit olivat hänet heittäneet ulos: yliopistolle kirjojen pariin.

Tietenkään Klempererin päiväkirja ei ole ainoa aikalaistodistus Natsi-Saksan vallan alla elämisestä. Juutalaisvainoja eri näkökulmista käsitteleviä uusia päiväkirjoja ja muistelmia julkaistaan edelleen vuosittain myös Suomessa. Pelkästään vuoden 2021 tammikuun aikana ehti ilmestyä esimerkiksi Auschwitzin kirjastonhoitajan, Auschwitzin soluttautujan ja juutalaisen vastarintataistelijan elämäntarinat. Toinen maailmansota ja holokausti vaikuttavat olevan aina kirjallisuuden trendin aallonharjalla.

Tunnetuin aikalaistodistus on kuitenkin Anne Frankin kirjoittama Nuoren tytön päiväkirja. Frankin päiväkirja on säilyttänyt asemansa merkittävimpänä juutalaisvainojen arkea kuvaavana teoksena, josta jatkuvasti otetaan uusia painoksia. Luin Nuoren tytön päiväkirjan ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana, samanikäisenä kuin Frank itse oli päiväkirjaansa aloittaessaan. Toisen kerran luin sen 2000-luvun alussa, jolloin päiväkirjasta julkaistiin sensuroimaton versio, ja kolmannen kerran ihan vastikään, kun se julkaistiin sarjakuvamuodossa Ari Folmanin ja David Polonskyn muokkaamana.

Frankin päiväkirja teki minuun teini-ikäisenä suuren vaikutuksen, koska se konkretisoi sekä Natsi-Saksan sortokoneiston että itse kuoleman. Päiväkirja ei ollut pelkkä kertomus, vaan sen kirjoittaja oli todella kuollut vain puolisen vuotta päiväkirjan viimeisen merkinnän jälkeen. Kaikki Annen päiväkirjassaan kuvaamat tulevaisuudentoiveet, kuten kaipaus kouluun, haave kirjailijanurasta ja ihastus samassa asunnossa piilotelleeseen Peter van Daaniin, olivat haihtuneet tyhjiin. Ymmärsin kouriintuntuvasti, kuinka erilaista ihmisen elämä voi olla riippuen siitä, missä ajassa tai paikassa hän elää. Anne oli todella kuollut, eikä hänen hautapaikkaansa edes tiedetä.

Jo mainitun Folmanin ja Polonskyn sarjakuvan jälkipuheessa todetaan, että Adolf Hitlerin ohella Anne Frank lienee tunnetuin holokaustiin liitetty henkilö. Anne Frank ruumiillistaa holokaustin kauhut, hän pysyy ikuisesti nuorena ja viattomana, kauniina ja toiveita täynnä olevana. Kirjassaan Jane / Punaiset osat yhdysvaltalainen esseisti Maggie Nelson huomauttaa, että länsimaissa nuoren, viattoman naisen kuolema usein fetissoidaan. Teoksessaan Nelson käsittelee sarjamurhaajan uhriksi joutunutta tätiään ja väkivaltaisen kuoleman vaikutusta jälkipolviin. Hän vertaa tätinsä kuoleman julkista käsittelyä siihen, kuinka Anne Frankin kohtaloa on käsitelty. Nelson toteaa, että Anne Frank on niin sopiva holokaustin ikoni juuri nuoruutensa ja naiseutensa kautta. Sarjamurhaajien uhreistakin eniten huomiota saavat nuoret, kauniit, valkoiset naiset – huumeidenkäyttäjää tai ei-valkoista seksityöntekijää ei lehtien palstoilla surra.

Anne Frankin traagisessa kohtalossa tiivistyvät kaikki holokaustissa menetetyt elinvuodet ja haaveet: häntä on sopivampaa surra kollektiivisesti kuin keski-ikäistä miespuolista suutaria tai kahdeksankymppistä hampaatonta juutalaismummoa.

Anne Frankista on tullut holokaustin ikoni, ja tyttö itse on vaipunut merkitysten kerrosten alle. Olen käynyt Amsterdamissa kolmesti, mutta en kertaakaan Anne Frank -museossa, joka sijaitsee Prinsengrachtilla olevan rakennuksen “salaisessa siivessä”, jossa Frankin perhe piilotteli kaksi vuotta. Olen kyllä kävellyt sen ohi sekä kanavan toiselta puolen että samalla kadulla, ensin pitkää turistijonoa ihmetellen ja sitten ymmärtänyt, mihin jonotetaan. Piilopaikasta on tullut turistikohde, jonka äärellä matkailija voi herkistyä.

En halua mennä sinne, en nähdä salaista siipeä, en halua, että Anne Frankin kohtalo konkretisoituu yhtään enempää. Auschwitzissa olen käynyt, kerran, enkä halua mennä sinne enää, enkä muihinkaan keskitysleireihin. Kuusi miljoonaa kuollutta juutalaista on tiedossani ja ymmärryksessäni. Jos minun on pakko katsoa sortoa ja väkivaltaa, minun pitäisi katsoa Kiinan keskitysleirejä uiguureille, Pohjois-Koreaa, edelleen ilman vanhempiaan viruvia siirtolaislapsia Yhdysvalloissa, pakolaisleirejä Turkissa ja Kreikassa, Gazasta puhumattakaan, sen sijaan että vierailen tirkistelemässä menneisyyden kauhuja turvallisen etäisyyden päästä.

En väheksy 13-vuotiaan itseni oivalluksia kuoleman lopullisuudesta, mutta vanhemmiten minulle on tullut helpommaksi samastua miespuolisen viisikymppisen yliopistoproffan ajatuksiin kuin teini-ikäisen tytön kokemuksiin. En ole lukenut Klempererin DDR:n ajan päiväkirjoja (vielä), mutta tiedän, että hän liittyi Saksan sosialistiseen yhtenäisyyspuolueeseen eli hallitsevaan kommunistipuolueeseen. DDR:n kommunistinen sortokoneisto oli hienovaraisempi kuin Natsi-Saksan kansallissosisalistinen, mutta sortokoneisto se oli yhtä kaikki. Klempererin sodanjälkeiset päiväkirjat onkin osuvasti nimetty otsikolla So sitze ich denn zwischen allen Stühlen, “Ja niin istun kaikkien tuolien välissä”. Victor Klempereristä ei voi rakentaa holokaustin symbolia, jonka viisaus menetettiin, vaan hän on ristiriitainen hahmo. Ja vaikka hän olisi kuollutkin, hänestä tuskin olisi koskaan tullut samanlaista holokaustin ikonia kuin Anne Frankista.

Juuri siksi tuntuu tärkeältä, että Klemperer selvisi holokaustista. Traagisten kohtaloiden ja sankarillisten pelastumisten rinnalle tarvitaan myös arkipäiväisen epätoivoisia sietämisen ja selviämisen tarinoita, joissa elämä jatkuu yhtä tavallisena ja ahdistavana katastrofin jälkeen kuin ennen sitä.

Klemperer oli vain yliopistotutkija, joka joutui kohtaamaan totalitaarisen sortovallan ja selvisi siitä dokumentoimalla ja analysoimalla. Hän jatkoi kirjoittamista siitä huolimatta, että tiesi kirjoitustensa hengenvaarallisen laadun. Siinä ei ollut mitään sankarillista sinänsä: kirjoittaminen oli osa hänen olemustaan, jotain, joka oli välttämätöntä ja jota hän ei voinut olla tekemättä. Sodan jälkeenkin hän jatkoi dokumentointia ja analysointia, elämänsä loppuun asti.

Päiväkirjoja Klemperer kirjoitti vain itselleen, tunnusti raa’asti omat pikkumaisuuteensa, ylimielisyytensä ja pelkonsa. Hän jankutti ja toisteli, haukkui perhetuttavia, oli huolissaan vaimonsa jaksamisesta ja kissansa hyvinvoinnista, valitteli loputtomia kotiaskareita, pelkäsi Gestapoa ja kärsi nälkää. Häntä on mahdollista tarkastella ihmisenä, ei kollektiivisen surun ja menetettyjen toiveiden kimppuna, kuten Anne Frankia.

Vainojen uhrien muistopäivää vietetään 27. tammikuuta. Päivä on valittu sen vuoksi, että tuona päivänä Auschwitzin keskitysleiri vapautettiin vuonna 1945. Siitä tuli tänä vuonna kuluneeksi 76 vuotta.

Samana päivänä vuonna 2021 Oulun Vasemmistoliiton puoluetoimiston oviin oli ilmestynyt kaksi hakaristiä ja tekstit: “nekrut” ja “jutkut uuniin”. Muutamaa päivää aiemmin hakaristejä oli maalattu myös Vihreiden puoluetoimiston ikkunaan, tosin englanninkielisellä “The day of the rope, traitors” -viestillä varustettuna. Ku Klux Klanin tekemien lynkkausten ja kansallissosialismin symbolit yhdistyvät sulavasti oululaisten uusnatsien tekemässä poliittisessa ilkivallassa.

Vuoden 2021 alussa Suomessa perustettiin myös “Sinimusta liike”, joka pyrkii puolueeksi. Sinimusta liike, ihan oikeasti. Liike, joka ammentaa ihanteensa ja symbolinsa suoraan 1930-luvun väkivaltaiselta äärioikeistolta, joka on parhaiten tunnettu poliittisista murhista ja kyydityksistä! Äärioikeistolaisille Perussuomalaisetkin ovat liian vasemmalla, minkä osoittaa myös äärioikeistolaisten toteuttama perussuomalaisen paikallispoliitikon Pekka Katajan poliittinen murhayritys kesällä 2020 – ensimmäinen sitten lapuanliikkeen päivien, joiden perään nyt sinimustasti haikaillaan.

Kämppikseni luki Klempererin päiväkirjat viitisen vuotta sitten. Hän kauhisteli päiväkirjoissa esiin nousevia tuttuja ilmiöitä, mutta vähänpä kuitenkaan tiesimme, mitä kaikkea on edessä. Viimeisen viiden vuoden aikana Puolan ja Unkarin oikeistojohtajien totalitaristiset otteet ovat tiukentuneet siinä määrin, ettei kummastakaan voida enää puhua oikeusvaltiona, eikä kummassakaan ole enää vapaata mediaa. Recep Tayyip Erdoğan on tehnyt maallisesta Turkista uskonnollisen, autoritäärisen valtion. Siihen päälle tietysti Yhdysvaltojen entisen presidentti Donald Trumpin ja hänen kannattajiensa perseilyt, jotka huipentuivat vallankaappausyritykseen Capitolin hallintorakennuksessa loppiaisena 2021, sekä kesällä 2020 toteutettu Venäjän perustuslain muutos, jonka ansiosta Vladimir Putin voi jatkaa yksinvaltiuttaan vaikka hautaan saakka. Muista pienemmistä ja varjoon jääneistä muutoksista puhumattakaan.

Jatkan Victor Klempererin päiväkirjojen lukemista, jotta ymmärtäisin paremmin, mitä ihmettä maailmassa tällä hetkellä oikein tapahtuu ja mitä saattaa olla edessä. Sinimustat fiilistelyt ja svastikat ikkunoissa osoittavat, että keskustelua kansallissosialismista pitää Suomessa edelleenkin käydä.

Kirjallisuutta:
Benjamin Carter Hett: Demokratian kuolema. Kuinka Hitler nousi valtaan. WSOY 2019.
Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja. Tammi 2019.
Victor Klemperer: Haluan todistaa. Päiväkirjat 1933–1945. WSOY 2001.
Victor Klemperer: LTI – Language of the Third Reich. Bloomsbury 2013.
Sinclair McKay: Dresden 1945 – Täystuho. Minerva 2020.
Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat. S&S 2020.

Kaltio – Kirja-arvio

Nykyaikaa etsimässä

Kirjat Verkkoartikkeli 5/2021

“Ajan kulttuuriset kuilut ja sosiaaliset ristiriidat osoittautuvat hedelmällisiksi. Niittykin käppäilee yliopistolla tummassa puvussa kravatteineen, mutta panee siviilissä päähän kahdet peiliaurinkolasit, toiset silmilleen, toiset lakin lipan päälle.” M. A. Nummisen Helsinkiin arvioi Juhani Rantala.

Sompasenvuoma

Kannessa 5/2021

Kansikuvassamme seisoo vielä värjäämättömän tekstiiliteoksensa kanssa norrbottenilainen Ida Isak Westerberg. Valmis teos oli mukana Young Arctic Artists 2021 -näyttelyssä (ks. […]

Kaltio – Pohjoinen kulttuurilehti

Saamelaisten jäänteet ja kirkon rooli

Ajankohtaista Verkkoartikkeli 5/2021

Tänä vuonna kansallismuseo on palauttanut Inarin Siidaan suuren määrän aikoinaan pohjoisesta Helsinkiin vietyä esineistöä. Noin 30 vuotta sitten alettiin palauttaa 1900-luvun alkupuolella saamelaisten haudoista “tieteen” nimissä ryöstettyjä luita. Erva Niittyvuopio on tutkinut Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin arkistosta, mikä oli kirkon rooli hautojen tyhjennyksessä.