Routa Company: Spoon River antologia. Ensi-ilta Kajaanin Generaattorissa 1.4.2022. Perustuu Edgar Lee Mastersin runoteokseen. Koreografia Jouni Järvenpää; tanssi Ella Posti, Alina Sakko ja Maija Viipuri; valot ja lavasteet Jari Haavikko; puvut Soile Savela; musiikki King Crimson: Red (1974); ääniohjelmointi Anssi Laiho.
Ajatus on kiehtova.
Otetaan 107-vuotias amerikkalaisen kirjallisuuden suurteos, laaditaan siitä koreografia 48-vuotiaaseen progeklassikkoon ja pannaan kaksi-kolmekymppiset tanssijat tekemään niistä kokonainen nykytanssiteos.
Syntyy Spoon River antologia, aprillipäivänä ensi-iltansa saanut kajaanilaisen Routa Companyn uusin tuotanto, ja mielenkiintoinenpa syntyykin.
En tiedä, ketkä yrittäisivät niin vimmatusti tehdä mahdottomasta mahdollista kuin nykytanssijat, ja sellaisesta teoksesta nytkin on kysymys. Edgar Lee Mastersin runoelma ei nimittäin ole mikään pikkujuttu tai vaikkapa luontoa maalaileva runoteos, vaan se käsittää 244 kuvitteellisen Spoon Riverin pikkukaupungin vainajaa ja hautausmaan asukasta ja heidän itse laatimaansa hautakirjoitusta.
On tietysti selvää, etteivät koreografi Jouni Järvenpää tai tanssijat Ella Posti, Alina Sakko ja Maija Viipuri voi mitenkään edes kuvitella luonnehtivansa kaikkia tai edes osaa kuolleista spoonriveriläisistä. Työryhmä onkin tarttunut teokseen toisin, tai oikeastaan yllättävän uskollisena alkuperäisteokselle: kiinnostavilla ja traagisilla yksittäisillä tarinoilla ei ole mitään merkitystä, mutta sillä on, että vainajat puhuvat tai tässä tapauksessa tanssivat juuri meille elossa oleville kaupungin asukkaille. Meidän on hyvä kuulla heidän tarinansa ja ymmärtää, että joskus aikoinaan hekin olivat osa tätä yhteisöä ja ovat sitä edelleen, vaikka meidän on niin helppoa unohtaa heidät viimeisille leposijoilleen.
Esityksen loppupuolella asia konkretisoituu, kun tanssijakolmikko pysähtyy ja tuijottaa meitä Spoon Riverin asukkaita vaiti ja paikallaan muutaman minuutin ajan. Siinä on aikaa miettiä mustasukkaisuusdraamoja, oikeustalon polttoa, abortteja, vararikkoja ja siellä täällä pilkahtelevaa iloa.
Minulle Edgar Lee Mastersin kirjoittamat kaupungin asukkaiden omat muistosanat ovat siellä täällä pilkahtelevasta humoristisuudestaan ja vainajia kunnioittavasta peruslämmöstään huolimatta enimmäkseen synkkiä. Ne ovat täynnä pettymystä elämään, kipeitä sattumuksia, väärin ymmärtämistä, heitteille jättämistä ja salaisuuksia, joita kenenkään ei pitäisi tietää. Esityksessä tämä korostuu tavalla, jolla tanssijat ovat lavalla enimmäkseen tiukan ilmeettöminä niin, että ne kaksi tai kolme hymyä varmasti erottuvat.
Kuolemassaan vainajat ovat ja liikkuvat pääasiassa yksin. Kun heidän muistonsa kuljettavat heidät menneeseen, tanssijatkin ottavat toisiinsa kontaktia. Yksi osa esitystä olemme todellakin me katsojat, joita vainajat suomalaisen marssilaulun kornien sanojen tapaan katsovat mullasta maan kuin isät poikiaan.
Esitys lähtee liikkeelle verkkaisesti. Tanssijat kiertävät lavastaja Jari Haavikon luomia, hautakiviä ja ruumisarkkuja muistuttavia sisältä valaistuja laatikoita. Viipuri ja Sakko liikkuvat ikään kuin tutkien maata, johon heidät on laskettu. Postin tehtäväksi jää näytellä kyljelleen kumottuja patsaita, joiden jalustoiksi Haavikon laatikot hienosti asettuvat.
Ääntä ei alkuun ole lainkaan, vain tanssijoiden tuottamia naksahduksia ja huokauksia ja purukumin vätkyttämisestä irtoavaa tuttua rytmiä. Kun King Crimsonin musiikki lopulta alkaa soida, se tulee kumman hiljaa ikään kuin korostaen varovaisuutta, jolla vainajat kömpivät esiin meidän muistoistamme.
Loppu onkin sitten äänen ja liikkeen hurmaavaa loistoa. Proge soi juuri niin kovaa kuin sen pitääkin soida ja tanssijat innostuvat villiin menoon aivan niin kuin ikikahleistaan irtautuneiden olentojen uskoo tekevän, tai ei ehkä sittenkään hautausmaa asukkaiden, vaan Lee Mastersin teoksen epilogin esittelemien Belsebubin, Lokin ja Jogarindan.
Sitten, yhtäkkiä: matka on lopussa. Tunti on kulunut. Miten mitätön aika se onkaan ikuisuuden rinnalla. Miten turhaa pyytää anteeksi niiltä, jotka ovat jo menneet.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi KaltiolleMia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vihreät niityt törmäyttää erilaisia vastakohtaisuuksia kuin hiukkaskiihdytin.” Mutta mitä Tenka Issakainen löysi tästä entisen kuurojen koulun kaksi kerrosta täyttävästä teoksesta?
”Kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen vihjeiden maailma kiehtoo, pakottaa etsimään merkityksettömiäkin huomioita, pitää valppaana”, Matti A. Kemi kirjoittaa elokuvasta Sebastian.
Reijo Valta katseli perinteistä poikkeavan kotimaisen ensi-iltaelokuvan Parvet Kuopiossa. Leffa esittää paljon kysymyksiä mutta ei anna vastauksia yhteenkään.
”Järvelinin jäsentäminen on tehokasta, lennokasta ja sisällöltään kuluneen skedetrukin kaltaisesti tärähtänyttä ja omalaatuista.” Matti A. Kemi kritisoi kuitenkin Pölykolan pientä fonttia ja tiheää taittoa.
”Kirjoittajakaksikko avaa näkökulman, jonka valossa läntinen historian tulkinta on arvottanut esimerkiksi juuri transatlanttisen orjuuden pelkäksi maailmanhistorian alaviitteeksi.” Juhani Rantala luki Orjuuden arvet.
”Kirja on jäntevästi rakennettu tiiviiksi tietoa täynnä olevaksi kokonaisuudeksi”, Risto Kormilainen kirjoittaa Maaria Haikolan tietoteoksesta Kämppäemäntiä ja laivakokkeja.
Syyskuun lopussa Suomussalmella kokoonnuttiin kuudensille Pakko sanoa! -festivaaleille. Matkassa yleisön puolella oli myös Veikko Leinonen, joka vieraili festivaalilla ensimmäistä kertaa ja kirjaili vaikutelmiaan Kaltiolle.
Ensimmäinen ajatukseni oli epäusko. Kieltäydyin täysin uskomasta lukemaani ja Helsingin Sanomien taloustoimittajaa, joka sanatarkasti toisti energia-alan toimitusjohtajan innostunutta puheenvuoroa: ”Tälle […]
Lokakuisen sunnuntai-illan harmaus ropisee ikkunalautoihin. Jos voisi vain tuudittautua taiteeseen, lukea kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa, tuijotella näyttelyitä – nämä […]
Tämän numeron kansitaiteilija on kuvitteellinen [AlyÆŋ], jonka teoksia on esillä kulttuuritalon Valveen kahvila-ravintolan seinillä 10.11. saakka. [AlyÆŋ] syntyi vuonna 1997 […]