Kuoroteos suomalaisen kritiikin maisemista

Suomen arvostelijain liitto ry. (SARV) julkaisi keväällä 2020 teoksen Kritiikin ääniä, jossa joukko suomalaisen taidekentän kriitikoita ruotii alaansa. Tanssi- ja teatterikriitikko Maria Säkön, taidehistorioitsija Riikka Laczakin sekä kustannustoimittaja Mari Hyrkkäsen toimittama teos on kelpo kattaus suomalaisen kritiikin kenttään: ääneen pääsevät Harri Kalhan kaltaiset akateemiset tutkijat, Vesa Rantaman kaltaiset päivälehtiarvostelujen konkarit sekä Emilia Kukkalan ja Anton Vanha-Majamaan kaltaiset nuoret kriitikot – semminkin kun reilu kolmikymppisiä, pitkään alalla olleita Kukkalaa ja Vanha-Majamaata edes näin löyhästi kehtaa kategorisoida nuorison edustajiksi.

Teos jakaantuu viiteen pääaihealueeseen: Yhteisö ja politiikka; aktivismi, feminismi ja populaari; taide ja kritiikki ekokriisin aikakaudella; kritiikki, taide ja tekijyys sekä kritiikin uudet suunnat. Kriitikot jäsentävät taidekenttää laaja-alaisesti aina flamencosta televisioviihteeseen, kuvataiteista yhteisötaiteeseen sekä proosakirjallisuuden saralta runouteen.

Kriitikot valoittavat omakohtaisten kokemustensa tai tutkimuskohteidensa kautta aikaamme. #Metoo-kampanja mainitaan muutamaan otteseen, ilmastokriisi on kattavasti resonoimassa jopa kritiikkejä ja Puolan roimasti heikentyneeseen kulttuuripoliittiseen keskusteluun tarjotaan hätkähdyttävä katsaus. Teoksen kieli on loogisempaa ja sisällöltään sujuvampaa kuin tämän tekstiaineksen. Voisin jopa väittää, että teos on aihesisällöstään huolimatta helppolukuista ja sen tasoa nostaa entisestään ilmava, kauniisti ja huolellisesti taitettu Sampo Rannan ulkoasu.

Koska vapaana kirjoittajana ja freelance-kriitikkona koen tarpeelliseksi nostaa esille kollegoideni työnjäljen laadun ja myös osin arvostella sitä, teen tavoistani poiketen tuiki harvinaisen tyylirikon: tekijäkaartin tavoin peilaan subjektiivisia kokemuksiani, puhun teoksesta syntyneet huomioni ja mielipiteeni yksikön ensimmäisessä persoonassa ja sivuutan tyystin aiheelliset metakysymykset omasta mahdollisesta jääviydestäni kritisoida ammattikuntamme edustajia, kompetenssistani sekä lukutavastani tarkasteltavaan. Samalla tekstityylini muistuttanee enemmänkin ehkä esseetä kuin vanhakantaista kirjakritiikkiä.

Koittakaa kestää. Tätäkin on liikkeellä nykykantaisessa kritiikin kumpuilevassa maastossa. Osasyynä siihen ovat edesmenneen Otso Kantokorven kaltaiset ammattikritiikin jättiläiset, jotka veivät kokemuksensa blogimerkinnöiksi ja some-keskusteluihin. Kantokorven jälkeinen aikakausi alkaa SARV:n julkaisussa vakuuttavasti, itsekriittisesti ja skarppina.

Kritiikin ääniä on moniääninen, lavea ja ajankohtainen. Ajan ilmiöt dokumentoidaan kattavasti jälkipolvien tarkasteltavaksi ja kriitikkojen kollegiota pamflettimaisestikin tutkiskellen. 2020-luvun taitteessa suomalainen taidekenttä pohtii, onko kriitikolla tarpeeksi vuorovaikutusta yleisöönsä, kuka saa kirjoittaa kritiikkejä, miten kriitikko positioi itsensä taidekentällä ja mikä on vaikkapa Helsingin Sanomain tai Runeberg-palkinnon raadin painoarvo instituutioina kritiikissä.

Samat kysymykset esittänevät kymmenen vuoden päästä 80-vuotisjuhlajulkaisuissa eri kirjoittajat, mutta viitekehys on tuolloin taas hiukan prekessiossa eli nojallaan toisiin ilmiöihin.

Törmään jälleen kriitikoiden jatkuvaan Sisyfos-tematiikkaan ankkuroida itsensä ja perustella kritiikin tarpeellisuus, laadullisuus ja jopa estetiikka taiteen kokemiselle. Mielenkiintoni suuntautuu siihen, miten kriitikot tuovat esille omat kokemuksensa taide- tai ahaa-elämyksistään. Anton Vanha-Majamaa vertaa rooliaan televisiosarjojen lehtinostoiksi poimijana supernovamaisesti räjähtäneestä suoratoistopalveluiden tarjonnasta epäonniseen valaanbongailukokemukseensa Intian valtamerellä. Huomaan haluavani tirkistellä myös kriitikkojen itseruoskintaa siitä, kun oma arvio on päätynyt väärään tai ollut muuten tasapainoton, miltei painokelvoton.

Tietokirjailija sekä taidehistorian ja sukupuolentutkimuksen dosentti Harri Kalhan artikkeli leikittelee ammattisanaston ja sanataiteellisesti rikkaan kielenkäytön välillä. Hänen Barthes-lainansa viitteineen edustavat korkealentoisuudessaan sitä, että lopulta hänelle ”kirjoittaminen on masturbaatiota”.

Niin & näin -aikakauslehden päätoimittaja, kirjallisuuden- ja elokuvatutkija Tytti Rantanen mieltää taidekokijan ja näin ollen -kriitikonkin ”taistelijaksi”. Seiskan pojat -projektinsa tavoin Petteri Enroth ja Matti Tuomela jutustelevat muutoin huomiorikkaan ja huomionarvoisen artikkelinsa läpi, mutta vahingokseen syyllistyvät liian tuttavalliseen sävyyn siteeratessaan keskustelijoitaan heideinä ja jennoina. Kyllä minä itse haastateltaviani ja kritiikin kohteitani toisinaan teitittelen jopa ihan kunnioituksesta, naurahdan pikkuvanhasti mielessäni.

Tätä kritiikintapaista kirjoittaessani sattuu olemaan Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Kritiikin äänissä sukupuoliroolit nousevat ajallemme tyypillisesti keskiöön, ja vaikka olenkin viime aikoina aiheeseen ja keskustelun toisteisuuteen pitkälti leipääntynyt, täytyy myöntää, että elokuvakriitikko Emilia Koivumäen nostamat huomiot elokuvanaiskriitikoiden asemasta hätkähdyttävät: naisten tekemät kritiikit painottuvat lehtiin, joita naiset lukevat. Niillä ei ole samanlaista huomioarvoa kuin muutoinkin niin miesvaltaisen kollegakuntamme miesoletettujen kirjoituksilla.

Rodullistettunakaan elokuvakritiikki ei ole moniäänistä, mutta vielä törkeämpää syrjintää edustavat vähäsanaiset naisroolit puhumattakaan elokuvajulisteiden miesvaltaisesta kuvastosta. Mutta en kai minä nyt, perkele, ole omissa elokuvakritiikeissäni nostanut esille naisohjaajaa saati naisrunoilijaa etuliitteineen, vaan käsitellyt heitä taiteilijakenttään tasaveroisina suhteuttuina toimijoina?

Mieleeni juolahtaa, kuinka tässä kappaleessa olisi somasti ja makoisasti sointunut debatti runoilija Amand Gormanin teoksen The Hill We Climb kääntäjäkriisistä, jossa muun muassa katalaanikääntäjä hylkäsi tehtävänantonsa kulttuuritaustaltaan vääränlaisena ja aiheellisesti kysyi, miten hän mukamas on sovelias kääntämään Shakespearen tuotantoa, vaikkei olekaan 1500-luvun englantilainen yläluokkainen. Ehkäpä kuulemme aiheesta lisää seuraavassa SARV:n julkaisussa, ehkemme.

Kirjoittajakunta on harvinaisen naisvaltainen – 18 kirjoittajasta kymmenen on naisoletettuja – ja edustaa kritiikkiä instituutioista blogiportaaleihin ja itsenäisiin podcasteihin. Tämä rikkaus tuo eteen ilakoiden kaksi ruotsinkielistä tekstiä, yhden Hufvudstadsbladetia avustavan Tove Djupsjöbackan flamencoa käsittelevän sekä toisen taidehistorioitsija Camilla Granbackan (mm. Hbl ja Dagens Nyheter) kauniin, haikean pohdinnan Sigrid Schaumannista.

Vaikka kirja voitaneen lukea uuskriittisesti eräänlaisena marginaaliselle ammattiryhmälle suunnattuna tuokiokuvana 2020-luvun alusta, tarjonnee se samalla väkevän todistuksen siitä, että taidekeskustelumme jatkuu poikkeusajoista huolimatta. Teos oli määrä julkaista huhtikuussa 2020, mutta kuten tietänemme, ajankulku kiristi nyöriään ja pakotti taiteen kurimukseen.

Odotan innolla, mitä SARV tulkitsee pysähtyneisyyden ajasta. Kirjoittajakunnan moniäänisyys ja harmonia lupaa, että jatkossakin tarjolla on kriittistä kritiikkiä kritiikistä. Teoksen myötä minäkin lupaan mennä mukavuusalueiden äärirajoille ja peilata omia arvotuksiani vapaammin.

Kirjoittaja ei ole SARV:n jäsen, mutta pitää suurimpana kritiikkinään uutta yliopistolain kärkästä kritisoimista Oulun yliopiston hallituksen jäsenenä vuosina 2008–2012.