Tyhjiö. 97 min, K12. Ohjaus ja käsikirjoitus Aleksi Salmenperä; pääosissa Tommi Korpela, Laura Birn, Hannu-Pekka Björkman, Matleena Kuusniemi, Minna Haapkylä, Kaija Pakarinen, Kari Heiskanen. Ensi-ilta 28.9.2018.
Tyhjiö alkaa kohtauksella, jossa toinen päähenkilö, Laura Birnin esittämä näyttelijä, vastailee kysymyksiin naisten asemasta elokuva-alalla. Kun roolihahmo on vielä nimetty Pihlaksi (vrt. Pihla Viitala), elokuvaa voisi luulla reaktioksi metoo-kampanjan ja Aku Louhimiehen ohjausmetodien herättämään keskusteluun.
Päiväkohtaisuudesta ei kuitenkaan ole kyse. Johdatuksen Tyhjiön aihepiiriin tarjoavatkin avauskohtauksen haastattelijat, jotka latistavat Pihlan esiintuomat teemat henkilökysymyksiksi ja huomauttelevat julkisen ja yksityisminän ristiriidasta: Aleksi Salmenperän kuudes pitkä fiktioelokuva satirisoi henkilökeskeistä julkisuuskulttuuria sekä urbaanin ja menestyvän ”luovan luokan” elämänvalheita. Ainekset ovat tuttuja jo parin viime vuosikymmenen kulttuurimaisemasta, ja miespäähenkilön, kirjailijakomeetta Eero Kailan (Tommi Korpela) ongelma on melkeinpä ajaton: kirjoitusjumi, tyhjän paperin kammo.
Yhdistävänä piirteenä ovat suuret odotukset. Kirjailija vaatii itseltään mestariteosta, kärsimätön kustantaja kärkkyy myyntihittiä ja ihailija haluaa lisää huudahtelun aihetta, sisällöstä ei niin väliä. Mutta vaikka kirjailija muuta väittää, hänellä on tarjottavanaan vain tyhjiö, elokuvan nimen mukaisesti. Kansainväliselle uralle tähtäävän Pihla-puolison kunnianhimo puolestaan kohdistuu kliseiseen eroottiseen trilleriin – juuri sellaiseen rooliin, jollaisia hän alkuhaastattelussa kritisoi.
Suuri siis paljastuu pieneksi, vakuuttelut ja vakaumukset valheiksi. Tämän perusristiriidan ympärille Tyhjiö luo joukon satiirisia tilannekuvia. Kulturellia nykykaupunkilaisuutta edustavat muiden muassa suureellisella kulttuurijargonilla elämänpettymystään peittelevä appiukko, raskaudesta lööppejä lypsävä media, äitiyden todelliset velvoitteet torjuva showbusiness ja niiden vuoksi työmahdollisuutensa menettänyt näyttelijäkollega. Välähdyksenomaisia, jo pelkästä olemuksestaan tunnistettavia vastapainoja ovat kirjailijan syrjäytynyt, yhä huonompikuntoiseksi käyvä kaveri sekä lappilainen kollega Ilmari Kuutsa (Hannu-Pekka Björkman) – sikamainen mutta vilpitön hahmo, joka edustaa mennyttä maailmaa ja maaseutua.
Välähdyksenomaiseksi voi luonnehtia myös elokuvan dramaturgiaa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Salmenperä pikemminkin juoksuttaa yksittäisiä kohtauksia kuin pyrkii yhtenäiseen tarinaan. Kehyskertomuksena toimii kirjailijan luomistuskan ja näyttelijän uranluonnin ristiriita eroineen, matkoineen ja uudelleenkohtaamisineen. Toisen miehen siittämä lapsi, kustantamon sopimusvaateet ja kirjailijanero Kuutsan tarjoama hätäratkaisu tiivistävät kuviota, mutta vain jossain määrin: Salmenperän kerronta pysyy perusluonteeltaan katkelmallisena.
Tämä ei ole virhe tai puute vaan omapäinen taiteellinen strategia. Tyhjiö tarkastelee materiaaliaan etäältä, niukasti kertoen, ja vetäytyy, lyö pelin poikki silloin kun tavanomaisempi teos lähtisi kehittelemään kohtausten aineksia, kuten lukuisia konfliktitilanteita tai Kailan ja Kuutsan ystävyyden homoeroottisia pilkahduksia. Itse asiassa elokuva asettuu helppoa hersyttelyä vastaan: yksi satiirisimmista kohtauksista väläyttää ”suoraan Pasilan tv-talolta” juhlistettavaa pieruviihdettä.
Kehittelyn niukkuuden vuoksi Tyhjiön huumori syntyy yhtä paljon katsojan mielessä kuin valkokankaalla. Naurumyrskyä ei tällä tekniikalla nostateta, pikemminkin pientä kutkutusta. Mukana on monia osuvia pikku piikkejä, kuten isäpuoleksi auliisti tarjoutuneen Eeron suvaitsevaisuuden loppuminen, kun Pihlan hedelmöityminen vieraan miehen toimesta konkretisoituu tv-ruudulla. Samoin ”filminäyte” Pihlan kansainväliseltä uralta, naurettava ammuskelujakso, ilmentää mainiosti odotusten ja todellisuuden välistä ristiriitaa.
Loppupuolella mietokin huvittuneisuus tyssää, kun äitiyden ja elokuvateollisuuden konflikti johtaa kirjaimellisesti kuolemanvakaviin tunnelmiin. Satiiri kärjistyy äärimmäiseksi tilanteeksi, jonka voi tulkita niin, että Tyhjiön kuvaamassa kulttuurissa menestyksen edellytyksenä on elämänvalhe aina elämän mitätöitymiseen asti.
Loppuratkaisu on elokuvan värisymboliikan ansiosta surumielisen tulkinnanvarainen, ja pitkitetty epätietoisuus Pihlan kohtalosta on jännitteisin jakso tietoisen epädramaattisessa tarinassa; draamakomediana markkinoitu Tyhjiö ei ole juuri draama eikä komediakaan, mutta täsmällisen ilmaisun ansiosta se imee sisälle maailmaansa.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
