Satiirisia välähdyksiä elämänvalheista

Tyhjiö alkaa kohtauksella, jossa toinen päähenkilö, Laura Birnin esittämä näyttelijä, vastailee kysymyksiin naisten asemasta elokuva-alalla. Kun roolihahmo on vielä nimetty Pihlaksi (vrt. Pihla Viitala), elokuvaa voisi luulla reaktioksi metoo-kampanjan ja Aku Louhimiehen ohjausmetodien herättämään keskusteluun.

Päiväkohtaisuudesta ei kuitenkaan ole kyse. Johdatuksen Tyhjiön aihepiiriin tarjoavatkin avauskohtauksen haastattelijat, jotka latistavat Pihlan esiintuomat teemat henkilökysymyksiksi ja huomauttelevat julkisen ja yksityisminän ristiriidasta: Aleksi Salmenperän kuudes pitkä fiktioelokuva satirisoi henkilökeskeistä julkisuuskulttuuria sekä urbaanin ja menestyvän “luovan luokan” elämänvalheita. Ainekset ovat tuttuja jo parin viime vuosikymmenen kulttuurimaisemasta, ja miespäähenkilön, kirjailijakomeetta Eero Kailan (Tommi Korpela) ongelma on melkeinpä ajaton: kirjoitusjumi, tyhjän paperin kammo.

Yhdistävänä piirteenä ovat suuret odotukset. Kirjailija vaatii itseltään mestariteosta, kärsimätön kustantaja kärkkyy myyntihittiä ja ihailija haluaa lisää huudahtelun aihetta, sisällöstä ei niin väliä. Mutta vaikka kirjailija muuta väittää, hänellä on tarjottavanaan vain tyhjiö, elokuvan nimen mukaisesti. Kansainväliselle uralle tähtäävän Pihla-puolison kunnianhimo puolestaan kohdistuu kliseiseen eroottiseen trilleriin – juuri sellaiseen rooliin, jollaisia hän alkuhaastattelussa kritisoi.

Suuri siis paljastuu pieneksi, vakuuttelut ja vakaumukset valheiksi. Tämän perusristiriidan ympärille Tyhjiö luo joukon satiirisia tilannekuvia. Kulturellia nykykaupunkilaisuutta edustavat muiden muassa suureellisella kulttuurijargonilla elämänpettymystään peittelevä appiukko, raskaudesta lööppejä lypsävä media, äitiyden todelliset velvoitteet torjuva showbusiness ja niiden vuoksi työmahdollisuutensa menettänyt näyttelijäkollega. Välähdyksenomaisia, jo pelkästä olemuksestaan tunnistettavia vastapainoja ovat kirjailijan syrjäytynyt, yhä huonompikuntoiseksi käyvä kaveri sekä lappilainen kollega Ilmari Kuutsa (Hannu-Pekka Björkman) – sikamainen mutta vilpitön hahmo, joka edustaa mennyttä maailmaa ja maaseutua.

Välähdyksenomaiseksi voi luonnehtia myös elokuvan dramaturgiaa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Salmenperä pikemminkin juoksuttaa yksittäisiä kohtauksia kuin pyrkii yhtenäiseen tarinaan. Kehyskertomuksena toimii kirjailijan luomistuskan ja näyttelijän uranluonnin ristiriita eroineen, matkoineen ja uudelleenkohtaamisineen. Toisen miehen siittämä lapsi, kustantamon sopimusvaateet ja kirjailijanero Kuutsan tarjoama hätäratkaisu tiivistävät kuviota, mutta vain jossain määrin: Salmenperän kerronta pysyy perusluonteeltaan katkelmallisena.

Tämä ei ole virhe tai puute vaan omapäinen taiteellinen strategia. Tyhjiö tarkastelee materiaaliaan etäältä, niukasti kertoen, ja vetäytyy, lyö pelin poikki silloin kun tavanomaisempi teos lähtisi kehittelemään kohtausten aineksia, kuten lukuisia konfliktitilanteita tai Kailan ja Kuutsan ystävyyden homoeroottisia pilkahduksia. Itse asiassa elokuva asettuu helppoa hersyttelyä vastaan: yksi satiirisimmista kohtauksista väläyttää “suoraan Pasilan tv-talolta” juhlistettavaa pieruviihdettä.

Kehittelyn niukkuuden vuoksi Tyhjiön huumori syntyy yhtä paljon katsojan mielessä kuin valkokankaalla. Naurumyrskyä ei tällä tekniikalla nostateta, pikemminkin pientä kutkutusta. Mukana on monia osuvia pikku piikkejä, kuten isäpuoleksi auliisti tarjoutuneen Eeron suvaitsevaisuuden loppuminen, kun Pihlan hedelmöityminen vieraan miehen toimesta konkretisoituu tv-ruudulla. Samoin “filminäyte” Pihlan kansainväliseltä uralta, naurettava ammuskelujakso, ilmentää mainiosti odotusten ja todellisuuden välistä ristiriitaa.

Loppupuolella mietokin huvittuneisuus tyssää, kun äitiyden ja elokuvateollisuuden konflikti johtaa kirjaimellisesti kuolemanvakaviin tunnelmiin. Satiiri kärjistyy äärimmäiseksi tilanteeksi, jonka voi tulkita niin, että Tyhjiön kuvaamassa kulttuurissa menestyksen edellytyksenä on elämänvalhe aina elämän mitätöitymiseen asti.

Loppuratkaisu on elokuvan värisymboliikan ansiosta surumielisen tulkinnanvarainen, ja pitkitetty epätietoisuus Pihlan kohtalosta on jännitteisin jakso tietoisen epädramaattisessa tarinassa; draamakomediana markkinoitu Tyhjiö ei ole juuri draama eikä komediakaan, mutta täsmällisen ilmaisun ansiosta se imee sisälle maailmaansa.