Talven valkea kohina

Lapsena tuntenut murheita en,
Riemuja vain, kohdata sain.
Siksi kai aika tuo onnellinen
Säilyykin muistelmissain.
(Kullervo: ”Kultainen nuoruus”)

Viattomuuden aikaan ei liene paluuta, kun on sen ikääntyessään onnistunut kerran kadottamaan. Hyvän ja pahan tiedon puusta ei voi olla syömättä, sefirotin astioiden murruttua niitä ei voi enää koskaan korjata. ”Eikä kukaan koko maailmassa / Lilleri Lalleria voi parantaa.”

Maailmankaikkeus on niin määrätön, erilaista ja erilaatuista tietoa on ihmiselle tarjolla niin valtavasti, että minkäänlaisen varmuuden saavuttaminen edes hetkellisesti tuntuu pakahduttavan epätodennäköiseltä. Uskonnot tarjoavat mahdollisuuksia hyväksyä joku ylitodellisuuksinen auktoriteetti, jonka kaikkivoipaan tahtoon ja loputtomaan mahtiin luottamalla oma inhimillinen epävarmuus liudentuu tyhjänpäiväiseksi haihatteluksi. Ilman omaa kokemusta tuollaisesta omnipotenssista merkityksettömyyden ja turhuuden suosta nouseminen vaatii lähes jokapäiväistä sisäistä kamppailua.

Pitäisi yrittää unohtaa banaalit lauseet tiedon tuskaa lisäävästä luonteesta ja vastuun painosta, tarpoa eteenpäin. Kuitenkin juuri nyt, kun pandemian myötä etenkin kulttuurielämän selkään viimeisen kahden vuoden aikana ladottuja kahleita vihdoin kevennetään, oma innokkuuteni osallistua ympäröivän yhteisöni elämään uhkaa osoittaa pikemminkin laantumisen merkkejä. Kai tämä on vain jotain samaa reaktiota kuin siinä, miten kaamoksen jälkeen kevään valon lisääntyessä perinteisesti myös itsemurhien määrä on itsestäänselvää pimeyden ja ahdistuksen yhdistävää logiikkaa vastustaen sekin kasvanut. Tai sitä, miten vankeudessa pitkään ollut kaipaakin vapauteen päästyään takaisin lukkojen taakse; takaisin tuttuun ja turvalliseen.

Välillä huomaan miettiväni, tunnenko kateutta eri suuntauksien uskovia kohtaan siitä varmuudesta, jonka usko heille antaa. ”Ota Jeesus sydämeesi / se sanoi ja se hymyili.” Mutta sitten tajuan olettaessani uskovan varmuuden syyllistyväni juuri siihen varmuuteen, jonka en usko olevan itselleni edes mahdollista: kuvittelen tietäväni, mitä toinen ihminen todella tuntee. Seuraava askel ajattelussa onkin jo riemastuminen siitä, että tajuan kokevani jonkinlaista empatiaa tai samaistumista tuohon toiseen ihmiseen, minkä jälkeen yleensä taas tunnen luottavani siihen, että nämä muut olennot ympärilläni ovat enemmän tai vähemmän itseni kaltaisia, jolloin voinkin taas iloita siitä, ettei minun tarvitse olla yksin maailmankaikkeudessa.

Lapsena en tuntenut sitä epäilystä, tai en ainakaan muista tunteneeni. Tai muotoiltakoon tämä toisin päin – nimeän ”lapsuudeksi” jossain henkilökohtaisessa menneisyydessäni sen ajan, jonka kestäessä en muista kyseenalaistaneeni itseäni tai ympäröivää maailmaa. Ajan, jolloin en muista kokeneeni eksistentialistista angstia.

Suuri ihme on kaiken tämän lopullisesta merkityksettömyydestä huolimatta joka päivä vuoteesta nouseminen ja aina uudelleen syyn löytäminen loputtomalle tarpomiselle. Ja äärettömän monimutkainen todellisuus, joka ei ole minkään korkeamman voiman tarkoituksella rakentama, on vielä suurempi ihme: esimerkiksi viime viikkoina olen pysähtynyt useita kertoja häkeltyneenä siitä, miten ilman pienenpienten osasten paineenvaihtelu ilmenee korvan kautta aivokudokseen päätyessään tietoisuudessani puheena, kuiskauksena tai musiikkina, vaikka se saapuisi suurensuurien etäisyyksien takaa ja vieläpä monien muitten vaihtelevien paineitten seassa. Miksei kaikki ole vain valkoista kohinaa?

Tässä ihmettelyssä löydän tarkoituksen, en vastauksissa. Ja pohdin, ovatko sittenkin myös ne ihmiset, jotka näyttävät elävän päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen itseään tai maailmaansa millään tavoin kyseenalaistamatta, joka aamu herätessään samanlaisen ihmetyksen vallassa. Koska tuskin se minunkaan olemuksestani koko aikaa loistaa kuin majakka myrskyssä.

Sama tietoisuus, joka ajaa ihmiseläimen kyseenalaistamisen kautta tuskaan, ajaa saman eläimen myös tähän ihmetyksen iloon. Kultainen nuoruus on aina tässä ja nyt, iästä riippumatta. Joten lähden tämän lehden painoon saatettuani taas Kirkkoniemeen Jäämeren rannalle ihmettelemään toisenlaisia ihmisolioita kuin mitä ihmettelen täällä Oulussa. Ehkä seuraavassa Kaltiossa jaan sitten taas niitä ihmettelyjä lehden lukijoille, teille. Ihmetelkää te sillä aikaa tähän numeroon kerääntyneitten ihmisihmettelijöitten seurassa.

Kannessa: Haamut

Kannessa 2/2022

Kansitaiteilijamme on pääsiäisenä 60-vuotissyntymäpäiväänsä juhlistanut Anssi Hanhela. Öljymaalaus ”Haamut” vuodelta 2021 katsoo lukijaa silmiin jostain elämän ja kuoleman rajamailta. Hyppäsin […]