Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Löytääkö Pelle Hermanni itsensä?
Aurora Studios: Pelle Hermanni. 80 min. Ensi-ilta 9.9.2022. S.
Ohjaus Timo Koivusalo, käsikirjoitus Simo Ojanen ja Timo Koivusalo, rooleissa Vesa Vierikko, Milo Tamminen, Oona Hakanpää, Martti Suosalo, Iina Kuustonen, Minttu Mustakallio ym.
Satakuntalainen monien alojen viihdetaiteilija Timo Koivusalo palaa juurilleen vahvasti. Hän on ohjannut uuden elokuvan viime vuonna menehtyneen, porilaisen kirjailija Simo Ojasen aikoinaan käsikirjoittamasta ja Pikku Kakkosessa suosituksi tulleesta lasten supertähdestä Pelle Hermannista. Vuosina 1978–1988 Pelle Hermannia tehtiin kahdeksankymmentä jaksoa lasten iloksi. Pohjois-Suomeenkin elokuvasta löytyvät siteet, kun roolisuorituksia tekevät Oulun Itä-Tuirassa varttunut Martti Suosalo ja Ylivieskassa syntynyt Minttu Mustakallio.
Elokuvassa on verkkainen rytmi, vaikka erilaisia tapahtumia ehtiikin vajaan puolentoista tunnin aikana sattua. Filmissä esitellään komiikkaa eri keinoilla eri roolihenkilöiden kautta, mikä tuo sävyrikasta moniulotteisuutta. Kielellisesti hersyvimmillään huumori on mielestäni läsnä Iina Kuustosen roolityössä.
Jos aikuisten rooleihin onkin kätketty komiikkaa, lasten esittämien hahmojen ja itse Pelle Hermannin kautta mukaan tulee myös vakavampi ulottuvuus. Tämän ainoastaan Vesa Vierikko voi nykynäyttelijöistä tulkita, ja hänet ohjaaja Koivusalo onnistui saamaan elokuvaan.
Pelle Hermannin suusta kuullaan alkuperäisen hahmon käyttämiä ilmaisuja. Nämä ovat kunnianosoitus Ojasen kirjoittamalle hahmolle ja tällä tavoin nostalgiaa aikuiskatsojille. Ei tarvita vain kummelimaista tai putoustyyppistä esiintymistä kameran edessä, kun joku sanonta voi jatkaa omaa elämäänsä arkisessa vuorovaikutuksessa. Populaarikulttuuri seuraa näin aikaa ja se synnyttää ajasta jääviä palasia muistoiksi. Näiden avulla voi tunnistaa tietyn vuosikymmenen aikojenkin päästä.
Puvustus ja musiikki tekevät filmissä aikahypyn jossain määrin 1980-luvun äärelle. Kankaalla nähdään myös joitakin nykyajan teknisiä apuvälineitä, mutta kuitenkin raskailla pöydän täyttävillä lisälaitteilla varustettuna. Tuon ajan lapset ja mikseivät aikuisetkin elivät ilman aina mukana kulkevia älypuhelimia ja jatkuvaa tavoittamisen aikaa. Selviytyäkseen nimiroolihenkilö tarvitsee hermannimaista nokkeluutta ja sopivaa herkkyyttä.
Kaiken kaikkiaan elokuvasta voi löytää eri ikäisille sopivia tartuntapintoja, joten se toimii perhe-elokuvana vallan mainiosti. Lisäksi elokuvasta keskusteleminen eri ikäisten kanssa voi avata sen, mikä siinä viehättää ketäkin, ja näin voidaan löytää sukupolvien välille yhteenkuuluvuutta. Itselleni parhaat palat löytyivät ehkä juuri niistä asioista, mistä tunnistaa alkuperäisen hahmon ja ajan. Tietyt tarinalliset niksit nykyisistä perhe-elokuvista olivat perheenisälle varsin tuttuja jo ennalta lapsen kanssa vietetyistä yhteisistä elokuvahetkistä.
Elokuva-ohjaajana Timo Koivusalo löi itsensä läpi jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten. 1990-luvun laman jälkeen hän ohjasi koko perheelle neljä Pekko Aikamiespoika -elokuvaa. Viime vuosikymmenen helmiä olivat kaikenikäisille tehdyistä elokuvista kolme tarinaa Risto Räppääjästä. Näiden ohella suuret tarinat, kuten viihdetaiteilija Irwinistä kertova Rentun Ruusu, Täällä Pohjantähden alla, Sibelius sekä Olavi Virta ovat Koivusalon työn tuloksia. Pelle Hermannille on luvassa myös jatko-osa, joka ehdittiin jo kuvata kuluvan vuoden kesällä.
Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Stereotyyppejä ruokkimatta: 2020-luvun saamelaiset rap-artistit Yungmiqu ja Jezebro
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Saamelainen taidepuhe yksityisestä julkiseksi?
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Kaikkea kaikkialla, koko ajan
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Kannessa: Bellum sacrum
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Mielettömän hengetön epookki Seilin saaren mielettömistä ihmiskohtaloista
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Kenen Suomi näkyy apurahapäätöksissä?
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Säämerkintöjä (kulttuuri-) ilmastonmuutoksen alla
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
maasta, vitusta
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Salaiset taidenautinnot vesivoimalaitoksella
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Tervasta ja taiteesta…
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
.. ekologiseen jälleenrakennukseen
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Haapajärven rannalta, Nivalan laakeilta pelloilta Pielaveden lepikolle
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Taiteilijavieraita ja talonväkeä Pikisaaren polulla
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Muraalimaalarin kertomus Merikosken muraalista
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Sisar väkevä valkoinen, sisaret solidaariset siniset
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
Everstiluutnantti Kuussaaren kujanjuoksu
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
Ostari on festari
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
Perämeren muuttuvat kasvot
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Kannessa: Pieni punainen metsä
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.