Helsinki-filmi: Teräsleidit. Ensi-ilta 3.1.2020. 92 min. Ohjaus Pamela Tola, käsikirjoitus Pamela Tola ja Aleksi Bardy. Rooleissa Leena Uotila, Seela Sella, Saara Pakkasvirta ym.
75-vuotispäivänsä
aattona Inkeri lyö vihdoinkin väkivaltaista ja juoppoa aviomiestään
paistinpannulla päähän. Hackmanin teflon-pannulla, ollaksemme
tarkkoja. Ainoat ihmiset, joilta Inkeri voi pyytää apua, ovat omat
sisarukset: höpsähtänyt Sylvi sekä elegantti ja ilkeä Raili,
eläkkeellä oleva juristi. Vanhalla mersulla Inkeri lähtee etsimään
todisteita ja lieventäviä asianhaaroja tulevaa murhaoikeudenkäyntiä
varten. Sillä Inkerihän oli uhri! Olihan? Pakottiko mies
lopettamaan yliopisto-opinnot vai ei? Hylkäsikö Inkeri
kirjailijanuransa miehen tähden vai ei? Kuinka monta kertaa mies löi
ja paljonko joi?
Inkeri
muistaa yksityiskohtia eri tavalla kuin sisarensa, mutta kuka heistä
on muistisairas – vai onko kukaan? Onko kipeät muistot
tarkoituksella unohdettu?
Lopputuloksena
on kommellusten kautta kulkeva automatka kohti kauan sitten jätettyä
kotiseutua, jonne kukaan sisaruksista ei ole suostunut pitkään
aikaan matkustamaan. Bensaa, jallua ja punkkua kuluu, auto sammuu,
hotellissa bailataan ja sisarusten kesken riidellään – ja aina
jollakin on pissahätä.
Elokuva
ei kuitenkaan ole Thelman ja Louisen kaltainen buddy movie,
jossa kaikki samassa autossa matkustavat hahmot olisivat juonen
kannalta saman arvoisia. Thelmaan ja Louiseen elokuvassa toki
viitataan esimerkiksi kohdassa, jossa auton kyytiin napataan nuori ja
komea liftarijantteri, jonka kanssa pidetään hauskaa hotellissa.
Inkeri
nousee elokuvan päähahmoksi, jonka onelinereitä laukovia ja pulaan
joutuvia sidekickejä sisarukset Raili ja Sylvi ovat. Inkeri on
hahmoista kokonaisin. Sylvin ja Railin taustoja avataan vain
viitteellisesti, siinä missä Inkerin tytär ja tämän lapset
kuljettavat elokuvan syntymäpäiviin liittyvää sivujuonta.
Tyttären
päsmäröinti ja mikromanagerointi ovat koomisia tiettyyn pisteeseen
asti mutta lakkaavat naurattamasta siinä vaiheessa, kun tulee
mieleen, toistaako tytär lapsuudenperheensä traumaattisia malleja.
Jos on kasvanut perheessä, jossa väkivalta on läsnä, pyrkimys
oman pään pitämiseen ja yksityiskohtien hallintaan voi olla ainoa
keino selvitä. Lopulta tytär on omassa roolissaan ihan yhtä
traaginen hahmo kuin elämänvalintojaan katuva Inkeri.
Sivuhahmot
ovat karrikoituja mutta eivät yksiulotteisia. Seela Sellan
esittämä Raili piinaa vuosikymmenien jälkeenkin sisaruksiaan
ilkeyksillään, häiritsee seksuaalisesti kaikkia saatavilla olevia
nuoria miehiä, juopottelee ja polttaa. Hahmo on ensin ilahduttavan
itsetietoinen totuudenpuhuja, sitten sietämätön ja pelottava. Kun
Inkeri vaahtoaa eläneensä koko elämänsä juopottelevan narsistin
varjossa, hän puhuu aviomiehestään, mutta taustalla taskumatista
jallua vetelevä Raili antaa ymmärtää, että Inkeri on ollut
eläessään useammankin narsistin varjossa.
Raili
on kuitenkin tietoinen omasta sietämättömyydestään. Kun Inkeri
sanoo sisarelleen mittansa täyteen saaneena ”Sä olet paha!”,
Raili vastaa: ”Se on myös oma käsitykseni itsestäni.”
Raili on kova ja pystyvä mutta osaa myös myöntää, että kadehtii
Inkeriltä tämän yritystä rakastaa.
Elokuvan
ehkä olennaisin keskustelu käydään juuri Railin ja Inkerin
välillä. ”Mun on ymmärrettävä, mitä mulle on tapahtunut”,
selittää Inkeri tarvettaan ajella ympäri nuoruutensa tärkeitä
paikkoja. ”Eikö oo oleellisempaa, mitä tapahtuu jatkossa?”
kysyy Raili. Inkerin aviomies viidenkymmenen vuoden ajalta voi olla
kusipää ja opinnot ovat jääneet 70-luvulla kesken, mutta se ei
silti tarkoita, etteikö aviomiehestä voisi hankkiutua eroon ja
suunnitella lopultakin kirjoittavansa sen gradun valmiiksi.
Elokuvassa
on useita tarkoituksellisen kliseisiä ja tuttuja kuvia, jotka
kuitenkin saavat uuden sävyn, kun kohteena on 75-vuotias nainen
25-vuotiaan sijasta. Eräässä kohtauksessa Inkeri on vaahtokylvyssä
viinilasi kädessään. Hän painaa kasvonsa veden alle, pidättää
hengitystään ja lopulta nostaa kasvonsa vedestä. Vastaavia kuvia
nuoremman naisen epätoivosta on tullut nähtyä lukemattomia:
alaston, nuori ja kaunis nainen kylvyssä, ensin pohtimassa,
päättäisikö kaiken tähän kylpyammeeseen, ja sitten luopumassa
aikeestaan. Kliseisen kuvan tunnistaa, mutta Inkerin ikääntyneen
ruumiin kautta siitä tulee todellisempi tunteen ilmaisu, ei
pelkästään elokuvallinen keino.
Alastomuutta
käsitellään elokuvassa muutenkin raikkaasti. On ilahduttavaa nähdä
kumaraisia ja kankeita kehoja ilakoimassa vedessä ja peuhaamassa
lakanoissa, eroottisia lähikuvia harmaita parta- ja rintakarvoja
silittävistä ryppyisistä käsistä, kiihkeitä suudelmia, joissa
tekarit kolisevat. Ei mitään sukkahousufilttereitä, ei armollisia
kuvakulmia, vaan näyttelijöiden iän annetaan näkyä. Elokuvan
ihmiset ovat paljaita konkreettisesti ja kuvaannollisesti.
Elokuvan
juonessa on muutamia uskomattomia käänteitä, mutta tietynlainen
liioitteleva älyttömyys kuuluu komedian lajityyppiin. Liian
osuvista sattumista huolimatta katsoja hyväksyy juonelliset hypyt.
Totta kai Inkerin nuoruudenrakastettu on paikalla silloin, kun Inkeri
etsii häntä ennalta ilmoittamatta, sen sijaan, että olisi
haudassa, kroonikko-osastolla tai Espanjassa! Totta kai
pienlentokoneen voi noin vain käydä ottamassa luvattomasti
käyttöön! Ja totta kai tienposken tuntematon komistus tulee vielä
vastaan epätodennäköisessä yhteydessä!
Lajityyppiuskollisuudestaan
huolimatta elokuva on kreisikomediaa syvällisempi pohdinta
sisarusten välisistä suhteista, vääristä elämänvalinnoista ja
vanhenemisesta. Loppujen lopuksi elokuva ei käsittele niinkään
vain muutaman mummon hulvatonta automatkaa kesäisessä Suomessa
vanhoille kotikonnuille kuin kaikkia niitä traumoja, jotka siirtyvät
ja jotka siirretään sukupolvelta toiselle ja perheen sisällä
isosisaruksilta pienemmille.
”Oliks
äiti hullu?” kysyy Inkeri, ja samaa hän voisi kysyä niin
itsestään kuin tyttärestään. Sukupolvia kestäneen ohipuhumisen,
oman tahdon nujertamisen ja suoranaisen väkivallan siirtymien
katkaiseminen on niiden vastuulla, jotka ensimmäisenä sen
havaitsevat. Tämän jatkumon katkaisemisen mahdollisuus näytetään
Inkerin lastenlasten kautta: vaikka edelliset sukupolvet olisivatkin
traumatisoituneita ja itsensä kieltäneitä, seuraavan sukupolven ei
tarvitse kokea samaa.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.