Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
StickUp Filmproduktion / Bufo: Villi leikki. 105 min. Ensi-ilta: 20.10.2023. K16.
Ohjaus ja käsikirjoitus Jonas Rothlaender, kuvaus Carmen Treichl, leikkaus Anne Fabini, äänisuunnittelu Julian Cropp, musiikki Julius Pollux Rothlaender, läheisyyden koreografi Sara-Maria Heinonen, shibari-asiantuntija Ceci Ferox
Rooleissa Saara Kotkaniemi, Nicola Perot, Outi Mäenpää, Timo Torikka, Elmer Bäck, Cecilia Paul
Milloinpa viimeksi olette nähnyt parisuhdedraaman, jonka päänäyttelijät eivät olisi akateemisesti koulutettuja? Milloin viimeksi olette nähneet draamaelokuvan, jonka pääteemana ei olisi kipuileva parisuhde? Aki Kaurismäen tuorein äkkiseltään tuli allekirjoittaneelle mieleen, mutta sittenpä pitikin muistia virkistää mukamas ”villin leikin” tavoin kotvanen.
Saksalais-suomalaisen yhteistuotannon Villin leikin kaava on yllä mainitun selkeä: tutkijanuraa tekee Saara Kotkaniemen esittämä Saara, väitöskirjansa kanssa kamppailee Nicola Perot’n esittämä Robert. Ohjaaja-käsikirjoittajana toimii saksalainen Jonas Rothlaender.
Englantia, saksaa ja suomea vuoropuhelussaan hyödyntävä elokuva on ihmissuhdedraama erilaisista alistussuhteista. Levitysyhtiön synopsis pilkahtelee seksuaalissävytteistä draamaa, mutta ilahduttavasti elokuva tarjoaa myös toisenlaisia valtasuhteita.
Alastomuutta on vähän. Seksillä ei mässäillä, paljas pinta on häivytetty leikkauksin ja hämyisin kuvakulmin. Intiimikohtauksien koreografia toimii ja on uskottavaa. Päähenkilöpariskunnan keskinäinen luottamus ja kehonkieli sointuu.
Saara Kotkaniemi osaa flirttailla onnistuneesti vastaparilleen Nicola Perot’lle. Parin vuorotteleva alistuneisuus on näyteltynä elokuvan yksi onnistuneimmista osa-alueista. Elokuva on siinä mielessä niukka, että kohtauksissa nähdään korkeintaan neljää vuoropuheluun osallistuvaa näyttelijää. Koko elokuvassa näyttelijöitä on kaikkiaan yksitoista.
Sivurooleissa vilahtavat Saaran äksy äiti ja innoton insinööri-isäpuoli (Outi Mäenpää ja Timo Torikka) sekä ystäväpariskunta (Cecilia Paul ja Elmer Bäck). Näyttelijätyöskentely nojaa reilun sadan minuutin elokuvasta noin tunnin Kotkaniemen ja Perot’n kahdenkeskiseen työskentelyyn. Moinen minimalismi puhuttelee: vaikuttaa valintana uhkarohkealta, mutta onnistuu roolituksensa tähden.
Sen sijaan sataan minuuttiin käänteitä on niukasti. Juonenkuljetus liikahtelee paikoin hitaammin kuin mannerlaatat konsanaan, ja osa tapahtumista on ennakoitavissa hölmistyttävän varhain. Tästä huolimatta elokuvan viimeinen vartti on tapahtumineen yksi kauneimmista aikoihin. Elokuvan lopetus tulee ihanan kiperään kohtaan. Lopetuksen ansiosta elokuvasta jää hitusen keskinkertaista parempi vaikutelma.
Paikoin häveliäs ja etenemätön elokuva on teknisesti laadukas, mutta yllätyksetön valinnoiltaan. Harvoissa seksikohtauksissa leikkaus on arvoituksellinen, mutta muutoin teknisestä toteutuksesta ei jää oikein muuta sanottavaa kehuina tai moitteina. Harvat musiikkivalinnat eivät ärsytä, mutta eivätpä toisaalta kyllä jää muutoin mielenkään.
Käsikirjoituksen onnistuminen nojaa päähenkilöiden väliseen sanattomaan viestintään. Pitkin elokuvaa seikkaileva hirvi on symboliikan tasolla hykerryttävän mahtava. Saariston mökkeilykohtauksissa saunassa käydään vain kertaalleen, uimassakin vain muutamaan otteeseen. Mökkikuvasto krapuloineen on mukavan homssuinen: arkinen, korostamaton ja soutaa kliseiden karikkojen ohi varman laiskasti.
Maalailevasta elokuvasta puuttuu vaara, villeys ja tenho. Elokuvan jylhin ja mieleenpainuvin kohtaus on kokon ympärillä riehakkaasti tanssahteleva Kotkaniemi. Harmi, että yksittäinen kohtaus ei voi pelastaa muutoin keskinkertaisuuteen lipuvaa kokonaisuutta.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
Kesäkuun kansiteos on Oulussa asuvan performanssitaiteilija Olga Prokhorovan ”Juoppo Joogaa”.
”The Blaster Masterin sukupolven mittaisen levytystauon jälkeen julkaistu Bring Me The Sun yllättää myönteisesti”, Eros Gomorralainen kirjoittaa oululaisyhtyeen uudesta pitkäsoitosta.
Mustarindan kesäohjelma kuvittelee uusia tapoja ymmärtää taiteen roolia kestävämmän matkailun kontekstissa.
”Poems, dance and songs help us balance all the traumas through hope.” Lölä Florina Vlasenko interviewed Iranian-born artist Shima Salehi.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.