
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Olen suomalainen. 113 min. Ensi-ilta 13.9.2019.
Ohjaus Aleksi Mäkelä; käsikirjoitus Marko Leino ja Tomi Tuikkala; rooleissa Matti Ristinen, Tiina Lymi, Tatu Sinisalo, Talvikki Eerola, Iikka Forss, Ilkka Heiskanen, Aake Kalliala, Joni Leponiemi, Mikko Töyssy, Mikko Kouki, Joanna Haartti, Sakari Kuosmanen.
Miten dramatisoida Kari Tapion elämäntarina? Ensimmäinen mieleen tuleva vastaus: Hei, aloitetaan viimeisestä illasta, kuoleman taksista. Ja siitä Olen suomalainen tosiaan alkaa! Hei, olen lahjakas, tai ainakin Solar Films -tasoa.
Musiikkia ja elettyä elämää patsaaksi valavan taksimonologin jälkeen tarina vie tanssilavalle, ”Kari Jalkasen” nuoruuteen. Ajankuva on asianmukaisin yksityiskohdin lavastettu, henkilökuva asianmukaisesti tyypitelty: laulajalupaus, sanavalmis humu, nappaa kaunottaren, loikkaa insinööri-rehtori-appiukon henkilöimän luokkaesteen yli, perustaa perheen ja aloittaa kuoppaisen iskelmäuran.
Mutta se viina. Pian pulloa piilotellaan jo uunissa, eikä nuorikko huoli kännistä Karia esikoisen synnytykseen.
Parin vuoden jälkeen, kun pääroolien esittäjät ovat vaihtuneet parikymmentä vuotta vanhemmiksi, ilmestyy ensisingle. Kömpelön kohtauksen huudahtelu voisi olla sketsisarjasta, ja karikatyyrimaisuus nostaa päätään. Eniten se koskee sivuhenkilöitä: Toivo Kärki, Danny, Chrisse Johansson, tuotantoportaan pienemmät tekijät (ja siinä sivussa alan kulttuurihistoria), karikatyyreja kaikki. Lähimenneisyyttä käsittelevät suomifilmit ovat maskeeraajien ja puvustajien taidetta.
Karikatyyrimäisyys vaivaa myös kokonaiskuvaa. Se on niin sanotusti ”kaunistelematon” ja varmaankin ”rehellinen”, mutta yhtä kaikki kuva, valittu näkökulma. Eikä siihen paljon mahdu. Kari Tapio juo ja rypee, anelee anteeksi ja rypee taas. Toistuva lankeaminen, katumus ja vaimon kiukkuinen mutta loputtoman uhrautuva tuki muodostavat kuolettavan kaavan, josta on paha nyhtää draamaa. Ehkä draaman puute kertoo siitä, että elokuva seuraa uskollisesti tositarinaa. Mutta se ei ole kummoinen tarina, vaan ummehtunut ja epäkiinnostava kuin alkoholistin arki.
Rypemisen vastenmielisyys toimii osin vieraannuttamisefektinä, ja lankeamis-katumuskehän korni pateettisuus on kääntyä lähes kriittiseksi. ”Laulut on laulettu. Kalliit on laulujen lunnaat”, värisyttää sydänkohtauksen saanut kossubaritoni irvokkaan itsesäälin vallassa. Mutta sitten perheyritys tukee taas, ura nousee ja ”Myrskyn jälkeen on poutasää”. Miksi? Koska se on totuus, saatana! Ainakin yksi totuus: rutiininomaisen ammattitaitoisesti kerrottu viihdepalstaklisee, johon elokuva ei ota tarkentavaa näkökulmaa, ei avartavaa etäisyyttä, ei edes pahoinvoivinta pulloperspektiiviä.
Kiinnostavin ulottuvuus on lauseen ”muista harjata hampaat” toisto. Vihjaako Olen suomalainen, että Kari Tapion sydänkuoleman taustalla oli huono suuhygienia?
Uuvuttavan tasapaksun putken jälkeen pääpari putkahtaa silmien eteen kasvot irvikuvamaisen turpeina, siis ”ikääntyneinä”; suomifilmi on maskeeraajan taidetta. Mikään ei huipennu tai edes kasva, ja vain paluu taksiin kertoo, että loppu on tiedossa. Niin hyvin tiedossa, että takapenkille kuolemista seuraavien hidastuskuvien ennustaminen oli yhtä helppoa kuin aloituksen keksiminen.
Tämä kaikki saattaa olla rakkaudella ja antaumuksella tehtyä, mutta sotii Kari Tapion taidetta vastaan. Tarkoitan seuraavaa: Musiikki on tulkinnallisesti huomattavan vapaata. Se voi kohota lähtökohtiensa ja edellytystensä yläpuolelle ja kantaa suuria tunteita, mielikuvia ja merkityksiä. Niinpä on täysin mahdollista ja ymmärrettävissä, että jollekulle Kari Tapion musiikki on ylevän ja syvän synonyymi. Olen suomalainen ei tällaiseen mahdollisuuteen kuitenkaan viittaa vaan pitää musiikin kiinni kuvauksen latteudessa – tai pikemminkin sen taustalla. Taiteilijan laulu on taustalaulua porsastelulle, samassa roolissa kuin ylikompressoidulta radiojingleltä kuulostava imelletty soundtrack-soosi. Musiikin kohottava potentiaali jää katsojan aiemman Kari Tapio -suhteen varaan eikä edes häivähdä, jos suhdetta ei ole. Pääosassa ei ole taiteen voima vaan masentava latteus.
Toki sekin on kuva, jota voi tarkastella. Ja sitä kautta jopa tälle teokselle voi löytyä pieni suurempi merkitys. Sillä onhan latteudenkin tunne sentään tunne, ja valkokankaalle tuotu kuva väistämättä etäännytetty ja katsojan pyöriteltävissä. Jos Olen suomalaisen katsottuaan muistaa aivoja soseuttaneet pubi-illat, kolkkoina tuijottavat kiiltävät pinnat, tyhjyyden ja itsepetoksen kylmät väreet ja alkaa haluta jotain parempaa, on jotakin ehkä saavutettu. Olkoonkin, että siihen parempaan ei kuulu tämä elokuva eikä sen edustama ilmapiiri.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
Apartheid-valtioita on ennen Israeliakin pysäytetty boikottien avulla.
”Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta.”
”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!”
Jenni Kinnusen kolumni.
”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”
”Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla”, toteaa Matti A. Kemi 28.3.2025 ensi-iltansa saaneesta, Teemu Nikin ohjamaamasta elokuvasta 100 litraa sahtia.
Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen viettivät kolme kuukautta residenssissä New Yorkissa. Kaltion palstalla he haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Meänkielen kirjeenvaihtajamme Linnea Huhta pohtii tällä kertaa olemassaoloaan digitaalisessa maailmanpiirissä.
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.
”Omakustanne on hykerryttävä ja sisällöltään yllättävän valistava teos matkailusta, eurooppalaisuudesta sekä senegalilaisen kulttuurista.”
”Tällaisen elämäkerran aika jo totisesti oli”, toteaa Risto Kormilainen emeritaprofessori Irma Sulkusen teoksesta Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa.
”Kirjansa alaviitteissä Seppälä valottaa usein kiinnostavia näkökulmia.” Juhani Rantala luki Juha Seppälän teoksen Paavo Rintalan kirjallisuuden lukemisesta.
Aktivistinen Metsäliike ja kulttuurilehti Kaltio kohtaavat toisensa yhteistyönumeron sivuilla, kiitos päätoimittaja-Paavolle tästä tilaisuudesta! Metsäliike on kansanliike, jonka tavoite on saada […]
”Huolitellun tekstin lomassa näennäisesti ei tapahdu muuta kuin sulhasen valinta, mutta rivakasti etenevät käänteet tarjoavat lukijalleen kurkistuksen 1800-luvun ajatuskuvioihin ja maisemiin.” Matti A. Kemi luki Satu Tähtisen romaanisarjan kaksi ensimmäistä.
”Yhtä paljon kun piereskely on ollut osa ihmisyyttä, myös piereskelyyn liittyvä kirjoittaminen on kuulunut monien sanankäyttäjien repertuaariin.” Aapo Kukko luki Nastamuumion julkaiseman historiallisen suolikaasukirjoituskoosteen.