
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Olen suomalainen. 113 min. Ensi-ilta 13.9.2019.
Ohjaus Aleksi Mäkelä; käsikirjoitus Marko Leino ja Tomi Tuikkala; rooleissa Matti Ristinen, Tiina Lymi, Tatu Sinisalo, Talvikki Eerola, Iikka Forss, Ilkka Heiskanen, Aake Kalliala, Joni Leponiemi, Mikko Töyssy, Mikko Kouki, Joanna Haartti, Sakari Kuosmanen.
Miten dramatisoida Kari Tapion elämäntarina? Ensimmäinen mieleen tuleva vastaus: Hei, aloitetaan viimeisestä illasta, kuoleman taksista. Ja siitä Olen suomalainen tosiaan alkaa! Hei, olen lahjakas, tai ainakin Solar Films -tasoa.
Musiikkia ja elettyä elämää patsaaksi valavan taksimonologin jälkeen tarina vie tanssilavalle, ”Kari Jalkasen” nuoruuteen. Ajankuva on asianmukaisin yksityiskohdin lavastettu, henkilökuva asianmukaisesti tyypitelty: laulajalupaus, sanavalmis humu, nappaa kaunottaren, loikkaa insinööri-rehtori-appiukon henkilöimän luokkaesteen yli, perustaa perheen ja aloittaa kuoppaisen iskelmäuran.
Mutta se viina. Pian pulloa piilotellaan jo uunissa, eikä nuorikko huoli kännistä Karia esikoisen synnytykseen.
Parin vuoden jälkeen, kun pääroolien esittäjät ovat vaihtuneet parikymmentä vuotta vanhemmiksi, ilmestyy ensisingle. Kömpelön kohtauksen huudahtelu voisi olla sketsisarjasta, ja karikatyyrimaisuus nostaa päätään. Eniten se koskee sivuhenkilöitä: Toivo Kärki, Danny, Chrisse Johansson, tuotantoportaan pienemmät tekijät (ja siinä sivussa alan kulttuurihistoria), karikatyyreja kaikki. Lähimenneisyyttä käsittelevät suomifilmit ovat maskeeraajien ja puvustajien taidetta.
Karikatyyrimäisyys vaivaa myös kokonaiskuvaa. Se on niin sanotusti ”kaunistelematon” ja varmaankin ”rehellinen”, mutta yhtä kaikki kuva, valittu näkökulma. Eikä siihen paljon mahdu. Kari Tapio juo ja rypee, anelee anteeksi ja rypee taas. Toistuva lankeaminen, katumus ja vaimon kiukkuinen mutta loputtoman uhrautuva tuki muodostavat kuolettavan kaavan, josta on paha nyhtää draamaa. Ehkä draaman puute kertoo siitä, että elokuva seuraa uskollisesti tositarinaa. Mutta se ei ole kummoinen tarina, vaan ummehtunut ja epäkiinnostava kuin alkoholistin arki.
Rypemisen vastenmielisyys toimii osin vieraannuttamisefektinä, ja lankeamis-katumuskehän korni pateettisuus on kääntyä lähes kriittiseksi. ”Laulut on laulettu. Kalliit on laulujen lunnaat”, värisyttää sydänkohtauksen saanut kossubaritoni irvokkaan itsesäälin vallassa. Mutta sitten perheyritys tukee taas, ura nousee ja ”Myrskyn jälkeen on poutasää”. Miksi? Koska se on totuus, saatana! Ainakin yksi totuus: rutiininomaisen ammattitaitoisesti kerrottu viihdepalstaklisee, johon elokuva ei ota tarkentavaa näkökulmaa, ei avartavaa etäisyyttä, ei edes pahoinvoivinta pulloperspektiiviä.
Kiinnostavin ulottuvuus on lauseen ”muista harjata hampaat” toisto. Vihjaako Olen suomalainen, että Kari Tapion sydänkuoleman taustalla oli huono suuhygienia?
Uuvuttavan tasapaksun putken jälkeen pääpari putkahtaa silmien eteen kasvot irvikuvamaisen turpeina, siis ”ikääntyneinä”; suomifilmi on maskeeraajan taidetta. Mikään ei huipennu tai edes kasva, ja vain paluu taksiin kertoo, että loppu on tiedossa. Niin hyvin tiedossa, että takapenkille kuolemista seuraavien hidastuskuvien ennustaminen oli yhtä helppoa kuin aloituksen keksiminen.
Tämä kaikki saattaa olla rakkaudella ja antaumuksella tehtyä, mutta sotii Kari Tapion taidetta vastaan. Tarkoitan seuraavaa: Musiikki on tulkinnallisesti huomattavan vapaata. Se voi kohota lähtökohtiensa ja edellytystensä yläpuolelle ja kantaa suuria tunteita, mielikuvia ja merkityksiä. Niinpä on täysin mahdollista ja ymmärrettävissä, että jollekulle Kari Tapion musiikki on ylevän ja syvän synonyymi. Olen suomalainen ei tällaiseen mahdollisuuteen kuitenkaan viittaa vaan pitää musiikin kiinni kuvauksen latteudessa – tai pikemminkin sen taustalla. Taiteilijan laulu on taustalaulua porsastelulle, samassa roolissa kuin ylikompressoidulta radiojingleltä kuulostava imelletty soundtrack-soosi. Musiikin kohottava potentiaali jää katsojan aiemman Kari Tapio -suhteen varaan eikä edes häivähdä, jos suhdetta ei ole. Pääosassa ei ole taiteen voima vaan masentava latteus.
Toki sekin on kuva, jota voi tarkastella. Ja sitä kautta jopa tälle teokselle voi löytyä pieni suurempi merkitys. Sillä onhan latteudenkin tunne sentään tunne, ja valkokankaalle tuotu kuva väistämättä etäännytetty ja katsojan pyöriteltävissä. Jos Olen suomalaisen katsottuaan muistaa aivoja soseuttaneet pubi-illat, kolkkoina tuijottavat kiiltävät pinnat, tyhjyyden ja itsepetoksen kylmät väreet ja alkaa haluta jotain parempaa, on jotakin ehkä saavutettu. Olkoonkin, että siihen parempaan ei kuulu tämä elokuva eikä sen edustama ilmapiiri.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.