Laura! Jenna! Ellinoora! Aleksandra! Camilla! Jurvanen?

Kutsu kajahtaa Leevi and The Leavingsiltä lainattuine roolinimineen Adile-näyttelijän ja idean keksijän voimakkaana huhuiluna aurinkoiseen kesäkuun iltaan Oulun taidekoulun Teatteriteltan lapsille suunnatun näytelmän alussa. Juuri tätä hän, VM, Ylioppilaslehden päätoimittaja, esikoiskirjailija, Savonia-palkittu Adile Sevimli (1993) ei muista, mutta sen sijaan noihin aikoihin Oulun taidekoulussa sivarina aloittaneen Miki Liukkosen samaan telttakesään kirjoittamat ja yhtä absurdilla logiikalla improvisaation kautta toteutetut novellipohjaiset teatterikappaleet kyllä, erityisesti Hiljaisuuden klubin.

Adile Sevimli puhuu otsikolla ”Noituus feminismin alatrendinä, luontoyhteys osana feminististä liikettä” Oulun Naisunionin naiskulttuuriviikon Naiskulttuurin juhlassa perjantaina 17.3. klo 17.30 Oulun kirjallisuuden talolla (Hallituskatu 9). Tilaisuudessa jaetaan myös Vuoden Sara -palkinto.

Taidekoulun ja teatterivuosin merkittävimmäksi anniksi Adile toteaa mahdollisuuden ”saada olla ja tulla siksi, joka on”. Sen tarjosivat arki- sekä yhteisöllistävät viikonlopputreenit, jotka aina käynnistyivät ryhmäläisten valitsemilla äänimaailmoilla ja musiikeilla ohjaajan huutaessa: ”Tasoja!”

Sopivasti keskeneräisestä materiaalista päästiin muokkaamaan dynaamista teatteria, jossa ei tarvittu turhaa tavaraa. Kytkettiin pois paikallaan tepsuttelu, ulkoa opeteltu höpinä, käsikirjoitettiin klassikot uusiksi omine repliikkeineen ja annettiin Kolmen sisaren Mashan kokea ”Spaceship to Moscow”. Heittäydyttiin uusiin kokemuksiin ja löydettiin ystävät.

Tämän hetken keskusteluun lasten ja nuorten taiteen harrastamisesta segregaation edistäjänä voi heti vasta-argumenttina todeta sen tasa-arvoistavina tekijöinä taloudellisuuden pienine kustannuksineen ja pääsykokeiden sijasta oman innostuneisuuden riittämisen vanhempien kulttuuritaustasta riippumatta.

Näihin mahdollisuuksiin lukeutuivat myös Oulun ja Arkangelin taidekasvatusyhteistyön kesäleirit, joista nyt etuoikeutettuna voi muistella kolmikymmentuntisia hidastettuja bussi- ja junamatkoja, monenkuntoisia asemia, kiellettyjä, elokuvamaisia roikkumisia avoimista junan ikkunoista, arkangelilaisia ystäviä ja babuskojen maukkaita borschkeittoja ja monikerroksista kulttuuria. Paluuta ei ole.

Ja aina ennen esityksiä istuttiin rinkiin kädet käsissä laulamaan ”Päivänsäde ja Menninkäinen”.

Teatteritausta on ohjastanut kriittiseksi teatterin kokijaksi, erilaisempien esitysten nautiskelijaksi, muidenkin taidemuotojen vastaanottajaksi, koska teatteri kokoaa ne kaikki.

Elämässä on aina kyse ajoituksesta

Kirjallisuus ja kirjoittaminen olivat jo varhain ennen teatteria. Kun satunnaisen lukiokurssin ei-vakinainen opettaja sopivana hetkenä kannusti jatkamaan kirjoittamista, elämänkatsomustiedon opettaja ”jauhoi jostain Nietzschestä niin, etten ymmärtänyt mitään, mutta kiinnostuin”, ja kun yleinen kyllästyminen välinpitämättömyyteen, ystävien suuntaaminen Helsinkiin sekä aiempien kokemusten tuoma utelias rohkeus ja orastava viha pääsivät vaikuttamaan, olivat opinnot valtiotieteellisessä tiedekunnassa se valinta.

Viimeisin ja vaikuttavin kirjallisuuskokemus Adilella oli joulukuinen Clarice Lispectorin Elämän henkäys, jonka jälkeen hän tunsi joutuneensa ikään kuin psykoosiin. Lispectorin esiinpuhaltama Kirjailija kirjoittaa, että sivistys vie pois totuudesta, joten on pyrittävä alkukantaiseen. Ei voi esittää mitään, jos haluaa oikeasti kirjoittaa.

Elämän henkäys on Lispectorin alitajunta räjäytettynä paperille, ja kai se kuvaannollisesti vaatii sen, että nainen työntää aseen piipun suuhunsa ja ampuu. Nyt me saamme nuolla roiskeita kansien sisältä, suojapaperin alta, rivien välistä, minne on piilotettuna ovi, josta astumalla pääsee psykoosiin ja siihen on päästävä, jos haluaa luoda jotain uutta. En halua tehdä tästä mitään naiserityistä kokemusta, mutta voiko se emansipaatio, johon kirja vie, olla muille kuin miehille tunnistettavampi?”

Teksti ei ole lukijalle helppoa, ei loogistakaan. Siihen silti takertuu, avasi kirjan mistä kohdasta tahansa.

Kaikki omat tekstit ovat tämän jälkeen Adilesta tuntuneet opinnäytetöiltä. Lispectorin kirjoja suomentaa Tarja Härkönen, joten toimittajuus mahdollistaa pääsyn hänen puheilleen.

Uudenvuodenaattona Jockstrapin ”I love you Jennifer B” sohvakuuntelu ystävän kanssa oli Sevimlin viimeisin sellainen fyysinen, koko sielun valtaava onnentunne, että vaikka tiesi sen euforisen hetken menevän ohi yhtä nopeasti kuin tulikin, ”parin syvän hengityksen ajan oli ihan transsissa ja toisessa maailmassa”. Tämä Greatest Hitsin kertosäe ajoittui juuri käytyyn keskusteluun unenomaisesta Lispectorista… ”voi jeesus se oli hieno hetki”.

Viha potenssiin n = energia

Palataan vihaan, koska se on tärkeä, tarpeellinen, jopa välttämätön. Sen tuoma energia pitää nuorena, aktiivisena ja terävänä, omalla polulla tärkeissä asioissa. Vihaan on oikeus eikä sitä pidä häivyttää, vaan kanavoida. Vihan syvimpiä syitä on epäoikeudenmukaisuus.

EU:n pakolais-, jopa ihmisten hävityspolitiikka ja äärimmäinen väkivalta 2020-luvulla Välimereen hukutettujen ja Eritrean vankiloihin suljettujen kohtaloina raivostuttavat. Jonain päivänä mietitään, meneteltiinkö näin siksi, että ei tarvitsisi miettiä sitä ongelmaa.

Tästä syystä Sevimlille journalismissa on tärkeä nostaa esiin asioita, jotka koskettavat syvältä: esimerkiksi ihmisoikeudet, etenkin pakolaisten ja paperittomien. Kiinnostukseen maahanmuuttajien oikeuksia ja ihmisarvoa käsitteleviin kysymyksiin vaikuttaa osaksi myös kotoa ja Turkin sukulaisilta opitut kulttuuriset ja uskonnolliset arvot.

Edellisistä syistä teeskenteleminen, ylidiplomaattisuus, minäkeskeisyys ja -esseisyys journalismissakin ärsyttävät. Toimittajia pyydetään julkaisemaan näkökulmattomia, kohteen itsensä määrittämiä juttuja valmiine sisältöineen.

Julkaisua rakentaessa asioita tulee ja niihin tarttuu. Kun suunnittelee jotain juttua, tuleekin ajankohtaisempi aihe, johon on reagoitava tai kiinnostuu jostain pakkomielteisesti ja uppoutuu siihen. Tällaiseksi Adile kuvailee vaikkapa kirjailija Harry Salmenniemen autofiktio-journalistisen, ehkä jopa lähes epäeettisen haastattelun kelluntatankissa. Mutta nyt Ylkkärin päätoimittajana sekin mahdollisuus kannatti kokea: oli juttu ”cringe” tai ei, siitä on tullut positiivista palautetta. Muutenkin Ylioppilaslehden aihevalinnat ovat vapaammat ja valtalehtiin verrattuna kumartelemattomammat, joten näitä tilanteita on hyödynnettävä.

Mielikuvitus on parempaa kuin todellisuus (Kärsimyskukkauuteaddiktio)

Kriittisissä autofiktioon kohdistuvissa pohdinnoissamme toteamme sen heikkouksiksi pahimmillaan mielikuvituksettomuuden, kaunistelevuuden, laiskuuden ja eettisen haastavuuden. Se myös näykkii kriittistä ja analyyttistä ajattelutapaa, koska siitä puuttuu ajattelevuus ja keskustelevuus. Tunnustuksellisuus ja minäkeskeisyys kaupallistavat. Hankalimmillaan autofiktio on kiinnostavaa vain kirjoittajalle itselleen ja illuusio totuudesta.

Niinpä tässä valta- ja vastavirrassa ”haastoi pohtia muunlaista kirjoittamista”.

Alun perinkin kirjoittavia Adile Sevimliä ja Oona Pohjolaista yhdisti ainejärjestötoiminta. Yllättäen koronalla oli viruksensa pelissä myös tässä projektissa. Kun maaginen realismi luontoyhteyksineen ja siinä noidan arkkityypin päivittäminen oli alkanut kiehtoa näitä kahta, päättivät he ryhtyä etäyhteyksin kirjailijakirjeenvaihtoon. Tekstiä läheteltiin vuorotahtiin, kappale kerrallaan. ”Kiehtovinta oli, kun saattoi jättää oman osuutensa lopun avoimeksi, ilman vastuuta seurauksista ja puolestaan taas jatkaa toisen tekstiä mielensä mukaan.” Kirjaa lukiessa ei tietämättömällä tulisi mieleen, että tarinaa on kuljettanut kaksi henkilöä.

Ensin Sevimli ja Pohjolainen kirjoittivat vain ilokseen, lähinnä fiktiivisen kirjoittamisen heittäytyviä harjoitelmia. Sadan liuskan kohdalla tuli kuitenkin ensimmäinen aavistus mahdollisesta julkaisusta. Kun tekstiä oli noin neljäsataa sivua eli ajatuksissa puolikas käsikirjoitus, päättivät naiset tarjota sitä palautteen toivossa WSOY:lle, jossa kannustettiin saattamaan teksti loppuun. Neljännen version jälkeen keväällä 2021 oli päätettävä, että mikäli nyt ei onnista, luovutetaan: sopimusta tarjosikin kolme kustantamoa, joista he valitsivat oikeimmankuuloisen.

”Noitatrendi alakategoriana feminismille on seurausta kaupallistumisesta ja valtavirtaistumisesta.” Tekijöitä kiinnosti, miksi juuri nyt. Noitahan on käytetty arkkityyppi taiteessa ja popkulttuurissa. Oivallus oli, että modernit noidat voi tehdä itse ja nimenomaan etäännyttämällä, ei alleviivaamalla: muuttujan X tilalle voi laittaa minkä tahansa väestöryhmän. Tämän haastattelun jälkeen olen tutkinut tarinaa uudelleen ja kaava täsmää.

Ekokriisiä ei tarvitse enää erikseen valita, koska se läpileikkaa kaikkia aiheita jo nyt. Uusi luontosuhde muistuttaa, että taikuus ei ole hokkuspokkustelua vaan värähtelyä samalla taajuudella luonnon kanssa, sykkimistä puiden pulssin tahtiin, rauhoittumista, pysähtymistä, kuuntelemista, kuulemista, sisäisen onnen ja tyytyväisyyden oivaltamista: noituuden energia tulee luonnosta, kuten meidän ihmistenkin.

Metodina yhdessä nuorille suunnatun, juonivetoisen, syvällisen ja yhdenvertaistavan fantasiatekstin kirjoittaminen opetti etenemisen esteenä olevista darlingeista luopumista aivan uudella tavalla. ”Kun tuntee, että ei voi, niin juuri silloin pitää.”

Kiitos molemmille palkitusta kirjasta, Adilelle videohaastattelusta ja tukitekstistä, erilaisista energiateorioista, teatteristakin, joiden sekä omien muistiinpanojen myötä tähän tekstiin päätyi Ulla Kaislaranta, joka ei muistanut kysyä, kuka nimesi teoksen.

Kaltio – Kolumni

Metsureiden tarina

Kinnunen 1/2024

Tarina alkaa (tietenkin) siitä, kun korporaatiopiru puvussaan kiipeää tunturiin hakemaan allekirjoitusta kauppakirjaan humaanilta maanomistajalta. ”Kaivosala on tulevaisuutta. Sahojen aika on […]