Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Tahto ja taito – 1900-luvun alun taiteilijanaisia. Oulun taidemuseo 25.2.–28.5.2023.

Tahto ja taito -näyttely perustuu vuonna 2017 alkaneeseen Oulun taidemuseon tutkimushankkeeseen, jossa selvitettiin pohjoispohjanmaalaisten, ammatillisen taidekoulutuksen saaneiden naispuolisten taiteilijoiden uraa ja elämänpolkua. Näyttelyssä esitellään kuusi taiteilijaa: Hilja Tolvanen (1879–1959), Laila Karttunen (1895–1981), Lyyli Kaurila (1896–1987), Karoliina Otava (1901–1990), Olga Nordström (1902–1981) ja Hilja Palomäki (1902–1994).

Tyyliltään taiteilijat ovat erilaisia. Esimerkiksi Karoliina Otavan töissä korostuvat vahvat ääriviivat, oli kyse sitten opiskeluajan harjoitustöistä, puupiirroksista tai herkästä, pastellisävyisestä muotokuvasta ”Johanna” vuodelta 1956; Lyyli Kaurilan omaleimainen, rouhea siveltimenjälki näkyy niin vuoden 1920 teoksessa ”Kylpijät Suursaaressa” kuin opettajakollegoita esittävässä teoksessa ”Ystävykset” vuodelta 1950. Hilja Palomäen työt puolestaan ovat värinkäytöltään herkkiä akvarelleja, joiden aiheena ovat maisemat, kasvit ja ihmiset.
Monet naispuolisista taiteilijoista opiskelivat Suomen lisäksi myös ulkomailla, eritoten Pariisissa, mutta myös Saksassa ja Italiassa. Taiteilijoiden käyttämät tekniikat olivat monipuolisia, ja näyttelyssä onkin öljyväritöiden ja akvarellien lisäksi litografioita, kuivaneulatöitä, puupiirroksia, mustepiirroksia, pastelleja ja hiilipiirroksia. Näyttelyn kattaman pitkän ajanjakson ansiosta teoksissa näkyvät selvinä myös erilaiset kansainväliset virtaukset impressionismista kubismiin ja modernismiin. Teosten lisäksi näyttelyyn on koottu taiteilijoille kuuluneita esineitä, kuten luonnoskirjoja, valokuvia, kirjeitä, maalausvälinesalkku ja jopa olkihattu.

Naispuolisilla taiteilijoilla oli selvästi miespuolisia taiteilijoita heikommat mahdollisuudet luoda kestävä taiteellinen ura siitä huolimatta, että jo 1900-luvun alussa lähes puolet taidekoulujen opiskelijoista oli naisia. Taloudellisista syistä naiset usein opiskelivat taideopintojensa ohella piirustuksenopettajiksi. Lukuunottamatta Olga Nordströmiä näyttelyssä esitellyt taiteilijat työskentelivätkin opettajina jossain vaiheessa elämäänsä, Kaurila ja Palomäki Oulun Tyttölyseossa eli Tipalassa. Laila Karttunen puolestaan tunnetaan tekstiilisuunnittelijana ja perinnekäsityön kerääjänä ja tallentajana, ei niinkään kuvataiteilijana.
Nordström olikin kuudesta taiteilijasta ainut, joka pystyi omistautumaan kuvataiteelle täysipainoisesti. Karoliina Otava työskenteli opettajuutensa lisäksi kuvittajana ja mainospiirtäjänä sekä loi uran kohopainograafikkona. Nordström teki paljon muotokuvia, Otava puolestaan mainoksia ja kirjojen kansikuvia, joista näyttelyssä on myös joitakin esimerkkejä. Näyttelyn teoksista valtaosa onkin Nordströmin ja Otavan töitä: kummaltakin on esillä yli 30 teosta, kun taas muilta taiteilijoita teoksia on näytillä alle kymmenen kultakin.

Näyttelyn aikalinja on pitkä: se kattaa niin opiskeluaikojen varhaistöitä kuin myöhäiskauden teoksia. Olga Nordströmin kaksi mainiota omakuvaa kertovat hyvin ajanjakson pituudesta. ”Omakuva” vuodelta 1947 on näyttelyn julisteessakin: herkkä pastellipiirros, jossa nuori, polkkatukkainen tyttö vilkuilee katsojaa vähän sivusilmin. Teoksen alalaidassa lukee: ”Olga Sophia opiskelee Pariisissa anno 1928”. Vuoden 1961 realistisessa omakuvassa liki kuusikymppinen taiteilija istuu käsi poskella ja kulmat rypyssä pöydän ääressä, edessään tyhjä paperilehtiö, puoliksi juotu kahvikuppi ja muutama kolikko. Teoksen otsikko on osuvasti ”Huolia”. Nuoren tytön taiteellinen intohimo ja Pariisissa opiskelun jännitys ovat vaihtuneet vanhenevan taiteilijan elämän arkisuuteen ja talousahdinkoon.
Aikalaisten suhtautumista naispuolisiin taiteilijoihin kertovat näyttelyvitriineissä olevat kritiikit. Kritiikeissä naispuolisia taiteilijoita kuvataan ”maalajattariksi”, joiden töiden arviointia perustellaan Helsingin Sanomissa vuonna 1928: ”Kun he nyt kumminkin omaksi huvikseen ja opikseen ovat julkiseen näyttelyyn ryhtyneet, olkoon heistä muutama lempeä sana sallittu.” Pelkästään ”omaksi huvikseen” naispuoliset taiteilijat eivät tietenkään näyttelyihin osallistuneet, vaan se oli osa taiteilijan ammattia.

Toisessa, vuoden 1931 Uuden Suomen arviossa puolestaan todetaan Olga Nordströmin töistä, että niistä puuttuu ”syventyminen, intensiivisempi sielustaminen ja luonteenkuvauksen painavuus”. Näyttelyssä olleita töitä näkemättäkin jää nykykriitikkoa mietityttämään, olisiko arvio ollut toisenlainen, jos Olgan sijaan taiteilijan nimenä olisikin ollut Olli.
Kritiikkien vähyys ja kriitikoiden väheksyntä aiheutti sen, että naispuolisilla taiteilijoilla oli merkittävästi vähemmän näkyvyyttä kuin miespuolisilla. Tästä on myös jälkipolville jäänyt se mielikuva, että naispuolisia ammattitaiteilijoita olisi ollut vähän. Oulun taidemuseon tutkimusprojekti ja Tahto ja taito -näyttely rikkovat ansiokkaasti tätä vääristynyttä mielikuvaa.
Taideinstituutioiden ja kritiikin antaman arvostuksen puuttuessa perheen tuella oli naispuolisten taiteilijoiden uralle tärkeä merkitys. Olga Nordströmiä tuki hänen siskonsa Elsa Finell, joka harrasti itse miniatyyrimaalausta – muutamia Finellin miniatyyrejä on nähtävillä myös näyttelyssä. Hilja Palomäki puolestaan pystyi kouluttautumaan sisarensa Martan taloudellisella tuella, ja veljensä Einon kanssa hän kiersi kuukauden verran Keski-Euroopan taidemuseoita kesällä 1935. Tuen kääntöpuolena oli se, että sukulaisilla oli sananvaltaa taiteilijan elämänvalintoihin: sisarensa painostuksesta Palomäki ryhtyi taiteilijanuran tavoittelun sijasta piirustuksenopettajaksi.

Myös taiteilijoiden välinen yhteisöllisyys kannatteli monen naispuolisen taiteilijan luomistyötä. Taiteilijat, niin nais- kuin miespuoliset, loivat keskinäisiä verkostoja, joissa ateljeita ja työhuoneita jaettiin, kesää vietettiin samoissa paikoissa ja matkoja tehtiin yhdessä. Olga Nordstömin läheisiin ystäviin kuului paljon muita taiteilijoita, muiden muassa Sam Vanni sekä taiteilijasukuun kuulunut Laura Järnefelt. Hilja Tolvanen puolestaan tunsi Tulenkantajia, ja näyttelyssä onkin Tolvasen lyijykynämuotokuvat Elina Vaarasta ja Olavi Paavolaisesta.
Näyttelyn teoksista ja taiteilijaelämäkerroista päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää naispuolisten taiteilijoiden sinnikkyys ja elämänilo. Taiteellisen työn mahdollisuudet eivät välttämättä aina olleet otolliset, mutta taidetta tehtiin silti.

Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.