Riikka Simpura: Painottomuus. 80 s. Poesia 2022.
Masentuneisuuden ja irtaantumisen tunnetta ympäröivästä on käsitelty 2010- ja 2020-lukujen suomalaisessa runoudessa ehkä jo kyllästymiseen saakka. Taidokkaat kirjailijat toisinaan oivaltavat uusia tulokulmia teemojen äärelle. Riikka Simpuran (s. 1994) esikoisteos Painottomuus kaikessa yksinkertaisuudessaan ja vähäsanaisuudessaan ansaitsee kiitosta tulokulmallaan.
Ulkopuolelle jäämisen tunne, FOMO eli fear of missing out hiipii avoimessa runokokoelmassa ensin pelkona, sitten tietoisena valintana: ”Toiset menevät ja tekevät, / heillä on tärkeät määränpäät”, Simpura toteaa ja jatkaa seuraavalla sivulla iskevän lakonisesti ”Joskus mulle ei vaan kuulu mitään.”
Nykyisten runoniteiden keskinkertaisuutta mukaillen teoksessa on 69 sivua, joskin 19 näistä sivuista on tyystin tyhjiä. Tyhjät sivut lisäksi jaksottuvat viiden sivun sarjoihin, mikä aluksi herättää hämmennyksen lisäksi kysymyksen lukijan aliarvioinnista sekä runoilijan että kustantajan toimesta. Vasta toisella tai kolmannella lukukerralla sivujen rytmiikka avautuu. Teos vaatiikin erittäin vähäisillä sanoillaan lukijaltaan seisahtumista, makustelemista.
Tekstimassaltaan teos kamppailee kevyessä kärpässarjassa. Lauseet ovat keskimäärin viisisanaisia, ne päättyvät järjestään pisteeseen. Kokonainen aukeama tiivistyy seuraavaan: ”Käyt kävelyllä, / kävelet ympyrää /// Jäällä / sätkii kala. // (En tunne mitään.)” Minimalismin abstrakti ote toimii vakuuttavasti. Eräät sivut ovat vain yksisanaisia, mutta sanojen keskinäisistä suhteista ja assosiaatioketjuista syntyy tyrmääviä koukkuja.
Kertojaminän lohduttomuus ja tunteettomuus osataan kuvailla diskreetin kauniisti kaikessa hirveydessään. ”Olen naimisissa / luontoni kanssa.” Sama aukeama päätetään tylyn nasevasti: ”Olen huimaus, joka jatkuu”.
Mitättömän tuntuisista, lyhyistä päälauseista alkaa loppua kohden huokua uhmakkuus. Teoksen pohjavire muuttuu entistä ahdistavammaksi häviävän pienissä havainnoissa. Kirjan lopussa, kun kertojaminällä vihdoin on jotain kaipaamansa, runo jättää tulkitsijansa kiperään paulaan. Useillakaan lukukerroilla en osaa päättää, onko runo dysforinen vaiko euforinen. Mutta nimensä mukaisesti siinä on ilmassa jotain raskasta, joka vain leijuu tyhjiössään.
Vitsailin eräässä seurueessa, että teoksen lukee talvipäivänseisauksen läheisessä hämäränkajossa samassa ajassa, jossa viimeinen auringonsäde saavuttaa matkansa määränpään, kirjan viimeisen tavun. Pienikokoinen, miltei neliön ja A5-kokoisen kirjan painokin hämää riviensä ja aiheen raskaudessa.
Teoksen lukee sen 69 sivusta huolimatta aluksi liian nopeasti. Kirjan sisäinen maailma avautuu vasta muutaman lukukerran jälkeen, ja lopulta teosta huomaa lukevansa toistamiseen tai jopa kolmatta kertaa läpi. Selvitän kritiikin pohjustusten päätteeksi, että kyseessä on kaiken lisäksi vielä esikoisteos.
Yritin pohtia vähäsanaisuudelle pitkään vastaavaa verrokkia suomalaisesta nykyrunoudesta. Lähimmäksi kai päässee Ville Hytönen Ultima Thule-teoksellaan (Enostone 2020). Simpuraa ja Hytöstä yhdistää perinpohjaisesti laadittu eheä kokonaisuus ja usko yksittäisten sanojen painoarvoon.
ehkä vaatii sisäiseen levottomuuteensa hiljentymistä, herpaantumatonta keskittymistä ja ehkä hiukan ilkikurisuutta. Kuten Simpura loppupuolella ohjeistaakin:
Ainoa velvollisuus
on opeteltava putoamaan ja viedä sinne hiljaisuus.
On velvollisuus pudota unen aikana sängystä
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Áillohaš eli Nils-Aslak Valkeapää (1943–2001) avusti Kaltiota vuodesta 1964 alkaen etenkin kirja-arvosteluja kirjoittamalla. Áilun 80-vuotispäivän johdosta julkaisemme uudelleen kolme hänen Kaltioon vuosina 1964 ja 1965 kirjoittamaansa tekstiä.
”Tarina poukkoilee polveillen. Parhaita paloja ovat Kotisaaren muistelukset puolankalaisesta elämänmenosta ja sanailusta entivanhaseen malliin.” Risto Kormilainen arvioi Ahti Kotisaaren tarinakokoelman.
”Mitättömän tuntuisista, lyhyistä päälauseista alkaa loppua kohden huokua uhmakkuus. Teoksen pohjavire muuttuu entistä ahdistavammaksi häviävän pienissä havainnoissa.” Matti A. Kemi luki Riikka Simpuran Painottomuuden.
”Omaperäinen, omaääninen teos on raikas esimerkki suomalaisen runouden uudesta aallosta”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi kirjoittaa Petra Vallilan esikoisteoksesta ehkä.
Piispa Jari Jolkkonen jatkaa Kuopion hiippakunnan vahvaa kirjallista perinnettä teologisella esseekokoelmalla, jossa hän pohtii kristillistä ihmiskuvaa, uskon ja politiikan suhdetta sekä spiritualiteettia. Risto Kormilainen kritikoi.
Kaltio kutsui Helsingin Ylioppilaslehden päätoimittaja Adile Sevimlin esiintymään Oulun naiskulttuuriviikolla Kirjallisuuden talolle perjantaina 17.3. (klo 17.30). Viikon pääkuraattori Ulla Kaislaranta haastatteli viime vuoden esikoiskirjailijaa.
Oulun taidekoulussa näyttelijän uransa aloittanut Jaakko Ohtonen on tuttu niin televisiosta kuin valkokankailta. Hamstereiden tähteä jututti hänen varhaisvuosiaan tiiviisti seuraillut Ulla Kaislaranta.
”Mutta jos niihin kulttuurilehtitukiin edes indeksitarkistukset olisi tällä vuosituhannella tehty (yhtäkään ei ole nähty), avustajapalkkiobudjetin voisi melkein tuplata.” Päätoimittajalla tuntuu jääneen levy päälle, mutta niin se tuntuu jääneen valtion kulttuurihallinnossakin.
Jukka Tarkiaisen ”Jättiläinen” on valokuvaaja Eberhard Grossgasteigerin kanssa toteutettu kollaasi. Italialaista vuoristokuvaa taiteilijan kasvoihin yhdistävä teos on esillä Äkäslompolon Ars Nartae
”Valtakunnallisena varautumispäivänä aiemmin maakunnallisen musiikin soittamisesta resurssipulaan vedoten kieltäytynyt Yleisradio ilmoitti luovien sisältöjen ja median johtaja Ville Vilénin suulla vapauttavansa resursseja kokonaisen radiokanavan verran.”
