Riikka Simpura: Painottomuus. 80 s. Poesia 2022.
Masentuneisuuden ja irtaantumisen tunnetta ympäröivästä on käsitelty 2010- ja 2020-lukujen suomalaisessa runoudessa ehkä jo kyllästymiseen saakka. Taidokkaat kirjailijat toisinaan oivaltavat uusia tulokulmia teemojen äärelle. Riikka Simpuran (s. 1994) esikoisteos Painottomuus kaikessa yksinkertaisuudessaan ja vähäsanaisuudessaan ansaitsee kiitosta tulokulmallaan.
Ulkopuolelle jäämisen tunne, FOMO eli fear of missing out hiipii avoimessa runokokoelmassa ensin pelkona, sitten tietoisena valintana: ”Toiset menevät ja tekevät, / heillä on tärkeät määränpäät”, Simpura toteaa ja jatkaa seuraavalla sivulla iskevän lakonisesti ”Joskus mulle ei vaan kuulu mitään.”
Nykyisten runoniteiden keskinkertaisuutta mukaillen teoksessa on 69 sivua, joskin 19 näistä sivuista on tyystin tyhjiä. Tyhjät sivut lisäksi jaksottuvat viiden sivun sarjoihin, mikä aluksi herättää hämmennyksen lisäksi kysymyksen lukijan aliarvioinnista sekä runoilijan että kustantajan toimesta. Vasta toisella tai kolmannella lukukerralla sivujen rytmiikka avautuu. Teos vaatiikin erittäin vähäisillä sanoillaan lukijaltaan seisahtumista, makustelemista.
Tekstimassaltaan teos kamppailee kevyessä kärpässarjassa. Lauseet ovat keskimäärin viisisanaisia, ne päättyvät järjestään pisteeseen. Kokonainen aukeama tiivistyy seuraavaan: ”Käyt kävelyllä, / kävelet ympyrää /// Jäällä / sätkii kala. // (En tunne mitään.)” Minimalismin abstrakti ote toimii vakuuttavasti. Eräät sivut ovat vain yksisanaisia, mutta sanojen keskinäisistä suhteista ja assosiaatioketjuista syntyy tyrmääviä koukkuja.
Kertojaminän lohduttomuus ja tunteettomuus osataan kuvailla diskreetin kauniisti kaikessa hirveydessään. ”Olen naimisissa / luontoni kanssa.” Sama aukeama päätetään tylyn nasevasti: ”Olen huimaus, joka jatkuu”.
Mitättömän tuntuisista, lyhyistä päälauseista alkaa loppua kohden huokua uhmakkuus. Teoksen pohjavire muuttuu entistä ahdistavammaksi häviävän pienissä havainnoissa. Kirjan lopussa, kun kertojaminällä vihdoin on jotain kaipaamansa, runo jättää tulkitsijansa kiperään paulaan. Useillakaan lukukerroilla en osaa päättää, onko runo dysforinen vaiko euforinen. Mutta nimensä mukaisesti siinä on ilmassa jotain raskasta, joka vain leijuu tyhjiössään.
Vitsailin eräässä seurueessa, että teoksen lukee talvipäivänseisauksen läheisessä hämäränkajossa samassa ajassa, jossa viimeinen auringonsäde saavuttaa matkansa määränpään, kirjan viimeisen tavun. Pienikokoinen, miltei neliön ja A5-kokoisen kirjan painokin hämää riviensä ja aiheen raskaudessa.
Teoksen lukee sen 69 sivusta huolimatta aluksi liian nopeasti. Kirjan sisäinen maailma avautuu vasta muutaman lukukerran jälkeen, ja lopulta teosta huomaa lukevansa toistamiseen tai jopa kolmatta kertaa läpi. Selvitän kritiikin pohjustusten päätteeksi, että kyseessä on kaiken lisäksi vielä esikoisteos.
Yritin pohtia vähäsanaisuudelle pitkään vastaavaa verrokkia suomalaisesta nykyrunoudesta. Lähimmäksi kai päässee Ville Hytönen Ultima Thule-teoksellaan (Enostone 2020). Simpuraa ja Hytöstä yhdistää perinpohjaisesti laadittu eheä kokonaisuus ja usko yksittäisten sanojen painoarvoon.
ehkä vaatii sisäiseen levottomuuteensa hiljentymistä, herpaantumatonta keskittymistä ja ehkä hiukan ilkikurisuutta. Kuten Simpura loppupuolella ohjeistaakin:
Ainoa velvollisuus
on opeteltava putoamaan ja viedä sinne hiljaisuus.
On velvollisuus pudota unen aikana sängystä
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
