Riikka Simpura: Painottomuus. 80 s. Poesia 2022.
Masentuneisuuden ja irtaantumisen tunnetta ympäröivästä on käsitelty 2010- ja 2020-lukujen suomalaisessa runoudessa ehkä jo kyllästymiseen saakka. Taidokkaat kirjailijat toisinaan oivaltavat uusia tulokulmia teemojen äärelle. Riikka Simpuran (s. 1994) esikoisteos Painottomuus kaikessa yksinkertaisuudessaan ja vähäsanaisuudessaan ansaitsee kiitosta tulokulmallaan.
Ulkopuolelle jäämisen tunne, FOMO eli fear of missing out hiipii avoimessa runokokoelmassa ensin pelkona, sitten tietoisena valintana: ”Toiset menevät ja tekevät, / heillä on tärkeät määränpäät”, Simpura toteaa ja jatkaa seuraavalla sivulla iskevän lakonisesti ”Joskus mulle ei vaan kuulu mitään.”
Nykyisten runoniteiden keskinkertaisuutta mukaillen teoksessa on 69 sivua, joskin 19 näistä sivuista on tyystin tyhjiä. Tyhjät sivut lisäksi jaksottuvat viiden sivun sarjoihin, mikä aluksi herättää hämmennyksen lisäksi kysymyksen lukijan aliarvioinnista sekä runoilijan että kustantajan toimesta. Vasta toisella tai kolmannella lukukerralla sivujen rytmiikka avautuu. Teos vaatiikin erittäin vähäisillä sanoillaan lukijaltaan seisahtumista, makustelemista.
Tekstimassaltaan teos kamppailee kevyessä kärpässarjassa. Lauseet ovat keskimäärin viisisanaisia, ne päättyvät järjestään pisteeseen. Kokonainen aukeama tiivistyy seuraavaan: ”Käyt kävelyllä, / kävelet ympyrää /// Jäällä / sätkii kala. // (En tunne mitään.)” Minimalismin abstrakti ote toimii vakuuttavasti. Eräät sivut ovat vain yksisanaisia, mutta sanojen keskinäisistä suhteista ja assosiaatioketjuista syntyy tyrmääviä koukkuja.
Kertojaminän lohduttomuus ja tunteettomuus osataan kuvailla diskreetin kauniisti kaikessa hirveydessään. ”Olen naimisissa / luontoni kanssa.” Sama aukeama päätetään tylyn nasevasti: ”Olen huimaus, joka jatkuu”.
Mitättömän tuntuisista, lyhyistä päälauseista alkaa loppua kohden huokua uhmakkuus. Teoksen pohjavire muuttuu entistä ahdistavammaksi häviävän pienissä havainnoissa. Kirjan lopussa, kun kertojaminällä vihdoin on jotain kaipaamansa, runo jättää tulkitsijansa kiperään paulaan. Useillakaan lukukerroilla en osaa päättää, onko runo dysforinen vaiko euforinen. Mutta nimensä mukaisesti siinä on ilmassa jotain raskasta, joka vain leijuu tyhjiössään.
Vitsailin eräässä seurueessa, että teoksen lukee talvipäivänseisauksen läheisessä hämäränkajossa samassa ajassa, jossa viimeinen auringonsäde saavuttaa matkansa määränpään, kirjan viimeisen tavun. Pienikokoinen, miltei neliön ja A5-kokoisen kirjan painokin hämää riviensä ja aiheen raskaudessa.
Teoksen lukee sen 69 sivusta huolimatta aluksi liian nopeasti. Kirjan sisäinen maailma avautuu vasta muutaman lukukerran jälkeen, ja lopulta teosta huomaa lukevansa toistamiseen tai jopa kolmatta kertaa läpi. Selvitän kritiikin pohjustusten päätteeksi, että kyseessä on kaiken lisäksi vielä esikoisteos.
Yritin pohtia vähäsanaisuudelle pitkään vastaavaa verrokkia suomalaisesta nykyrunoudesta. Lähimmäksi kai päässee Ville Hytönen Ultima Thule-teoksellaan (Enostone 2020). Simpuraa ja Hytöstä yhdistää perinpohjaisesti laadittu eheä kokonaisuus ja usko yksittäisten sanojen painoarvoon.
ehkä vaatii sisäiseen levottomuuteensa hiljentymistä, herpaantumatonta keskittymistä ja ehkä hiukan ilkikurisuutta. Kuten Simpura loppupuolella ohjeistaakin:
Ainoa velvollisuus
on opeteltava putoamaan ja viedä sinne hiljaisuus.
On velvollisuus pudota unen aikana sängystä
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
