Ihmiskunnan oman oksan sahaamista vai nauloja markkinatalouden arkkuun?

Mietteitä nykyihmisen luontosuhteesta ja kestävästä (?) kehityksestä

Jumala sanoi: »Viliskööt vedet eläviä olentoja ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.» Niin Jumala loi suuret meripedot ja kaikki muut elävät olennot, joita vedet vilisevät, sekä kaikki siivekkäiden lajit. Jumala näki, että niin oli hyvä. […] Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.
1. Moos. 1: 20-21; 2: 15

The future is uncertain
And the end is always near.
– Jim Morrison (The Doors): Roadhouse Blues

Koronakriisin kourissakaan emme saa unohtaa, että planeettamme suuret ongelmat – luonnon saastuminen, eliökunnan monimuotoisuuden väheneminen, ilmastonmuutos, liikakansoitus ja luonnonvarojen liikakulutus – eivät ole poistuneet minnekään. Nämä haitalliset kehityskulut ovat monien asiantuntijoiden mukaan voimistuneet siinä määrin, etteivät ne enää ole uhka vain tietyille alueille, vaan uhkaavat jo koko ihmiskunnan olemassaoloa.1

Nämä niin sanotut viheliäiset ongelmat ovatkin epäilemättä nykyisten yhteiskuntien suurin uhka. Viheliäisiksi niitä kutsutaan siksi, että kaikessa monimutkaisuudessaan ne ovat niin vaikeita selvittää ja ratkaista – muutenhan ne olisikin jo ratkaistu ajat sitten.

SARS–CoV-2-viruksen aiheuttama pandemia on luonut historiassa uudenlaisen tilanteen, jossa talous ja sen myötä monet elinkeinot, kuten matkailu ja lentoliikenne, ovat pysähdystilassa; myös ilmakehän ja luonnon saastuminen on taloudellisen toimeliaisuuden myötä vähentynyt. 

Pikemmin kuin paluuta ”normaaliin”, nyt kannattaisi miettiä, kuinka kriisistä poispääsy voisi tapahtua siten, että se johtaisi maailman ja luonnon tilan kannalta kestävämpiin ratkaisuihin. Ei ole paluuta normaaliin maailmassa, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa ja joka vaatii asioiden radikaalia uudelleenarvioimista sekä yksilöiltä että yhteiskunnilta – itse asiassa koko länsimaisen (lue: globaalin) ajattelun ja arvomaailman perinpohjaista muutosta.

On aika suunnata talouden ja yhteiskunnan kehitys uusille, kestäville raiteille. Silloin nykyaika voidaan kenties joskus tulevaisuudessa nähdä siirtymävaiheena vanhan ja aikansa eläneen ja uuden, kestävämmän yhteiskuntamuodon välillä. Kriisi on aina myös mahdollisuus.

Ihminen ja teknologia

Yksi syy asioiden pikaiseen ja radikaaliin uudelleenarvioimiseen on tieteen ja teknologian huima kehitys. Joissakin tulevaisuusvisioissa ihmisen tajunta ja tietoisuus on siirretty kokonaan tietoverkon sisäiseen virtuaalimaailmaan, jossa se voi jatkaa olemassaoloaan ainakin niin kauan, kun laitteiston ylläpitoon riittää energiaa. Koneälyn ja robotiikan tutkimusta tehdään parhaillaan useissa tutkimuslaitoksissa ja yliopistoissa eri puolilla maailmaa, ja kaukaisessa tulevaisuudessa siintää singulariteetti – piste, jossa keinoäly on saavuttanut ja ehkäpä ylittänytkin ihmisälyn.

Koska se, mikä eilen oli puhdasta science fictionia, on yhä enenevässä määrin muuttumassa vakavan pohdinnan ja tutkimuksen kohteeksi ja toteuttamistaan odottaviksi projekteiksi insinöörien työpöydillä, sekä vähitellen, erimerkiksi esineiden ja asioiden Internetin (IoT = Internet of Things) myötä koteihin meitä ympäröiväksi arkitodellisuudeksi, on viimeistään nyt syytä kysyä, millaista maailmaa me tulevaisuudelta haluamme.

Yuval Noah Hararin mukaan näitä asioita olisi pohdittava viimeistään nyt, kun ihmistä älykkäämpää tekoälyä ei vielä ole olemassa, ja meillä on vielä mahdollisuus valita.2 Aion kuitenkin tässä artikkelissa pohtia tulevaa kehitystä hieman teknologiaa laajemmasta näkökulmasta, nimittäin nykyistä länsimaista elämäntapaa markkinatalousjärjestelmineen ja sen luontosuhdetta.

Myöskään ydinaseiden uhka ei ole kokonaan poistunut, vaikka ydinaseita onkin nykyään maailmassa aseriisunnan seurauksena huomattavasti vähemmän kuin vielä muutama vuosikymmen sitten – toki edelleen riittävästi tuhoamaan ihmisarvoisen elämän planeetalta pitkiksi ajoiksi tulevaisuuteen.

Ihminen ja luonto

Ihmisestä riippumaton luonto on itseään säätelevä kokonaisuus, systeemi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kasvit ja eläimet ovat keskenään monimutkaisessa, hienovaraisessa vuorovaikutussuhteessa, jossa ne hyödyttävät toisiaan monin tavoin ja jonka herkkää tasapainoa yhdenkin eliölajin häviäminen voi järkyttää. Rauhaan jätettynä ja ilman ihmisen vaikutusta lajien välillä säilyy tasapaino, mikäli petoeläimet, virukset ja bakteerit saavat rauhassa hoitaa tehtävänsä. Ennen ihmistä planeetan ekologista tasapainoa häiritsivät ainoastaan maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset ja kosmiset katastrofit, kuten meteorien törmäykset (joista yksi johti dinosaurusten tuhoon 65 miljoonaa vuotta sitten).

Luonto on täydellinen kiertotalous, jossa kuolemakin koituu kokonaisuuden hyväksi; esimerkiksi metsäpalot uudistavat metsäluontoa ja tarjoavat pesimäpaikan paloalueilla viihtyville lajeille, kuten linnuille, jotka myös hyötyvät vanhojen metsien kuolleista lahopuista. Ainoastaan ihmiselle kuolema on ongelma.

Luonnossa kaikki tapahtuu pitkien ajanjaksojen, vuosituhansien ja -miljoonien mittakaavassa. Ihmisen aikaansaama ympäristön teknologinen muokkaus vain muutaman tuhannen vuoden aikana on siihen verrattuna tavattoman nopeaa. Seuraus: elämme parhaillaan keskellä uutta sukupuuttoaaltoa, jossa suuri osa planeetan eläin- ja kasvikunnasta ja luonnon monimuotoisuudesta eli biodiversiteetistä on katoamassa. Esimerkiksi Amazonin monimuotoisuudessaan ainutlaatuista sademetsää häviää tehomaatalouden ja karjankasvatuksen tieltä ennennäkemätöntä vauhtia – noin jalkapallokentän kokoinen alue joka viides sekunti – mikä vaikuttaa koko planeetan ilmastoon, sillä metsillä on olennaisen tärkeä rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa. Eikä voida sanoa, että Suomenkaan metsiä olisi avohakkuuhuumassa hoidettu monimuotoisuuden kannalta parhaalla mahdollisella tavalla.3

Meneillään oleva sukupuuttoaalto, jo kuudes maapallon historiassa, eroaa kaikista edeltäjistään siinä, että ennen elonkehä on aikaa myöten uudistunut ja luonut uuden tasapainon, jota vain seuraava suuri luonnonkatastrofi on kyennyt järkyttämään. Ja niin tapahtuu todennäköisesti myös nykyisen sukupuuttoaallon jälkeen – sillä erotuksella vain, että ihmiskunnan kannalta seuraukset voivat olla ikävät.

Antroposeeni

Antroposeeniksi kutsutaan aikakautta, jossa ihmiskunnan ympäristöä muokkaava vaikutus on alkanut jättää pysyviä jälkiä Maapallon järjestelmiin. Antroposeenin myötä ihminen on muuttunut planeetan ekologista tasapainoa ja pinnanmuodostusta muuttavaksi voimaksi. Toistaiseksi kaikki toimenpiteet luonnon saastumisen ja ilmaston lämpememisen estämiseksi sekä biodiversiteetin säilyttämiseksi ovat olleet riittämättömiä kääntämään kehityksen suuntaa.4

Otamme luonnosta raaka-aineita ja muutamme ne ravinnoksi ja kulutustavaroiksi, joista osa on hyödyllisiä ja välttämättömiä, osa tarpeettomia, osa suorastaan haitallisia. Jotkin raaka-aineet ovat uusiutuvia, kuten metsävarat ja viljelykasvit, mutta suuri osa uusiutumattomia, kuten öljy, maakaasu ja mineraalit, jotka loppuvat ennen pitkää, jos ei niitä pystytä korvaamaan uusiutuvilla materiaaleilla ja energialähteillä.

Markkinatalouskoneisto luo meille kuluttajille jatkuvasti uusia ”tarpeita” ja saa meidät haluamaan ja ostamaan tavaroita ja asioita, joista suurta osaa emme oikeasti edes tarvitse. Vuosi vuodelta maailman luonnonvarojen ylikulutuspäivä koittaa varhaisemmin kuin edellisenä vuotena, meidän suomalaisten kohdalla jopa kuukausia aiemmin kuin useimpien muiden kansakuntien kohdalla – nykyisellään jo huhtikuussa. Meillä Suomessa ei puhtaasta luonnostamme huolimatta ole siis mitään syytä tuudittautua Ruususen uneen; ekologinen jalanjälkemme kuuluu maailman suurimpiin.

Se, mitä kulutusyhteiskunnassa viime kädessä kulutetaan, on luonto. Rajallisten luonnonvarojen maailmassa ei kuitenkaan voi olla rajatonta tuotantoa ja kulutusta, sen paremmin kuin rajatonta talouskasvuakaan.

Kehitteillä oleva fuusioenergia voi aikanaan ratkaista maailman energiaongelman ja siten poistaa lopulllisesti riippuvuuden fossiilisista energialähteistä, mutta liikakulutusta, -kansoitusta ja elinympäristöjen pilaantumista ei sekään pystyne estämään. Rajattomasta energialähteestä seuraisi todennäköisesti koko joukko uusia ongelmia, kuten muun kulutuksen räjähdysmäinen lisääntyminen. Näyttää siltä, että maailma on pelastettava jo sitä ennen.

Mitä kauemmaksi ihmiskunta vieraantuu luonnon suuresta kokonaisuudesta, sitä tarmokkaammin se sahaa oksaansa irti luonnon suuresta puusta. Luonto on kuitenkin planeetalla ensisijainen, ei ihmiskunta. Luonto tulee kyllä toimeen ilman ihmistä, mutta ihminen ei tule toimeen ilman luontoa. Luonto on ihmiskunnan Suuri ja Absoluuttinen Viitekehys.

Yhtälö on suorastaan tappavan yksinkertainen. Kuinka se ratkaistaan?

Kulutustaloudesta kestävään talouteen

Ihmisellä luonnonolentona on tietenkin täysi olemassaolon oikeus siinä missä muillakin luontokappaleilla. Mutta se ei saisi tapahtua sen elonkehän kustannuksella, josta koko ihmiskunnan olemassaolo riippuu. Symbioosi, kestävä rinnakkainelo, kompromissi ihmisen ja luonnon välillä on jatkossa välttämätön.

Arvonsa ja ihanteensa markkinatalouden logiikalle alistanut länsimainen yhteiskunta ei kuitenkaan osaa riittävästi arvostaa itseisarvoja, kuten luonto, tieto, taide, sivistys, kulttuuri ja ihminen; niiden kaikkien arvo mitataan nykyisin rahassa.

Viitaten alussa lainaamaani sitaattiin ”puutarhan” eli luonnon viljeleminen on ihmiskunnalta onnistunut liiankin hyvin, jopa ryöstöviljelyksi asti. Sen varjelemisessa taas olemme epäonnistuneet surkeasti.

Puhetta ihmisten oikeuksista ja vapauksista on länsimaissa riittänyt, vähemmän keskustelua sitävastoin on käyty vastuista ja velvollisuuksista. Vastuumme tuleville sukupolville kuitenkin edellyttää, että huolehdimme luontosuhteestamme siten, että ihmiskunnan elinmahdollisuudet planeetalla säilyvät. Kuten Arto O. Salonen ja Maria Joutsenvirta toteavat: ”Ekologisesti kestävässä taloudessa elinvoimainen luonto on ihmiselämän perusta.”5

Emme voi voittaa emmekä kokonaan hävittää luontoa, sillä luonto on ja tulee aina olemaan ihmistä voimakkaampi. Mutta ihmiskuntana voimme kyllä sössiä asiat siihen pisteeseen, että ihmiskunnan elinmahdollisuudet Maa-planeetalla radikaalisti huonontuvat. Eiköhän koronaviruskin ole osaltaan vain nurkkaan ahdistetun luonnon hätähuuto ihmiskunnan kaikkialle levittäytyvää tyranniaa vastaan.6

Olisi varmistettava, että kaikki tuotanto ja kulutus toimivat tulevaisuudessa mahdollisimman pitkälle luonnon ehdoilla, perustuen lähes sataprosenttisesti kiertotalouteen ja uusiutuvaan energiaan. Elektroniikkaromua nykyistä paremmin hyödyntämällä voitaisiin maaperän louhintaa vähentää ja jättää mineraalit maaperään, minne ne kuuluvat. Maataloudessa ja ruoantuotannossa on siirryttävä menetelmiin, jotka eivät tuhoa maan elinvoimaa vaan uudistavat sitä välttäen keinolannoitteita, teollisia kemikaaleja ja liian yksipuolisia viljelymenetelmiä.

Humanismia on päivitettävä ottamaan huomioon ihmisen oikea paikka maailmassa eliölajina muiden joukossa — ei hallitsijana, riistäjänä eikä hyväksikäyttäjänä, vaan järkevänä puutarhurina, joka huolehtii ”puutarhan” eli planeetta Maan kaikinpuolisesta hyvinvoinnista.

Jos talouskasvu ylipäätään on välttämätöntä tai tulevaisuudessa edes mahdollista, saati suotavaa (tästä on eriäviä näkemyksiä esim. degrowth-liikkeen piirissä), sen tulisi olla kokonaan ”vihreää” talouskasvua, jos sellainen on ylipäätään edes mahdollista; saattaa nimittäin olla, että kasvusta talouden mahdollistajana on yksinkertaisesti luovuttava. Kapitalismia ja markkinataloutta on joka tapauksessa muutettava siten, että niistä tulee kaikilta osiltaan ympäristövaikutuksiltaan kestävää. ”Kuluttaminen” ihmisyyttä ja kansalaisuutta määrittelevänä keskeisenä arvona on hylättävä.7

Pyörän keksimistä ei voi peruuttaa

Suomen ehkä kaukonäköisin ekologinen ajattelija Pentti Linkola ei nähnyt nykyisessä teknistyneessä sivilisaatiossa paljonkaan hyvää. Yhdistyneenä luonnonvarojen riistoon, ihmisen ahneuteen ja markkinatalouteen se tuhoaa luonnon ja tekee kansalaisista keskenään kilpailevia kulutusautomaatteja. Linkola näki luonnon pitkälle itseisarvona. Hänen mukaansa on suorastaan yhteiskunnan sivistystason mitta, kuinka pitkälle se osaa arvostaa luontoa ja sen kauneutta. Linkolassa oli paljon myös esteetikkoa.8

Linkolan yhteiskuntamalli olisi jonkinlainen ekologinen diktatuuri, jossa yksilöiden vapautta kuluttaa ja tuottaa rajoitettaisiin radikaalisti – mukaan lukien syntyvyys – ja jossa nykyisestä huipputeknologiasta olisi kokonaan luovuttu tai teknologian taso palautettu suunnilleen 1930-luvun tasolle.9

Mielestäni Linkolan ratkaisu on käyttökelvoton jo sen vuoksi, että sen edellyttämät yksilönvapauden rajoitukset ovat ristiriidassa länsimaisen demokratia- ja vapauskäsityksen kanssa, eivätkä ne koskaan tule saamaan laajojen kansalaispiirien hyväksyntää. Historiassa diktatuurit ja autoritaarisesti hallitut valtiot eivät ole koskaan olleet erityisen ympäristöystävällisiä; esimerkiksi Neuvostoliiton ympäristötuhot olivat huomattavat, eikä Venäjän nykyinenkään hallinto ole tässä suhteessa liiemmälti kunnostautunut. Sitäpaitsi jos autoritaariselle kehitykselle annetaan jalansijaa, mikään ei takaa, etteikö sellainen kääntyisi ennen pitää arvaamattomiin suuntiin. Jos pirulle antaa pikkusormen…

Kehityksen pyörää ei myöskään ole mahdollista kääntää taaksepäin, koska se, mikä on maailmassa olemassa potentiaalina, ja jo kerran tehty, voidaan vastaisuudessa keksiä uudelleen. Tuskin siis kannattaa heittää kirvestä kaivoon luopumalla siitä lähes taianomaisesta tieteestä ja teknologiasta, joiden hedelmistä ihmiskunta saa nykyisellään nauttia, ja joita oikein käyttämällä voidaan edistää myös ekologisesti kestävää kehitystä, erinomaisena esimerkkinä nykyinen viestintäteknologia ja Internet, enkä nyt todellakaan ajattele sosiaalisen median huonoimpia piirteitä kuten vihapuheen yleistymistä ja populistista tviittikulttuuria vaan pikemminkin netin niinikään mahdollistamia tiedon vapaata saavutettavuutta – ”tiedon valtatietä” – ja uutta yhteisöllisyyttä.

Tulevaisuus?

Ihmiskunnan lähitulevaisuuden haasteet voitaisiin tiivistettynä esittää seuraavasti:
– Ihmisen suhde luontoon
– Ihmisen suhde teknologiaan
– Teknologian ja luonnon rinnakkainolo ja kestävä yhteensovittaminen.
Ihmisellä on käytössään voimakas työkalu, tiede, jonka avulla on mahdollista saada luotettavaa ja koko ajan täydentyvää tietoa maailmasta. Ilman tiedettä emme olisi tulleet tietoisiksi myöskään ilmastonmuutoksen syistä ja seurauksista. Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää – mutta yhtä lailla lisääntyvät myös mahdollisuutemme lievittää tuskaa.

Rakentava ihminen, homo faber, on tavattoman kekseliäs sekä kehittämään uusia teknologioita että uudistamaan vanhoja käytäntöjä. Vaikka ei voitaisikaan väittää, että teknologia sinänsä on ratkaisu maailman ongelmiin, tulee sillä ilman muuta olemaan suuri merkitys pyrittäessä kohti kestävää yhteiskuntaa.10

Onko sitten kaikki kuviteltavissa olevat innovaatiot, laitteet ja härpäkkeet toteutettava ja heitettävä kulutuskapitalismin ja voitontavoittelun itseään ruokkivaan myllyyn? Eikö olisi järkevämpää viisaan osakesäästäjän tavoin panostaa pitkän tähtäimen sijoituksiin, luopua ”teknologisesta imperatiivista” ja kohtuullistaa kulutusta luonnonsuojelun ja monimuotoisuuden säilyttämisen nimissä? Tässä voisimme ottaa oppia luonnon kiertotaloudesta.11

Jätän keinojen keksimisen näihin tavoitteisiin pääsemiseksi muille ajattelijoille, tutkijoille, taiteilijoille ja poliitikoille, sillä – kuten Greta Thunberg on toiminnallaan hienosti osoittanut – esittääkseen kritiikkiä ei välttämättä tarvitse osata itse esittää ratkaisuja. Tarvitaan konkretiaa enemmän, kuin mitä tähän mennessä on tuotu esille; on esimerkiksi jäänyt epäselväksi, miten yhteiskunta ja sen vakiintuneet instituutiot olisi järjestettävä mahdollisen kasvun jälkeisen ekonomian puitteissa. Koulutuksella, kasvatuksella ja lainsäädännöllä on tässä epäilemättä tärkeä tehtävä, kuten myös ihmisten asenteiden muutoksella.12

Anonyymiä ajattelijaa mukaellen: ”Vaikka tietäisin, että maailma loppuu huomenna, istuttaisin silti puun.”13


  1. Mm. IPPC-ilmastopaneeli ja YK:n alainen maailman kestävän kehityksen tilaa arvioinut tutkijaryhmä, joka julkaisi raporttinsa vuonna 2019.
  2. Harari, Yuval Noel: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia (Bazar 2016); Homo Deus. Huomisen lyhyt historia (Bazar 2017).
  3. Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme. Like 2019. Kirja antaa runsaasti ajattelun aihetta niille, jotka ovat kuvitelleet, että Suomessa on vuosien varrella hoidettu metsätaloutta jotenkin esimerkillisen hyvin.
  4. YK:n alaisen Global Biodiversity Outlook -järjestön raportti vuodelta 2020 (yle.fi/uutiset/3-11543430; www.cbd.int). Suomen osalta ks. Suomen ympäristökeskuksen tiedote 12.5.2020, www.syke.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Luonnon_monimuotoisuuden_vaheneminen_voi%2856874%29
  5. Arto O. Salonen ja Maria Joutsenvirta: ”Vauraus ja sivistys yltäkylläisyyden ajan jälkeen”. Aikuiskasvatus 2/2018, s. 84–101.
  6. Etenkin ranskalaisessa julkisessa keskustelussa on viime aikoina vallannut alaa ”kollapsologiana” (collapsologie) tunnettu tieteidenvälinen oppiala, jota edustavat mm. Ranskan ympäristöpuolueen perustaja ja entinen EU-ministeri Yves Cochet, tutkija ja kirjailija Pablo Servigne sekä astrofyysikko, aktivisti Aurelien Barrau. Perustaen ajatuksensa mm. Jared Diamondin ja Oswald Spenglerin teoksissaan esitettämiin näkemyksiin kulttuurien synnystä, kukoistuksesta ja tuhosta kollapsologit kysyvät, ovatko teolliset yhteiskunnat parhaillaan matkalla kohti laajamittaista systeemistä romahdusta. Suomalaisessa keskustelussa termit ”romahdusteoria” ja ”romahdusteoreetikot” ovat kuitenkin vain vilahdelleet, ja talousasiantuntijoidemme luottamus nykyisten yhteiskuntien kestävyyteen näyttää edelleen varsin vahvalta.
  7. Kuten Harari teoksissaan tuo esille, kapitalismi on tehokas järjestelmä luomaan vaurautta, jota muun muassa yliopistojen tutkimustoiminta ja julkinen talous tarvitsevat. Ei ole aivan yksinkertaista nähdä, kuinka vaurautta tuotetaan kokonaan toisenlaisen talousjärjestelmän puitteissa. Mikä olisi uskottava vaihtoehto markkinataloudelle?
  8. Linkolan esteettisen puolen on huomannut myös Riitta Kylänpää elämäkerrassaan Pentti Linkola, ihminen ja legenda (Otava 2017).
  9. Esim. Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun (WSOY 1989).
  10. Esimerkki kokonaan uusista teknologioista, joita voidaan käyttää ilmastonmuutoksen torjunnassa, ovat viime aikoina kehitetyt menetelmät tuottaa proteiinia ja polttoaineita ilmakehän hiilidioksidista ja vedestä sähkön avulla erotettavasta vedystä ja hapesta.
  11. Siihen, että ”kompromissi” tai ”symbioosi” luonnon ja sivilisaation välillä on ylipäätään mahdollinen, viittaa se seikka, että nuo käsitteet eivät ole toisilleen täysin vastakkaisia; tästä kertovat mm. lisääntyvä kaupunkiviljely; se, että mehiläistarhaus ja hunajantuotanto onnistuvat jopa suurkaupungeissa; maalaistalojen ullakot tarjoavat asuinpaikkoja linnuille ja lepakoille, jne.
  12. Teitä eteenpäin on mietitty mm. teoksissa Joutsenvirta, Hirvilammi, Ulvila & Wilén: Talous kasvun jälkeen (Gaudeamus 2016) ja Joutsenvirta & Salonen: Sivistys vaurautena (Basam Books, 2020), jälkimmäisessä holistisen ajattelun, systeemiteorian sekä sivistyskäsitteen radikaalin uudelleenmäärittelyn kautta.
  13. Tätä paljon siteerattua aforismia väitetään usein Martti Lutherin sepittämäksi, mutta se ei ilmeisesti pidä paikkaansa.
Kaltio – Kolumni

Toiston voima

Ummet ja lammet 3/2021

Pettymys Peräpohjolan pilkkikauden liian varhaisesta päättymisestä oli käsinkosketeltavaa ainakin omassa rovaniemeläisessä kulttuurikuplassani. Kevät tuli tällä kertaa intensiivisesti ja aikaisin, ja […]