Kerron kaiken minkä salaan

Esikoiskirja vaikeista ihmissuhteista ja ylisukupolvisuudesta

Partisaanivalssi (Aviador Kustannus 2022) on tervolalaislähtöisen, Oulussa asuvan Anu Kolmosen esikoisromaani. Kirjan nimi ja aloitus vuoden 1918 tapahtumista – pitäisikö sanoa luokkasodasta – kehystävät tarinan työväen historiaan.

Ylisukupolvisesta kokemusten ja traumojen siirtymästä on viime vuosina keskusteltu laajasti. Suomessa on nostettu esiin erityisesti talvi- ja jatkosodan veteraanien henkisiä traumoja sekä niiden vaikutusta seuraaviin sukupolviin. Myös Partisaanivalssissa sotatraumoilla on keskeinen osa, mutta kirja käsittelee myös aatteiden ja niihin liittyvien kokemusten siirtymistä. Sosialismin merkitys suvun jäsenille joko ylpeästi esiin tuotuna, piilotettuna ja lopulta ehkä tietoisesta mielestä unohdettunakin on tarinan pohjavire, jonka ympärille romaanin henkilöiden elämänvaiheet suoremmin ja epäsuoremmin kietoutuvat.

Kirja on lyhyt, alle kaksisataa sivua, mutta teksti on niin painavaa, että tarinan kaareen mahtuu kolme sukupolvea ja melkein sata vuotta Suomen historiaa. Kerronta ei aliarvioi lukijaa. Mitään ei selitellä ja henkilöistä puhutaan vain etunimillä. Kun vuodet ja vuosikymmenet vaihtuvat nopeasti, on välillä pakko palata taaksepäin ja tarkistaa, kuka olikaan puhuja ja millainen suhde hänellä oli seuraavaksi ääneen pääsevään henkilöön.

Paikannimet, muutamat historialliset tapahtumat sekä henkilöiden käyttämä murre sijoittavat kirjan Pohjois-Pohjanmaalle, Peräpohjolaan ja Lappiin. Maantiede antaa kerronnalle uskottavuutta ja paikallisen erityispiirteen, mutta itse tarina on yleisinhimillinen. Alusta asti on selvää, että kirja kuvaa ihmiskohtaloita ja ihmisten suhteita eri sukupolvissa. Sukuverkosto ja ihmissuhteiden psykologiset seuraukset rakentuvat luku luvulta tarinan loppusuoralle saakka. Selittelemättömyydessään kirja jää askarruttamaan vielä pitkään lukemisen jälkeen.

Partisaanivalssi on saanut kiitettävästi huomiota. Helsingin Sanomien arviossa (9.10.2022) Helena Ruuska kuvailee teosta Kolmosen kisällinäytteeksi kirjailijan uralla. Partisaanivalssi on ehdolla vuoden 2023 Lappi-kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
Haastattelin kirjailija Anu Kolmosta sähköpostitse kirjan syntyvaiheista ja kirjan saamasta vastaanotosta.

Eemeli Hakoköngäs: Esikoisromaanisi Partisaanivalssi on saanut kiittäviä arvioita useissa lehdissä ja näkynyt myös Pohjois-Suomen kirjastojen lainattujen ja varattujen kirjojen listoilla. Minkälaista palautetta olet itse saanut teoksesta?

Anu Kolmonen: Olen saanut Partisaanivalssista oikeastaan kahdenlaista palautetta; ennen kirjan lukemista monet ihmiset ovat kauhistelleet, että miksi sinä olet sellaisen kirjoittanut, ja kirjan luettuaan samatkin ihmiset ovat saattaneet tulla kiittämään, että kiitos kun kirjoitit. Koskettavin palaute tuli iäkkäältä sukulaisnaiselta, joka sanoi, että olen kirjoittanut juuri sellaiset asiat sellaisin sanoin, kuin hän olisi itse halunnut kirjoittaa, jos osaisi kirjoittaa. Muutama sukulaismummo on kiittänyt, että annoin heille hetkeksi takaisin heidän oman lapsuutensa.
Negatiivista palautetta tai edes kehitettävää on kantautunut korviini yllättävän vähän, ja koska olin pelkästään negatiiviseen palautteeseen valmistautunut, olen ollut sen melko täydellisestä puuttumisesta jopa pettynyt.

EH: Mistä arvelet ihmisten kiinnostuksen kirjaa kohtaan kumpuavan?

AK: Kirjassa käsitellään sukujen salaisuuksia ja vaiettujen sotatraumojen aiheuttamia taakkasiirtymiä; kenelläpä ei sellaisista olisi kokemusta. Partisaanivalssin kieli ja miljöö ovat peräpohjalaisia, mikä ei ole ihan tavanomaista kaunokirjallisuudessa, kun taas esimerkiksi Tornionjokilaaksosta on tullut paljonkin kirjallisuutta ja prosaisteja. Ehkä sekin lisää ainakin peräpohjalaisten kiinnostusta kirjaa kohtaan, että kirja käsittelee nimenomaan heidän elinpiiriään, kieltään ja kulttuuriaan. Luulen tai ainakin toivon, että peräpohjalaisuus vahvan sosialismin ja uskonnollisten aatteiden yhteenliittymänä on omaleimainen ja siksi kiinnostava myös ihan valtakunnallisestikin.

EH: Moni haaveilee kirjan kirjoittamisesta, mutta tie lähtöajatuksesta valmiiseen kirjaan on pitkä. Minkälaisia vaiheita esikoiskirjan kirjoittamiseen liittyi? Kuinka määrätietoinen tavoite kirjan kirjoittaminen sinulle oli? Miten kustannusprosessi Aviador-kustantamon kanssa eteni?

AK: Kirjan kirjoittaminen ja kirjailijuus on ollut minulla haaveena oikeastaan ihan aina. Ennen tätä esikoisromaanin käsikirjoitusta olen kirjoittanut monia käsikirjoituksia, jotka ovat jääneet kesken tai eivät ole muuten olleet mielestäni kelvollisia.
Ryhdyin kirjoittamaan Partisaanivalssia isän kuoleman jälkeen ajatuksena kirjoittaa itselleni vieraaksi jääneelle ihmiselle ehjä ja ymmärrettävä tarina. Käsikirjoitus alkoi kuitenkin pian elää omaa elämäänsä ja siitä tuli fiktiivinen. Kirjoittaessani pohdin paljon faktan ja fiktion suhdetta ja surin jo etukäteen sitä, että Partisaanivalssi tullaan leimaamaan autofiktioksi, mitä se ei ole. Näin ei kuitenkaan ole onneksi käynyt. Kirjoitan kirjassa minulle tutuista asioista moninkertaisen muistelun, tulkinnan ja mielikuvittelun kautta ja kirjan henkilöissä yhdistyvät monien minulle tuttujen henkilöiden piirteet.
Partisaanivalssin kirjoittaminen kustannustoimituksineen kesti kolmisen vuotta. Samaan aikaan olin määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, eli toisaalta minulla oli aikaa kirjoittaa, mutta voimia siihen ei juurikaan ollut. Minulle kokeiltiin epäsopivaa masennuslääkitystä vuosi sitten, ja siitä aiheutui muun muassa jonkinasteinen hypomania. Hypomanian onnellisuushuuruissa päädyin lähettämään mielestäni täysin keskeneräisen ja muutenkin kelvottoman käsikirjoitukseni useisiin kustantamoihin ja yllätyin sen saamasta positiivisesta palautteesta. Myös muutamia hylsyjä tuli. Muutamasta kustantamosta sain vastauksen, etteivät he olleet ehtineet vielä lukea käsikirjoitustani, kun jo ilmoitin heille sen menneen Aviadorille. Käsikirjoitusten lukeminen kustantamoissa ilmeisesti saattaa kestää kuukausiakin.
Aviador tarjosi kustannussopimusta melko pian, ja sain sieltä kustannustoimittajakseni Keminmaasta kotoisin olevan Anna-Maria Eilittän, joka on itsekin kirjailija. Meitä yhdistää musta huumori ja peräpohjalaisille ihmisille ominainen välittömyys ja suoruus. Anna-Maria teki heti kustannustoimitusprosessin alussa selväksi, että meillä on yhteinen päämäärä; muokata lukijoille mahdollisimman kiinnostava ja luettava tarina, josta karsitaan pois kaikki turhat rönsyt niin, että jäljelle jää vain oleellinen ydin. Kustannustoimituksen aikana käsikirjoituksesta karsiutui pois kolmasosa tekstistä – esimerkiksi kaikki siinä olleet runot. Kustannustoimittajan osuus Partisaanivalssin muotoutumisessa lopulliseen muotoonsa on todella merkittävä.

EH: Kirjan tapahtumat kytkeytyvät Suomen historian tunnistettaviin vaiheisiin. Historiallinen romaani on viime vuosina voinut hyvin. Pohjois-Suomen vähemmän tunnettuja aiheitakin on tuotu esille esimerkiksi Tommi Kinnusen, Katja Ketun ja Petra Rautiaisen romaaneissa. Millaista kirjallisuutta itse luet? Miten sijoittaisit itsesi kirjallisuuden kenttään?

AK: Mieluiten luen sellaista kirjallisuutta, jossa lukijan aivot joutuvat mielikuvittelemaan lisää, rakentamaan mielikuvistaan hataria siltoja ja hahmottamaan suurempia kokonaisuuksia annetuista vihjeistä. Arvostan kirjallisuudessa korkealle kirjailijan omaäänistä ja tunnistettavaa kieltä sekä kykyä muuntaa kieli kunkin kertojan persoonaa kuvaavaksi. Luen paljon suomalaista proosaa ja jonkin verran lyriikkaa ja ihan liian vähän muuta kirjallisuutta, koska olen lukijana hidas nautiskelija. Toisaalta pidän kokeilevista romaanirakenteista ja toisaalta arvostan suuresti toteavaa, korutonta kerrontaa ja juonivetoisuutta.
Kirjallisuuden kentällä sijoittaisin itseni mieluusti Hannu Salaman ja Rosa Liksomin väliin, jos kehtaisin. Lapsuuden ja nuoruuden lukemistojeni perusteella kuitenkin todellisuudessa sijoitun parhaiten Ankkalinnaan.

EH: Oletko kirjailijana niin sanotusti itseoppinut, vai oletko hankkinut koulutusta kirjoittamiseen tai saanut ateljeekritiikkiä?

AK: Ateljeekritiikkiä en ole tainnut saada, koska en tiedä mitä se on. Olen tehnyt luovasta kirjoittamisesta pitkän sivuaineen osana KM-tutkintoa. Opiskelin Marja-Riitta Vainikkalan johdolla Oulun kesäyliopistossa Turun yliopiston alaiset luovan kirjoittamisen perus- ja aineopinnot. Minulla on luovaan kirjoittamiseen myös opetusoikeus, joskaan en ole koskaan opettanut sitä. Minulla on synnynnäinen rakkaus sanoihin ja kieleen.

EH: Sinut palkittiin vuonna 2021 Muusa-kirjoituskilpailussa ensimmäisellä palkinnolla. Päätuomari Simo Frangénin mukaan tekstissäsi ”Jokainen lause putoaa painavana ja tiivistää tunnelmaa sekä työntää tarinaa eteenpäin.” Myös Partisaanivalssin kieltä on kiitetty arvosteluissa. Kustantaja kuvailee tekstiä lyyriseksi ja aistivoimaiseksi. Edustaako kirjan kieli ”ominta kieltäsi”, vai oliko se aiheen sanelema vastapaino kirjassa kuvatuille raskaillekin tapahtumille?

AK: Kyllä lyyrinen ja aistivoimainen kieli on minulle ominainen jopa siinä määrin, että joudun karsimaan teksteistäni liikoja kuvauksia, koska tekstini heilahtavat helposti maneereiden ja sentimentaalisuuden puolelle. Pyrin kirjoittamaan niin, että näytän lukijalle asioita ja tapahtumia niitä arvottamatta tai tunnetiloja kuvailematta, mutta aisteja on mahdoton sulkea, kun teksti vyöryy lävitse. Ehkä pyrkimyksen ja tuloksen välinen ristiriita jää tekstiin jonkinlaisena painon tai valon vaihteluna.

EH: Murteella on keskeinen asema kirjasi kielessä. Murre auttaa sijoittamaan kirjan tapahtumat maantieteellisesti Pohjois-Suomeen ja Peräpohjolaan, mutta myös elävöittää henkilöiden puhetta ja ajattelua. Millainen merkitys murteella on sinulle? Miltä sen käyttö kaunokirjallisessa tarkoituksessa tuntui?

AK: Minulle oli selvää, että joku kirjan henkilöistä puhuu minulle rakasta tunnemurretta, jossa olen kasvanut. Jonkin verran sain kirjoittaessani kommentteja siitä, että joillakin kirja jää kokonaan lukematta, jos koko kirja on kirjoitettu murteella. Ajattelin, että sepä on heidän menetyksensä, ei minun tarkoituksenikaan ole miellyttää ihmisiä kirjoittamalla. Mielestäni se helpottaa henkilöiden rakentamista romaaniin, kun eri puhujilla on erilainen murre tai muuten erilainen puhetapa. Uskoakseni se myös hieman helpottaa lukijoiden ymmärrystä tällaisessa teoksessa, jossa henkilöitä ja minä-muotoisia kertojiakin on useita ja heitä on vielä ylisukupolvisen kokemuksen nimissä tahallaan sekoitettu.

EH: Olet koulutukseltasi kasvatuspsykologi. Tämä tieto houkuttelee lukemaan kirjaa romaanin muotoon puettuna psykologisena analyysinä. Myös haastatteluissa olet viitannut ylisukupolvisten kokemusten ja taakkojen siirtymiseen. Miten arvioit oman taustasi vaikuttaneen kirjan aiheen ja käsittelytavan muotoutumiseen?

AK: Minulla on loputon tarve ja halu ymmärtää ihmisiä. Ehkä se vaikuttaa kaikkeen tekemiseeni, myös siihen, miksi päädyin lukemaan kasvatuspsykologiaa pääaineena. Oma tausta vaikutti esikoisromaanin aiheen ja näkökulmatekniikan valikoitumiseen; ajattelin, että kirjoittamalla minulle läpikotaisin tutusta aiheesta pystyn välittämään lukijoille voimakkaan kokemuksen.

EH: Kirjan kannessa on kiinnostava kätketty yksityiskohta. Paljastamatta kirjan sisältöä: haluatko kertoa, millaisen viestin kansi sisältää?

AK: Ihanaa, että olet löytänyt piiloviestin! Piilotettuna sen tarkoitus on kuvata kirjan teemaa, sukujen ja yksilöiden salaisuuksia, ja kuvana se kuvastaa salattujen traumojen, ylisukupolvisten taakkasiirtymien vaikutuksia vielä syntymättömiinkin sukupolviin. Muuten kansi kuvaa sosialismia, kolmea sukupolvea ja ruoan monimerkityksellisyyttä teoksessa. Kannen on tehnyt Satu Enstedt.

Kaltio – Kirja-arvio

Tellus tulessa

Kirjat Verkkoartikkeli 6/2022

”Maapallon pelastukseksi tulee yhteiskuntien julkinen sektori rakentaa uusiksi, peruuttaa infrastruktuurin yksityistäminen, verotettava suuryhtiöitä ankarammin, ehkä jopa kansallistettava niitä.” Naomi Klein vaatii muutosta Tuli on irti -teoksessaan, arvioi Juhani Rantala.