Pentti Järvelin: Pölykola. Yst. terv. Pent. Järv. 2024.
”Laitoin Kuuhullun kasetin uudestaan soimaan. Sen kaunis haikeus sopii olotilaan, jonka veljeni tapaaminen jätti. Sisarukseni ja vanhempani asuvat puolisoineen kaikki etelässä enkä tapaa heitä kovinkaan usein. Alan ikävöidä heitä vasta silloin kun tapaamme, varsinkin jos he käyvät luonamme Oulussa. Heidän lähdettyään pois välimatka näyttäytyy pitkänä ja Oulu yksinäisenä.
Maahan jäänyt lumi valaisee maisemaa. Aamulenkillä jää rahisee kärryn renkaiden alla, syvemmät lätäköt ovat sulia, matalissa pinta riitteessä. Eläinten yölliset kulkemiset ovat luettavissa jäljistä. Pitääkin jo tänään suojata pihamme omana-, kirsikka-, luumu- ja päärynäpuut jäniksiltä. Ja vaihtaa Annan pyörään talvirenkaat, jatkaa autotallin siivoamista, asentaa uusi lämpöpatteri lapsen huoneeseen, kylvettää lapsi ja tehdä muistilista hänen uni- ja ruoka-aikatauluistaan – olen huomenna ensimmäistä kertaa yksin lapsen kanssa aamusta iltapäivään. Uskon pärjääväni aivan hyvin.”
Ote lokakuun kahdeksannen päivän aamulta tiivistää Pentti Järvelinin (s. 1987) kyvyn sanallistaa 24 viikon pituinen, arjentäytteinen isyysvapaa. Päivittäin säntillisesti kirjatut pörssisähkön noteeraukset sekä aamukuuntelussa olleet C-kasetit sulautuvat kiherryttäviin arjen huomioihin, syvälliseen itsetutkisteluun sekä vaikkapa oululaisen skeittikulttuurin dokumentointiin.
Matti Klingen (1936–2023) kaltaisesta, ylävireisestä eurooppalaisen intellegenssin rappeutumista käsittelevästä päiväkirjaesseestä ollaan liu’uttu rauhallisen varmasti erään toppilalaisen omakotitalon lattian pinnalle. Sieltä käsin vajaan vuoden ikäisen esikoisensa kanssa selkärappeuman riivaama Järvelin mittailee talonsa ilmankosteuden kautta omia tuntemuksiaan isyyteen.
Järvelinin jäsentäminen on tehokasta, lennokasta ja sisällöltään kuluneen skedetrukin kaltaisesti tärähtänyttä ja omalaatuista. Aiempaa elämisen pöhköyttään ja sanataiteellistamista Järvelin hyödynsi esikoisnovelliteoksessaan Kelmukansi (2022) – omakustanne sekin.
Järvelinin henkilökohtaisen elämän rullaaminen kitinöittä eteneväksi tekstiksi onnistuu, koska hän ei sorru liioitteluun, kerskailuun tai jälkiselittelyyn. Hänen tempauksensa ja osallistuminen erilaisiin seurueisiin mahdollistaa lukuisia havaintotasoja. Noin 170 vuorokauden aikana Järvelin tavallaan suorittaa monenlaista aina kansalaisaktivismista erilaisiin harrasteisiin ja puuhasteluihin. Monisyinen, aktiivinen elämä antaa vastapainon muuten kellontarkkaa toistuvuutta kumpuavalle vauva-arjelle.
Jos kipuilua isyysvapaa-arkeen ilmaantuu, ainahan järvelinmäisesti jooga-asentoja voi nimetä uudelleen tai kysyä esikoislapsen varjolla ihmisten ikiä, jotta olisi vielä enemmän arjen pyörteitä ihmeteltävänä.
Päivittäin kirjatut, keskimäärin puolentoista liuskan mittaiset pyörteet listaantuvat erikoisten asioiden sarjoina. Alkuun kerrotaan aamun soitossa ollut C-kasetti, päivän sen hetkinen pituus Oulussa sekä pohjoismaisen sähköpörssin noteeraus. Antti Hyryn Uunin kaltainen toistuvuus katkeaakin onneksemme tähän. Neljäsataasivuisessa teoksessa kohti ensimmäistä ikävuottaan porhaltavan taaperon kehitys tarjoaa primaarina juonentasona kiehtovia havaintoja. Lisätasoja seuraa vaikkapa Hiukkavaaran skeittihallin kävijämäärien tilastoinnista tai tulipesien kuukausittaisista täyttömääristä. Tässä kerrottuna seikat vaikuttavat banaaleilta ja vulgaareilta, Järvelinin kertomana suorastaan lumoavilta.
Teoksen altruismi savuaa lukijansa sisälle, ja hän pummaa Järvelinin arkea tupakan tavoin sivu sivulta. Kirjoittajan arkeen jää salakavalasti koukkuun. Järvelinkin kamppailee arjessaan ja parahtelee nikotiini- ja sokeriaddiktioistaan. Toisinaan hänkin pummaa arkeensa savukkeen ja kertoo näistä kerroista häpeilemättömästi, mutta myös itselleen reflektoiden.
Miksikään self-help-oppaaksi teoksesta ei ole, koska Järvelin ei tuputa kyseenalaistuksia tai vastauksia. Ja jos hän sortuukin muutaman pyhäpäivän merkinnän saarnaamaan, senkin hän tekee maanläheisesti polkien satulan selästä tai pötkötellen.
Omakustanteen sisältö ei rönsyile. Taitto kohtaa selkeydellään sisällön, virheitä ei löydy. Teos on muutoin kepeää luettavaa, mutta pienen pieni maininta on tehtävä erikoisesta fontin valinnasta ja tiheästä rivivälistä. Fontin pienen koon toki ymmärrän tekstimassan sanelemana – onhan pehmeäkantinen, 400-sivuinen nide jo kestävyytensä rajoilla – mutta mitäpä jos taitossa puolityhjiä sivuja oltaisiin karsittu tiivistämällä ja lisätty luettavuutta rivivälillä?
Oletin teosta aloittaessani tekstilajin hitaasti muuntautuvan: että väsymys ja aivosumu tekisivät tepposensa, ympäröivän havannointi kilpistyisi tai teoksesta tulisi konstruktioltaan monotoninen. Kirjailija itsekin pohtii moista teoksen päätteeksi. Omakustantanteena kai teoksen vahvuus onkin, että se on kasvanut omiin mittoihinsa hiukan kuin itsestään ja vahingossa, vailla pakottavia kustannustoiminnan vaateita.
Ja täsmälleen kuten kirjailija ja hänen jälkeläisensä monimerkityksellisesti 24 viikon aikana kasvavatkin, Järvelinkin on pärjännyt omakustantamisellaan versomaan hienon ajankuvan 2020-luvun arjesta kasvukipuineen.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
