Torniojokilaakson kansallispuvun helma hulmuaa, kun tanssitaiteilija Katariina Angeria polkee mummopyörällään pitkin Väylänvartta. Kesä on Tornionjokilaaksossa kauneimmillaan, ja siellä Angerian viikon kestävä tanssiteos Suoni tulee liikkumaan.
Suoni on huolella ja erityisellä syvällisyydellä valmistutettu performanssi, liikkuva installaatio, jota saan seurata muutaman päivän omalla polkupyörälläni, Angerian varjona kulkien. Noina teoksen alkupäivinä keskustelemme taiteilijan kanssa pohjoisuudesta, periferiasta, aisteista ja tietysti joesta.
Heti teoksensa alussa Angeria tekee yleisölle selväksi, mistä Suoni kumpuaa: vedestä ja vedessä. Taiteilija pesee Hietaniemen kirkon jokirannassa lähimmäisen jalat ja sukeltaa lopulta itse Väylään. Sitten hän pukeutuu siniraidalliseen Tornionjokilaakson kansallispukuun, hyppää polkupyöränsä selkään ja tanssii molemmin puolin jokivartta noin 300 kilometrin ja yhdeksän päivän ajan.
Matkalla hän tanssii rannoilla, pirteissä ja pihoilla. ”Suoni on oma maailmankuvani, elämäntapani, luontoriippuvuuteni heijastuma ja ilmentää uteliaisuuttani sekä rakkauttani kotijokilaakson mutkia, siihen laskevia virtoja ja sen varrella asuvia ihmisiä kohtaan. Se on kuunteleva meditaatio yhtä paljon kuin kehollisen maailmassa olon hiljaista ylistystä.”
Mutta mistä Angerian teos on todella saanut alkunsa? Dramaturgit puhuvat tarinoiden piilevistä taustoista, alun alusta, jonka päälle draama eli varsinainen teksti kirjoitetaan. Suoni-teoksen yksi alku oli se, kun Angeria opetteli edellisenä syksynä asuinpaikassaan Muoniossa luomaan kangaspuihin loimen ja aloitti Tornionjokilaakson kansallispuvun kankaan kutomisen. ”Väävipiiri” tapahtui yhteistyössä Muonion palvelukeskus Marjapaikan kanssa, ja kutomisen opastajia riitti taiteilijalle talon asukkaista.
Kutomisen ja kankaan metafora sopivat hyvin Angerian teoksen pirtaan. Asiat valmistellaan pieteetillä ja ennen kaikkea yhteisöllisesti. Suonessa Tornionjoki on teoksen loimi, johon kude, molemmin puolin jokivartta liikkuva tanssija kutoo teoksena.
Tai kenties Suoni-teoksen alun alku oli edellisissä tanssiteoksissa Jokinainen (2006–2010) ja Iso Siika (2013), joissa työryhmä sekä Angeria ovat liikkuneet samoissa Väylänvarren maisemissa. Jokinainen-taidevaellus oli Reijo Kelan kanssa ideoitu teos, jossa laskettiin 20 000 muovipullosta rakennetulla lautalla Karesuvannosta Tornioon kolmessa viikossa. Iso Siika taas oli kunnianosoitus kadotetulle ja unohdetulle ammattitaidolle ja Tornionjoen siialle.
Suoni-performanssi on näihin teoksiin verrattuna henkilökohtaisempi. Taiteilija on kutonut kankaansa itse ja liikkuu jokivarressa yksinään. Angeria kuvailee sitä paulaharjumaiseksi kulkemiseksi, tutkimukseksi hengittävään ja orgaaniseen työtapaan.
Kansallispuvun murretut sävyt, sininen, punainen ja musta ovat sulassa sovussa jokivarren vehreyden kanssa. Pihapiirejä ohitetaan ja niistä vilkutetaan taiteilijalle. Joskus joku pysähtyy, ehkä liittyy hetkeksi mukaan tanssiin.
Kulkeminen, liike ja muutos ovat tämän teoksen pääpiirteet ja koreografia. Angerialle se on ennen kaikkea sen pohtimista, mitä kaikkea tanssiminen voi olla. Onko polkupyörällä ajaminen tanssimista? Entä käden nostaminen tervehdykseen? Entä kuka on performanssin kokija ja katsoja? Yksikseen pyöräillessä taiteilija ehtii tutkia kaikkea tätä rauhassa.
Angerian mukaan performanssitaiteilija on aina ehdottomasti myös yksi teoksen kokija, omalla kehollisuudellaan ja aisteillaan tilallisuutta luova tekijä. Aistit ovat taiteen tekemisen ja kokemisen kannalta erityisen tärkeitä. Sana aisti suomen kielessä johdetaan kreikan kielen termistä aisthetike, estetiikka. Filosofi Alexander Gottlieb Baumgarten kehitti vuonna 1735 estetiikan merkitsemään ”tiedettä siitä, kuinka asiat tunnetaan aistien kautta”.
Angerialle yhteisöllinen ja kokeellinen tapa luoda taidetta on muodostunut rakkaaksi. Teatterin Black Box, jossa esiintyjät ovat parrasvaloissa ja yleisö jossain pimeydessä eivät tunnu hänelle ominaiselta tavalta työskennellä.
– Ajattelen, että esitys on lahja. Sen sisällön ei tarvitse aina haastaa tai ottaa kantaa.
Kokeellinen on myös Angerian tapa löytää teoksensa katsojat ja kokijat. Taiteilija kertoo matkan varrella tanssineensa haarapääskysten, hevosten ja lehmien kanssa.
– Esimerkiksi kukkien kanssa tanssiminen on hyvin erilaista kuin vaikka hevosten. Kukkien vastakaikua on vaikeampi tunnistaa. Eläinten reaktiot taas toimivat inspiraationa ja oman liikkeen ohjaajina. Ihmisille on ominaista olla yleisönä, eivätkä he lähde niin helposti tanssiin mukaan. Tämä tuottaa tanssiin erilaisen esityksellisen ulottuvuuden. Koen ehdottoman turvalliseksi eläinten kanssa olemisen ja esimerkiksi kansallispuvussa navettaan menon.
Kuva: Amanda Hakoköngäs
Angeria kertoo vuosien varrella kiinnostuneensa yhä enemmän asioista, jotka voi löytää läheltä. Itsestään selvää pohjoiseen asettuminen, pohjoinen taiteilijuus, ei Angerialla ole ollut. Ylitornion Kainuunkylässä kasvanut Angeria on kulkenut pitkän matkan asettuakseen Muonioon. Yhteisötaide on tuntunut taiteilijalle luontevalta tavalta ilmaista itseään.
– Taiteilijahan on aina marginaalissa. Sen hyväksyminen ja oma itsenäinen tekeminen ovat tärkeimpiä asioita pohjoisessa työskennellessä.
Keskustelemme pienten ja suurten yhteisöjen eroista. Siinä, missä suuri yhteisö tarjoaa taiteilijalle jonkinlaista anonymiteettiä ja suojaa, pieni yhteisö opettaa tietynlaisiin selviytymistaitoihin.
– Jos kestää olla silmätikkuna ja pienen yhteisön paineet, ovat edellytykset työskennellä taiteellisesti mahdolliset. Pienessä yhteisössä taiteilija on kuin plastiikkipala heinäsuovassa. Toisaalta pieniin pohjoisiin yhteisöihin on kuulunut aina myös erilaisuutta.
Lappiin perustettiin vuonna 2009 Lapin esittävien taiteiden keskus, jonka tarkoituksena on toimia pohjoisen esiintyville taiteilijoille yhteisönä. Esittävien taiteiden tekijöiden asema Lapin läänissä on edelleen heikko, eikä vapaan kentän tekijöille ole esimerkiksi pysyvää harjoitus- tai esiintymistilaa.
Angeria kokee tekevänsä taidetta ennen kaikkea tavallisille lappilaisille ihmisille. Yhteistyökumppanina on toiminut useissa projekteissa Katri Puranen. Luoteis-Lappilainen Jieris ry. on yksi taiteen ja kulttuurin tekijöiden yhteisö, jossa Angeria aktiivisesti toimii. Viimeisimpiä yhdistyksen järjestämiä tapahtumia ovat olleet muun muassa palvelukeskus Marjapaikassa pidetty perinteisen riukuaidan tekokurssi sekä oman galleriatilan puuhaaminen Muonioon. Ideat eivät pohjoisilta taiteilijoita lopu, vaikka työ ei aina kovin helpon takana olekaan.
– Toisaalta niin sanotussa periferiassa työskenteleminen voi olla erityisen palkitsevaa. Koen olevani sillanrakentaja omasta maailmastani toisten ihmisten maailmoihin.
Pienten asioiden havaitseminen ja jokivarren ihmisten kohtaaminen olivat Angerian teokselle keskeisiä elementtejä. Suoni-teoksen varrella taiteilija halusi myös haastaa itseään ja asettua oman mukavuusalueensa ulkopuolella.
Taloihin sisään astuminen oli huomattavasti suurempi kynnys kuin kohtaamiset ulkona. Eläimet toimivat taiteilijalle rohkaisevana motiivina astua pihoihin ja kynnyksien yli. Huoli yleisön vastaanotosta osoittautui turhaksi, ja vieraanvaraisuutta olisi ollut enemmän kuin Angeria pystyi vastaanottamaan.
– Sain saunoa ja syödä ihmisten kodeissa. Svansteinissa kävin erityisen kiinnostavia akvaattisia keskusteluja talonväen kanssa.
Kohtaamisten ja keskustelujen rinnalla taiteilija halusi matkan varrella rauhassa tarkastella omaa työskentelyään. Suoni oli Angerialle tutkimus oman taiteellisen äänen lähteille: näin liikun nyt ja tällainen tanssi minussa asuu.
Matkan tekeminen polkupyörällä soi taiteilijalle myös kaivattua aikaa tarkkailla pieniä, lähes mitättömiä asioita ympäristössämme. Kiviä, oksia, kastematojen runsautta asfaltilla ja ennen kaikkea vettä.
– Nautin myös sateisista päivistä, jolloin koin olevani veden koskettama ja ympäröimä. Tutkin mielenkiinnolla veden imeytymistä asvaltin läpi ja sen haihtumista pois. En tiedä, paljonko linnuissa on nestettä, mutta luulen niiden olevan yhtä kaiken virrassa.
Ennen kuin erkanen taiteilijan matkasta, hän tanssii niityllä ystävällisen hollantilaisherran soittaessa chansoneita haitarillaan ja nuorenkarjan tarkkaillessa tilannetta tyynenä. Näky on ihmeellisen kaunis ja luonteva. Viikon kuluttua Angeria on saanut tanssinsa loppuun Karesuvannossa. Ehkei kyseessä ole kuitenkaan loppu, vaan jonkin uuden tanssin alku.
– Koen, että Suoni oli kuin tiedonhakumatka vedellisyyteen, teemaan, johon haluan sukeltaa entistä perusteellisemmin.
Väylä kimmeltää auringossa ja pääskyset lentelevät. Ehkä vapaana virtaava Tornionjoki onkin yksi katsoja muiden joukossa.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Mira Kankaanranta oli toinen Lapin kullanmuru koronaviruksen tuomissa poikkeusoloissa. Varsinais-Suomessa asuva Kankaanranta sai kotiseudun residenssijaksosta rauhaa ja intensiivisyyttä.
Juho Könkkölä (s. 1997) taitteli jo lapsena Keski-Suomen Korpilahdella paperista intohimoisesti erilaisia hahmoja. “Homma karkasi käsistä.”
Marlene Hyyppä haastatteli Out of Urgency -tanssiteoksen oululaisia tekijöitä paperilehdessä 6/2020. Mutta millainen kokemus teos oli katsojalle? Lue Hyypän kritiikki täältä.
Fellinin viimeisiksi ohjaustöiksi jäi kolme mainoselokuvaa Banca di Roma -pankille – vaikka hän oli kampanjoinut raivokkaasti elokuvien tv-esityksiä pilkkovia mainoksia vastaan.
La voce della luna jatkaa jonkinlaista synteesiä Fellinin siihenastisen uran keskeisistä aineksista. Kuin proosarunoa sitä hallitsee eräänlainen tajunnanvirtamaisuus.
Koko Fellinin ura meinaa pakkautua hänen toiseksi viimeiseksi jääneeseen elokuvaansa Haastattelu, joka leikittelee representaation ja todellisuuden suhteen sirpaleilla.
Fellinin Laivan menestys olikin vain näennäistä. Mutta niin alkoi olla koko audiovisuaalinen kenttä televisioineen ja mainoksineen 1980-luvun Italiassa. Totta kai Fellini tarttui seuraavaksi tähän trooppiin.
Vaikean Naisten kaupungin jälkeen Fellini keskittyi heinäkuuhun 1914 sijoittuvaan käsikirjoitukseen “L’assassinio di Sarajevo”, josta kehittyi uusi fellinimäinen menestys Fellinin Laiva.
Orkesteriharjoitus on kuin televisiolle tehty harjoitelma, joka syntyi Italian entisen pääministerin Aldo Moron murhaan päättyneen sieppauksen aikana keväällä 1978. Naisten kaupunki (1980) jää myös jäntevyydeltään veltoksi.
Rovaniemeläinen tietokirjailija ja kirjoittajaohjaaja Anne Lukkarila debytoi nyt myös dekkaristina. Suomutunturissa tapahtuvat hurmetyöt sekoittuvat esikoisessa ympäristöteemoihin.
Briitta Hepo-ojan Sydämiä seireeneille jatkaa Topelius-palkinnolla huomioidun Suomea lohikäärmeille -kirjan tarinaa 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa.
Viroa 1930-luvulla itsevaltaisesti hallinnut Konstantin Päts hahmotteli niin Suomen ja Viron liittovaltiota kuin laajempaa Yhdistynyttä Pohjolan tasavaltaakin. Ville Hytönen luki professori Seppo Zetterbergin uuden Päts-teoksen.
