Kuin lapsen kädestä

Eli kuinka lakkasin murehtimasta ja opin rakastamaan tekoälytaidetta

Ehkä yleisin reaktio nykytaiteeseen on: ”Lapsikin osaisi tehdä tuon!” Ja yleensä se on tarkoitettu moitteeksi, eikä kehuksi.

Kun Marcel Duchamp vuonna 1917 osallistui New Yorkissa taidenäyttelyyn pisuaarilla ja kutsui sitä suihkulähteeksi, yleinen reaktio oli, että se ei ole taidetta. Sehän ei vaatinut taiteilijalta lainkaan teknistä taitoa. Lapsikin osaisi signeerata vessanpöntön, antaa sille nimen ja asettaa sen galleriaan näytille.

Mutta Duchamp sai myös osakseen puolustusta. Taiteilija Beatrice Wood kirjoitti: ”se, onko herra Mutt (Duchampin teoksessa käyttämä pseudonyymi) tehnyt suihkulähdettä omin käsin, ei ole tärkeää. Hän valitsi sen. Hän otti tavallisen esineen ja asetti sen esille niin, että sen käytännöllinen merkitys katosi uuden nimen ja näkökulman alle – hän loi esineelle uuden ajatuksen.”

Saman teki Pablo Picasso vuonna 1942 asettamalla gallerian seinälle pyörän sarvet ja satulan ja kutsumalla niitä härän pääksi. Hän ei luonut esinettä, hän loi esineelle uuden merkityksen. Uuden ajatuksen. Nykyään härän päätä pidetään yleisesti Picasson yhtenä merkittävimmistä mestariteoksista.

Ja kuitenkin sen olisi lapsikin osannut tehdä.

Tai ehkä sen olisi osannut tehdä nimenomaan vain lapsi. Ehkä tämä ei olekaan moite vaan kehu. Ehkä tämä kuvastaakin ihmisen merkillistä kykyä vapaaseen assosiaatioon ja kahleita vailla olevaan mielikuvitukseen. Ehkä suurin ylistys mille tahansa asialle onkin, että se on ”kuin lapsen tekemä”.

Kysymys teknisen osaamisen merkityksestä taiteissa on ikivanha. Vuonna 1877 Whistler maalasi abstraktin öisen maiseman – sinisen, mustan ja kullan ihmeellisen pehmeän ja merkillisen rauhallisen sekametelin – ja antoi sille nimeksi ”Nocturne in Black and Gold – The Falling Rocket”. Kriitikko John Ruskin keksi neliskulmaisen pyörän uudestaan ja lausui penseästi: ”Whistler heittää maalipurkin yleisön naamalle.” Ikään kuin se ei olisi jo silloin ollut enemmän kehu kuin moite. Mutta moitteeksi se oli tarkoitettu. Whistlerin taianomainen maalaus oli liian huolimattomasti tehty. Siinä oli liian vähän teknistä taituruutta. Lapsikin osaisi sutata maalia kankaalle…

Kysymys ei ole myöskään vain vanha vaan varmasti myös ikuinen. Edelleen riidellään siitä, käyttikö Johannes Vermeer 1600-luvulla camera obscuraa, miten hän sitä käytti, jos käytti, ja onko sillä mitään merkitystä. Ja meillä Suomessakin mietittiin 1960-luvulla, ”onko kanto taidetta?” Vastauksesta ei ole vieläkään kai täyttä selvyyttä.

Ja kun digitaalinen maalaaminen yleistyi 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, käytiin jälleen kerran tuota samaa hirvittävän merkittävää keskustelua. Minäkin olen saanut kuvistani kommentteja, että ”sä et oikeesti maalaa niitä, vaan sä teet ne koneella”. Yleensä olen vastannut näihin kommentteihin kyllästyneellä hymyllä.

Suhtauduin itsekin aiemmin digitaaliseen maalaukseen kuin Ruskin Whistlerin ”Nocturneen”. Digitaalinen maalaus vaikutti minusta sieluttomalta ja geneeriseltä. Konemaiselta. Epäinhimilliseltä. Kunnes uskalsin kokeilla sitä itse ja huomasin, että viiva olikin edelleen minun piirtämäni, vaikka se olikin koneen tuottama. Kuvan idea oli myös yhä minun, puhumattakaan kuvan tunteesta. Kuva oli minun, ei koneen.

Saman olen nyt havainnut tekoälyn suhteen. Usein kuulee, kuinka se ”ei vaadi lainkaan taitoa” tai ”lapsikin osaisi kirjoittaa mitä tekoälyltä haluaa”. Ehkä niin. Ehkä jopa toivottavasti niin, mutta vasta joskus tulevaisuudessa. Ainakin oma kokemukseni tekoälyn kanssa on toistaiseksi ollut jatkuvaa kamppailua.

Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa. Ja taitoa yhä edelleen vaatii valita oikeat kuvat. Se vaatii visuaalista silmää. Se vaatii lapsenomaista kykyä antaa asioille uusia merkityksiä, uusia ajatuksia. Kykyä yhdistellä monimutkaisia sosiaalisia töhryjä tarkoitukselliseksi kuvioiksi ja ylipäätään löytää niitä merkityksiä merkityksettömien asioiden loputtomasta autiomaasta.

Usein kuulee myös, että tekoälytaide on ”sielutonta”. Niin kuin joskus oli digitaalinen taidekin, tai aiemmin pop-taide, abstrakti taide, dadaismi tai impressionismi. Sieluttomia olivat varmaan luolamaalauksetkin. Tekoälyllä tuotettujen kuvien joukossa on kuitenkin jo nyt paljon (tosin tuotettujen kuvien määrään verrattuna toki vähän) erittäin sielukasta ja mielenkiintoista taidetta. Ja ideat ovat aina ihmisen: tekoäly ei edelleenkään ajattele itse, sen tekee yhä ihminen. Samoin tunteet ovat ihmisen. Tekoäly ei vieläkään osaa tuntea, vaikka tunnistaa yhä paremmin, mitä tunteita ilmaisevat sanat tarkoittavat.

Tekoälylle sanat ovat pelkkää koodia. Ihmisen tehtävä on tuntea ja kokea ne. Ja mielestäni hyvä taide on enemmän ajattelua ja tunnetta kuin teknistä taituruutta.

Jos hyvin käy, tekoälyn seurauksena ajatukset ja tunteet nousevat entistä suurempaan arvoon. Kun hienoa pintaa on tarjolla loputtomat määrät, se, mitä ui piilossa pinnan alla, voi muuttua entistä tärkeämmäksi. Ja jos tekoäly vapauttaa taiteen tekemisen lopullisesti teknisen taituruuden kahleista, on ainakin todennäköistä, että tästä seuraa ideoiden, tunteiden ja mielikuvituksen renessanssi – joka eroaa 1400-luvun renessanssista siinä, että kuvantekijät eivät ole enää pelkkiä käsityöläisiä tai koneita, jotka tekevät, mitä rikkaat taiteen tilaajat käskevät, vaan he ovat ihmisiä. Heidän tehtävänsä on ajatella ja tuntea, kuvitella ja kokea, katsoa ja nähdä ja löytää kuvat. Kun taitojen portinvartijan virka lakkautetaan, vapautuu haettavaksi virka ajatella ja kuvitella ja tuntea.

Itseäni tekoälytaiteessa kiinnostaa tällä hetkellä mahdollisuus valokuvata mielikuvitusta: voin ottaa valokuvia pääni sisältä! Räpsiä polaroideja unistani. Voin nopeasti (tosin oikean kuvan aikaansaamiseksi voi mennä tunteja tai päiviä) siirtää ajatukseni ja tunteeni kuvaksi. Tämä on jo nyt vapauttanut ajatteluani ja mielikuvitustani. Saan nyt useimmat ideoistani, joita tulee paljon, myös helposti talteen. Ehkä teen osan lopulta kuviksi ihan käsityönäkin. Toivottavasti teen niillä lopulta jotain, mitä en vielä edes osaa kuvitella. Ja jossain joku jo niin tekeekin: tekoälytaiteen suihkulähdettä, härän päätä tai ”Nocturnea”. Joku tekee tekoälyllä kantoa – niin kuin vain lapsi osaa.

Ehkä kuitenkin tärkein tekoälytaiteen vastainen argumentti liittyy te­ki­jän­oi­keuk­siin. Taiteilijan merkittävimpiä elämäntöitähän ei ole mikään yksittäinen kuva vaan tyyli, jolla kuva on tehty. Nykylainsäädännössä yksittäistä kuvaa ei saa varastaa, mutta tyylin saa. Ja tekoälyllä se on erittäin helppoa. Toivottavasti tähän saadaan mahdollisimman pian muutos! Tyylin pitäisi ehdottomasti olla taiteilijan omaisuutta, kuten sillä tyylillä tehdyt teoksetkin ovat. Itse en ole kertaakaan pyytänyt tekoälyä tekemään kuvaa kenenkään toisen tyylillä ja olen antanut tekoälylle referenssikuviksi ainoastaan itse tekemiäni tai tekoälyllä luomiani kuvia.

Ymmärrettävä vasta-argumentti on myös se, että kuvantekijät ovat vaarassa menettää tekoälyn seurauksena työnsä. Toivon tietysti, ettei näin käy. Enkä usko että käy, ainakaan täysin. Kuvantekijät luultavammin alkavat vain tehdä kuvia uudella välineellä. Visuaalista työtä tekevät edelleen visuaaliset ihmiset. Tuskin metsäkoneen kuljettaja Juhani alkaa yhtäkkiä suunnitella pelien ilmettä. Ja jos alkaakin, niin hyvä. Siis hyvä, jos Juhanin visuaalinen silmä on hyvä. Ja Juhanin visuaaliset aivot. Ja etenkin Juhanin visuaalinen sydän. Tuskinpa yritysten toimitusjohtajatkaan alkavat suunnitella itse mainoskampanjoita. Eiköhän ne edelleen tilata mainostoimistoilta, vaikka ne siellä sitten tekoälyllä tehtäisiinkin.

Mahdollista ja jopa todennäköistä on myös, että perinteisesti tehtyjen kuvien arvo nousee. Jos iso massa kuvista tehdään tekoälyllä, lienee paperille käsin piirretty kuva silloin entistäkin arvokkaampi ja tärkeämpi.

Eihän valokuvakaan aikoinaan tehnyt maalaustaiteesta tarpeetonta, vaikka niin pelättiin. Sehän pikemminkin vapautti maalauksen. Enää ei tarvinnut tavoitella realismia, koska valokuva hoiti sen tontin paremmin. Nyt saattoi maalata ihan mitä tahansa, mitä pystyi kuvittelemaan! Tekoälyllä toivottavasti päädytään tekemään asioita, joita ei vielä pystytä edes kuvittelemaan.

Tai ehkä joku lapsi jo pystyy…

Kaltio – Kolumni

Metsureiden tarina

Kinnunen 1/2024

Tarina alkaa (tietenkin) siitä, kun korporaatiopiru puvussaan kiipeää tunturiin hakemaan allekirjoitusta kauppakirjaan humaanilta maanomistajalta. ”Kaivosala on tulevaisuutta. Sahojen aika on […]