Passio 2.0

Berliinin filharmonikoilla ja Rundfunkchorilla on mustat kengät. Evankelistan kengät ovat ruskeat, Pilatuksen mustaa kiiltonahkaa. Jeesus, Altto ja Sopraano ovat paljain jaloin. Kenelläkään ei näytä olevan valkoisia Converseja. Voisi olla.

Ensimmäisen osan keskeisessä kohtauksessa Jeesus kannattelee romahtamaisillaan olevaa Pietaria käsivarsillaan. Jeesus kannattelee ihmisen koko painoa. Evankelista tuo miesparalle tuolin. Jeesus polvistuu istuvan Pietarin eteen – ja kiillottaa tämän kengät! Raha ei vaihda omistajaa; viranomainen tulee ja erottaa Jeesuksen Pietarista ja sitoo jälleen tämän silmät ja kädet.

Pilatuksella on musta puku ja valkoinen kauluspaita, Altolla punainen hame ja Sopraanolla sininen. Muuten kaikki ovat kokonaan mustissa. Kommenttiraidalla kuoronjohtaja Simon Halsey sanoo, että paidat on ostettu marketista.

Kohti valon läikkää

Tätä on Johann Sebastian Bachin Johannespassio (1724–1739) Berliinin Filharmoniasta kevättalvella 2014. Esimerkiksi Ranskan lehdistössä passion online-esitystä sanottiin vuoden 2014 spektaakkeliksi, ja sitä sen on täytynyt olla. Omalta TV-ruudulta katsottu dvd-versio ei ole enää spektaakkeli. Hyvä niin. Hämmästyttävän vaikuttava se on joka tapauksessa.

Sir Simon Rattle johtaa Berliinin filharmonikkoja, Rundfunkchor Berlin laulaa. Näyttämöllepano on legendaarisen oopperamodernisoijan Peter Sellarsin. ”Ritualisaatio” sanotaan esittelytekstissä, mutta se on turhaa hienostelua. Samat mestarit tekivät Matteuspassion vuonna 2010.

Ensimmäinen ajatus on tietenkin, ettei Bach tai Jeesus tarvitse näyttämösovitusta tai ritualisaatiota. Ei tarvitsekaan, ei Jeesus tarvitse Johannespassiota eikä sen puoleen ”pääsiäisen sanomaakaan”. Me tarvitsemme. Olen katsonut esityksen läpi useaan kertaan eikä siinä ole mitään turhaa.

Bachin musiikki on paitsi suurenmoista myös hyvin radikaalia. Sir Simon Rattlen kauttaaltaan laadukkaassa versiossa ei ehkä musiikillisesti ole mitään ennen kuulumatonta – paitsi kuoro-osuudet teoksen toisen osan alkupuolella, jotka ylittävät kaiken ennen kuulemani: Päästä meille Barabbas!

Peter Sellars on laittanut kuoron töihin: se huitoo käsillään kohti taivaita, lankeaa makuulle, nousee ylös, säntää näyttämön poikki. Istuu ja miettii. Tämä voisi olla koomista, mutta on sitä mitä pitikin – vaikuttavaa.

Kun kuoro laulaa, miten ihmisellä on syntejä kuin hiekanjyviä, jokainen kuorolainen kumartuu poimimaan maasta kuvitteellisen jyvän, pitelee sitä hetken hyppysissään ja viskaa äkkiä olkansa yli. Ele, jonka pitäisi olla banaali tai päälle liimattu, ei äkkiä olekaan sitä. Juuri tällaisissa hetkissä Peter Sellarsin ohjaajantaide kirkastuu: ollaan meren rannalla, tuuli laulaa.

Tämän yksinkertaisen hetken käsitteellinen vastakohta (monimutkaisuutensa vuoksi) on kohtaus, jossa kuoro vastaa Pilatukselle: meillä on laki jonka mukaan hänen on kuoltava. Aaltoilevat kädenliikkeet sanan ”Gesetz” (laki) kohdalla kuvaavat tyhjentävästi lain olemuksen; se putoaa kategorioiden läpi kuin paperilappunen kun niin halutaan – laki on paperia. Kommenttiraidalla Sellars kertoo tulkinnan nousevan suoraan Bachin kyseisen kohdan sävelkielestä.

Henkilöiden asemointi näyttämölle on pettämättömän tarkkaa. Kun Getsemanessa Jeesus (Roderick Williams) seisoo sotilaita vastassa, Pietari (Christian Gerharer) kyhjöttää sivummalla raivoaan keräten ja evankelista (Mark Padmore) laulaa suoraan Jeesuksen korvaan, asetelma karkaa verkkokalvoille. Jännitteitä, inhimillisiä tunteita – ja miten modernin muovaamassa maailmassa kuvaisimmekaan jumalallisia tunteita, kun raamatullisen kielen ja käsitteidemme kielen ero on revennyt rotkonlevyiseksi?

Kun punapukuinen Maria Magdalena (Magdalena Kožena) laulaa aariaansa ja kietoo kätensä Jeesuksen ympärille, kietoo ne tiukkaan, on turha kieltää kohtauksen eroottisuutta tai pikemminkin lihallisuutta. Asetelmaa korostaa ilahduttava sattuma: Kožena on näkyvästi raskaana. Voisiko tätä aspektia enää sivuuttaakaan niin monen Jeesus-tulkinnan jälkeen (Lawrence, Scorsese…)?

Kohtaus tuntuu luontevalta ja sen sisältämä jännite joltakin, jota ilman teos olisi vajaa. Ja sitten maailmanhistoria tulee ja erottaa parin kuin hegeliläinen viranomainen (Topi Lehtipuu). Se on monen parin kohtalo.

Jeesuksen vankeus jatkuu. Hänet nähdään asennoissa, joissa viime vuosien uutiskuvissa on totuttu näkemään eri kansallisuuksien vangittuja ja häväistyjä.

Kun Maria Magdalena ja Jeesus kohtaavat seuraavan kerran, makaa Jeesus jo lattialla kuoleman kielissä. Ne sitovat hänet kuin vanteet tynnyrin, mutta äkkiä on jäljellä vain valon läikkä…

Maa ja taivas

Jeesus ei kuitenkaan ole tarinansa päähenkilö. Ei voisikaan olla, emme enää voi pukea keskeistä kokemusmaailmaamme jumalepiikan valepukuun (oli kyseessä sitten antiikin mytologia tai supersankarisarjakuva). Päähenkilö on Pietari ja hänen kaksoisolentonsa Pilatus.

Christian Gerharer (Pietari/Pilatus) on loistava näyttelijä. Riittää, kun katsoo hänen eleitään ja ilmeitään ensimmäisen osan huipentavassa tapahtumasarjassa: Pietari kieltää Jeesuksen, kiusaantuu, hänen pelkonsa kasvaa kysymysten jatkuessa, hän lämmittelee itseään hiilivalkealla (ei yön kylmyydeltä vaan kylmyydeltä joka tulvii sisältä), pelko muuttuu häpeäksi ja häpeä lohduttomaksi epätoivoksi.

Gerharer piirtää romahtavan minuuden kuvan. Kun tenori (Topi Lehtipuu) vielä ilmestyy laulamaan Pietarin teoista, nöyryytys muuttuu ikään kuin julkiseksi. Pietari jää makaamaan lattialle. Jos näyttämöllä olisi pöytä, hän ryömisi sen alle.

Ensimmäinen osa loppuu, ihminen jää alennustilaansa. Toisen osan kysymys kuuluu: miten päästä eteenpäin. Se on tulevaisuuden kysymys, ehkä sen ainoa kysymys. Bachin maailmankuvassa eteenpäin pääsy edellyttää Vapahtajan kuoleman – ja Vapahtaja kuolee samaan valoläikkään, jossa Pietari nyt makaa, mutta silloin läikkä on tyhjä kuin hauta. ”Kengänkiillotuskohtauksen” mielikuva palaa: Jeesus ja Pietari roikkuvat toistensa kaulassa ikuisesti kuin maa ja taivas.

Ehkä tärkeintä oli kuitenkin laittaa Pietarin ja Pilatuksen rooleihin sama mies. En sanoisi, että he ovat saman ihmisen kaksi puolta, pikemminkin Pietari ja Pilatus ovat toistensa jatkeita. Tummassa puvussaan Pilatus on korkean viranomaisen tunnuskuva, mutta rooli ei pysty peittämään hänen ihmisyyttään. Se ei mahdu minkään kuoren alle.

Katson Gerharerin ilmettä, kun hän Pilatuksena kysyy: Was ist Wahrheit, mikä on totuus. Lopulta hän käy maassa makaavan Jeesuksen viereen. Totuus on siinä, ja se on menetetty.

Pilatuksen ainoa varmuuden, rohkeuden ja loiston hetki on hänen vastauksensa kuorolle: minkä kirjoitin sen kirjoitin. Se ei ole paljon, eikä muuta enää mitään.

Pietari ja Pilatus ovat kohtalotovereita. Toinen katsoo taivaalliseen Roomaan, toinen maalliseen. Molemmat kaupungit vaativat kohtuuttomia.

Evankelista Mark Padmore on toinen hieno näyttelijä. Hän kuljeskelee pitkin näyttämöä, ehtii joka paikkaan, on kaikkialla läsnä. Hän on personoitu kertomus tai runous, joka opastaa ihmistä tämän syksyisillä sorateillä.

Kengänkiillotuksen aihe ei jätä rauhaan. Raha ei vaihda omistajaa. Rahaa ei näy, mutta mielikuvissa siitä ollaan pääsemättömissä. Tunnen, että tässä kohdataan ohikiitävästi jotain hyvin syvää uskonnon ja koko kulttuurin olemuksesta. Max Weber iskee kipinää: pelastususkonnot taloudellisina toimijoina…

Rattlen ja Sellarsin Johannespassio on passio meidän ajallemme, ”meidän sukupolvellemme”. En ehkä haluaisi nähdä sitä valkokankaalta. En ainakaan filmiltä. Se on digiaikakauden tuote. Paidat, kuten sanottu, on ostettu marketista.

Keskeisessä roolissa on kuoro, ei kuitenkaan vanhan maailman massana vaan verkostona. Alkukuoron Herr, unser Herrscher edellinen vaikuttava visualisointi, Tarkovskin Peilin loppukohtaus, kuuluu edelliseen aikakauteen. Yksilöä ei ole olemassa, pienin yksikkö on äiti ja lapsi (Lévi-Strauss). Peilin tapauksessa isoäiti ja lapsi, jotka kulkevat metsässä ja niityllä. Uudessa Johannespassiossa pienin ja suurin yksikkö on kuitenkin verkosto. Se ei ole vain ihmisten välinen, sillä laulajien ylös viittovat kädet osoittavat verkon ulottuvan maasta taivaaseen.

Pääosassa ei ole jumala vaan ahdistuksen kanssa painivat ihmiset. Joidenkin mielestä tämä voi tarkoittaa pyhyyden menettämistä. Minulla on eri käsitys.

Tuhat muuta asiaa nousee mieleen Johannespassion katsomiskokemuksesta. Sellars tiivistää näkemyksensä: kyseessä on ihmisen todellisen olemuksen ja hänen tekojensa ja aikaansaannostensa välinen ristiriita. Toisin sanoen: elämä on toisaalla. Se on toisaalla vuonna 2015, mutta myös vuonna 1724. Epäilen, että se oli toisaalla jo 30–33 j Kr.

Kirjoitin tämän runon vuosia sitten. Johannespassion jälkeen sekin sai selityksensä:

Ei ole muuta neuvoa. Ei ole mitään neuvoa.
On vain rajattava suuresta yhä suurempi, paljain jaloin
kulkee Kristus. Tässä säässä. Se on herkkä viiva.