Laura Herva: pinnat. hankaumat. 66 s. Basam books 2021.
Harvakseltaan arvostelijalle tulee eteen teoksia, jotka lumoavat, mutta niiden sanallistaminen vaatii lukukertoja, jotta pääsisi selville mikä teoksessa vavahduttaa. Laura Hervan esikoisteos pinnat. hankaumat aiheuttaa edellä mainitun pulman. Yritän puida teosta niillä sanoin ja virkkein, mitä vaivoin pinnistellen kykenen sanallistamaan.
66-sivuinen runoteos on viisiosainen. Osat eivät ole otsikoituja, ja niiden yhtenäisyys rajoittuu erilaisiksi pinnoiksi – tähänhän teoksen nimikin viittaa. Runot ovat säkeitään myöten fragmentaarisia, ne eivät nojaa sanojen tai aiheiden toistoon, mutta jotakin epäkonventionaalista niissä on… Ei kokeellista, joskaan ei myöskään perinteistä runomuotoisuutta. Runoja on toisinaan hankala tulkita kokonaisuuksiksi, mutta myöskään ergodisesta eli hankalaselkoisesta tai erityispinnistelyjä vaativasta tekstistäkään ei ole kyse. (Hypertekstuaalisuuteenkin on vain yksittäinen viite; ilmeisesti lauluntekijä ja sanoittaja Cynthia Weiliin.)
Muotoilussa tekstimassaan on käytetty säästeliäästi sarkainvaihtoja tai asetteluja, mutta jotakin kokeellisen runouden rajapintoja tässä ehkä sittenkin härnätään. Vastoin vallitsevaa kokeellista nykyrunoutta suurin osa säkeistä on lause- tai virkemuodossa. Muutamalla sivulla palstoituksella rikotut säerivit muodostavat mahdollisuuksia uusille runokokonaisuuksille.
Pinnat ja hankaumat muodostavat ehkä ihmisen kosketuspinnoista tietoisuuksineen ja kosketuksineen.
Kuten kaikki se, mikä tekee ihon ulkopuolen todemmaksi kuin sisäelimet
Kuten kaikki se, mikä erottaa luodun luomattomasta
Tai vastaavsti tekee tyhjäksi kaiken aiemin ajatellun
Kuten hyväilyt. Äänen joka puhelun loppupuolella muuttu helläksi ja kaipaavaksi
Kylkiluu, aistin, kuuloluu, huolimattomuus
Teksteistä kumpuaa arkisuus keskikaljapulloineen ja katunäkymineen. Luonto ja valo ovat läsnä. Konkreettinen muuttaminen tai metamorfosimainen muutos kai lienevät teoksen tittelin mukaisia hankaumia: ”hallit, asunnot muuton yhteydessä, viimeinen kerta kun suljet tai avaat juuri tietyn oven / kauppakeskukset ennen liikkeiden avautumisaikaa, kun näet vain valot, / karkkikaupan sokerikoristellut näyteikkunat ja siivojat yhdistelmäkoneineen”.
Esikoisteosmaisesti totta kai Aristoteleen runousoppi on mainittava. Tällä kertaa runousoppi kirjoitetaan katastrofimaisesti auki runon kakkososassa. Tragedia määritellään seuraavasti: ” – – / Kehosi eletty paino kuin uneksi tullut liha, muistojen tiivistymä. Kuva on vain pysäytettyä valoa, menneisyyden kellertävät vuosikymmenet. – – Lapsi opettelemassa olla-sanoja, ikään kuin maailman reunalta voisi sittenkin pudota.”
Ihastuin runoteoksen kummallisuudesta, mutta edes kolmannellakaan lukukerralla en osaa tätä tämän paremmin jäsentää. Rovaniemeläisen sanataideohjaajan ja kirjastotyöntekijän esikoisteos on siinä määrin miellyttävä pulma, että jokainen piirtäköön mieleensä siitä joko pintansa tai hankaumansa.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
