Pentti Saarikoski: Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat. Toim. Tommi Liimatta. Otava 2019.
”Kauhistuttava tunne koko ajan, että minä en enää osaa kirjoittaa. En koe kirjoittamista tarpeelliseksi. Olen kuollut mies mutta jatkan olemassaoloa, ylösnousemususkon varassa.” Näin ahdistuneena Pentti Saarikoski (1937–1983) kirjoitti päiväkirjaansa kesäkuussa vuonna 1972. Hän yritti aloittaa muistelmien kirjoittamista Suomen Kuvalehteen mutta masentui jo yhden lauseen jälkeen. Tämä ja paljon muuta Saarikosken tunnoista selviää Tommi Liimatan toimittamasta Saarikosken Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjoista, jotka ajoittuvat kesäkuusta 1972 helmikuuhun 1975. Sen jälkeen hän jätti taakseen niin Helsingin kuin kotimaankin.
Saarikoski pohtii paljon kääntämisen problematiikkaa. Väliin se sujuu vaivatta, väliin vastahakoisesti. Toisaalta kääntäminen kirjoittamiseen verrattuna onnistuu paremmin, koska teksti on jo olemassa. Runojen kirjoittamista Saarikoski suunnittelee, mutta se on työlästä. Hän kuitenkin saa valmiiksi runokokoelman Alue (1973) sekä Eino Leino, legenda jo eläessään -runoelman (1974), josta tuli menestys. Kritiikit kautta linjan olivat myönteisiä. Päiväkirjassaan Saarikoski kertoo, kuinka vaikeaa Leino-kirjan tekeminen oli: ”Mutta en tiedä, miten minun olisi käynyt, jos Leino-kirja ei olisi valmistunut. Onnistuminen kirjailijana on minulle asia jonka rinnalla kaikki muu on toisarvoista.”
Tuolloin myös Saarikoski oli hyvin suosittu. Kansa piti hänestä ja luki myös hänen teoksiaan. Myös haastatteluja niin lehdissä kuin radiossakin oli paljon, esiintymispyyntöjä tuli satelemalla. Saarikosken itsetunto on kuitenkin koetuksella, vaikka hän tietää olevansa erinomainen – siis paras – kirjailija.
Avioliitto Tuula-Liinan kanssa on vielä voimissaan päiväkirjamerkintöjen alkaessa kesäkuussa 1972 mutta muuttuu koko ajan myrskyisemmäksi. Tilanteen sinetöi Tuula-Liinan suhde työtoveriin Pertti Jokiseen. Saarikoski kirjoittaa suhteesta rivien välissä mutta ei ota asiaa aktiivisesti puheeksi vaimonsa kanssa. Mustasukkaisuuden hän purkaa kirjoittamiseen, Eino Leino -kirjaan erityisesti. Juominen on päivittäistä, mutta silti Saarikoski jaksaa sekä kirjoittaa että kääntää hämmästyttävän paljon, kuudesta kahdeksaan tuntia päivässä.
Keravalle muutto ei osoittaudu hyväksi ratkaisuksi. Talon läheisestä luonnosta Saarikoski pitää, mutta muuten hän on työlääntynyt maalla asumiseen. Mutta kaikki muuttuu tammikuussa 1975, kun ruotsalainen toimittaja Mia Berner tulee Keravalle haastattelemaan Saarikoskea. Vierailu menee mallikaasti ja Berner ihastuu ”hellämieliseen barbaariin”. Eikä Saarikoskikaan saa Miaa pois mielestä, vaan päiväkirja päättyy lupaukseen lähteä Göterborgiin: ”Soitin Mialle Göteborgiin ja lupasin tulla heti kun se on mahdollista.” Ja niin hän meni, heti helmikuussa, ja samalla muutti pysyvästi Mian kanssa Tjörnin saarelle. Miasta tuli myös Saarikosken viimeinen vihitty vaimo 1975–1983.
Päiväkirjoissa kuten Saarikosken runoudessakin toteutuvat omat kokemukset, kirjallisuus ja ympäristö, missä teksti on kirjoitettu. Vaikka päiväkirjat ovat päivärytmiltään samojen asioiden toistoa, luomisen tuskaa ja parisuhteen ruotimista, on niillä kuitenkin kirjallisuushistoriallinen merkitys, joka avaa ulottuvuuksia Saarikosken ajatteluun ja tuotantoon. Kyllä tätä kulttuuriteoksi voi täydestä syystä luonnehtia.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
