Heikki Kännö: Runoilija. 568 s. Sammakko 2020.
Heikki Kännö jatkaa kolmannella romaanillaan omaleimaista kerrontaperinnettään. Esikoisteos Mehiläistie (2017) sekä Runeberg-palkinnon saanut Sömnö (2018) olivat Faust-myyttiin nojaavia romaanijärkäleitä, eikä tuorein teos tee poikkeusta. Vaikka tematiikka ja runsaat sivujuonteet muistuttavatkin aiempia teoksia, Runoilija on itsenäisenä teoksena hurmaava lukukokemus ja kykenee edelleen syventämään Kännön rikasta kerrontamaailmaa omaperäisyydellään.
Teos kertoo boheemista taitelijasielusta Runoilijasta eli Le Poetésta, joka seikkailee 1800-luvun lopun Euroopassa epäonnisena kulkurina. Fiktiivinen kirjailija Aurelian Benn on epäonnisuudessaan kekseliäs Goethe-pastissi. Hän solmii kavalan suhteen paholaisen, Henrik von Grüngenin kanssa saadakseen tuotettua kirjallisen läpimurtonsa, ajautuu toki vaikeuksiin ja pakoilee vastuutaan yhä dystopiamaisemmaksi muuttuvassa ympäristössä Ranskassa, Italiassa, Sveitsissä ja lopulta Saksassa.
Maagiseen realismiin nojautuva teos esittelee tällä kertaa lukijalleen historiallisista hahmoista Friedrich Nietzschen ja Richard Wagnerin. Samalla kolutaan Rudolf Steineria ja hiukan Johann Wolfgang von Goethea. Fiktiiviset naishahmot päähenkilön lisäksi ovat kännömäisen riittoisia ja onnistuneesti kuvattuja. Eleanorin, Lorrainen ja Minnan kuvaukset peilaavat kerronnallisesti päähenkilön eli Runoilijan horjahtelevaa ja oikukasta mielenmaisemaa.
Kun lopulta päähenkilö rujosti, joskin ronskisti saa viilattua linssiin Rudolf Steinerin kaltaista ajattelijaakin, veijarimainen tarinankerronta pääsee hersyviin oikeuksiinsa. Sisäistarinoissaan Kännö on suoranainen mestari: kuvataiteilijalle ominaisesti hän maalaa maisemaan yhä oudompia karaktaarejä, jotka viehättävät lukijaansa mielen kierteisyydellään ja kummallisilla tavoillaan.
Runoilija on syntynyt alkujaan Sömnön sisäiskertomuksesta, joka käsitteli noin 80-liuskaisesti Nietzschen sekoamisvuotta 1889. Se nojautuu Wagnerin Nibelungin sormus -sarjaan, ja sisäiskertomus paisuikin onneksemme 700-liuskaiseksi Runoilija-teokseksi. Aatehistoriallisesti Runoilija koluaa saksalaisen filosofian sekä taidehistorian äärellä onnistuneesti: filosofi Nietzschen lävitse – pikkusiskonsa rumasti manipuloimana – esitetään taidokas, vauhdikas ja kekseliäs tarinointi siitä, miksi näemme nykyvalossa Nietzschen arjalaisen ylivallan edustajana.
Vaikka Runoilija ei yllä samanlaiseen loppurymistelyyn kuin Sömnö, se onnistuu lopulta nivomaan tarinalinjansa oivallisesti ja kiehtovasti kauniiksi paketiksi rusettinyörein. Teos tosin on helppolukuisempi kuin Sömnö, mikä kertonee osaltaan Kännön kerronnan hioutuneen entisestään:
Sammakon Facebook-kanavan haastattelussa Kännö arvioi kustannustoimittaja Seppo Lahtiselle kirjoittaneensa teoksensa ”noin neljään kertaan”. Samaisessa haastattelussa Kännö kainostelee, että kyseessä olisikin eräänlainen välityö, ”veitikkamainen rakkaustarina”, joka pohjaa aiemman ja tulevan teoksen kautta Faust-myyttiin mutta on osa tetralogiaa ja täten jatkumoa. Välityöstä on hankalahkoa puhua, koska teos on lähiluvussakin tarkasteltuna onnistunut, kiiteltävä ja eheä.
Erityiskiitoksensa Kännö ansaitsee tällä kertaa pohdinnoistaan musiikin saralla. Musiikkitermistö on hallussa laaja-alaisesti, johdattaa instrumenttitekniikoidensa kautta uusiin juonteisiin ja tarjoaa lukijalle mahdollisuuksia kerrata tietämystä Wagnerin oopperoista.
Kännöltä on lupa odottaa neljättä romaania ilmestyväksi piakkoin, jolloin tetralogia saa ansaitsemansa päätöksen. Maalis-huhtikuun vaihteessa 2021 Kännö Sammakon haastattelussa ounasteli, että kolmasosa neljännestä teoksesta olisi jo valmiina. (Kyseinen, aiheiltaan runsaspitoinen haastattelu löytyy muuten Facebookista kustannusyhtiö Sammakon sivuilta otsikolla ”Tänä iltana, kirjailija Heikki Kännö”.)
On silkkaa iloa malttamattomana odottaa, mihin Kännö seuraavaksi suuntaa suomalaisen kerronnan tasokkuutta.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
