Linnea Axelsson: Ædnan. Maa meissä. Suom. Kaija Anttonen. 773 s. Kieletär 2022.
Kun tarttuu Ædnaniin, on heti selvää, että kyseessä on poikkeuksellinen teos. Ensin kourissa tuntuu kirjan koko. 773 sivua runoa ennustaa suurta eeposta. Kunnioitusta herättää myös suomennostyö: massiivisen opuksen on ruotsista suomentanut ja kustantanut Kaija Anttonen, joka pyörittää Inarin Kaamasessa kustantamo Kieletärtä.
Kirjan avaaminen merkitsee aina uuteen maailmaan sukeltamista. Ædnanissa käy heti selväksi, että tässä maailmassa sanotaan vähin sanoin valtavia asioita. Yhdellä sivulla on korkeintaan viisitoista säettä, joten valkoista on paljon. Valkoinen luo avaran tilan ja hitaan ajan tuntua läpi koko teoksen.
Ædnanin on kirjoittanut ruotsinsaamelainen Linnea Axelsson. Teos palkittiin ilmestymisvuonnaan 2018 Ruotsin suurimmalla kirjallisuuspalkinnolla Augustprisetillä ja myös Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnolla. Axelsson on kotoisin Jokkmokista, jonka lähiseuduille osa Ædnanista sijoittuu.
Runoelma kertoo kahdesta Pohjois-Ruotsissa asuvasta saamelaisperheestä. Asuinpaikat vaihtuvat, usein pakosta. Ajallisesti Ædnan liikkuu 1900-luvun alusta lähelle nykypäivää. Tarina ei kiinnity vain Ruotsiin, sillä yhtä hyvin voitaisiin olla Suomessa tai Norjassa Saamenmaan alueella.
Vanhan pohjoissaamenkielen sana ”ædnan” tarkoittaa maata. Kolmeen osaan jaetun runoelman kaksi muuta osaa ovat nimiltään ”ædno” eli joki ja ”ædni” eli äiti. Ulkoiset määräykset muuttavat kuvattujen perheiden suhdetta näihin kolmeen elämän keskeiseen elementtiin. Paimentolaisina vuodenkierron mukaan tokkansa kanssa liikkuvan perheen elämä mullistuu, kun valtion raja yhtäkkiä suljetaan, eikä tuttuja vaellusreittejä saa enää käyttää. Toisen perheen suuri suru on joen patoaminen. Tulva-allas peittää tutut rannat. Lapset erotetaan vanhemmistaan asuntolakouluun, jossa suoritetaan nöyryyttäviä rotututkimuksia.
Tämä kaikki muuttaa suhdetta maahan ja pistää pään pyörälle. Ketä me olemme, kysyvät henkilöt toisensa jälkeen, vertailevat itseään entisiin ja nykyisiin sukulaisiin. Millainen pitäisi olla, mitä sanoa, miten käyttäytyä? Ulkopuolelta annettu määrittely siitä, kuka on saamelainen, rikkoo jotain ihmisten välillä:
Etkö muista miten
ruotsalaiset tulivat
vetivät rajansa
Sanoivat että toinen on
lappalainen
toinen ei
Enkö huutanut
sinulle
Että juuri niin
hajotetaan kansa
Axelsson on nivonut yhteen teokseen valtavia historiallisia käänteitä ja niiden seurauksia. Kerronta on rauhallista ja eleetöntä, mutta silti kaikki tuntuu välillä hengästyttävän suurelta, mahdottomalta omaksua.
Runokieli on yksinkertaista, mutta pienet arkiset hetketkin ovat voimakkaasti latautuneita yhteisten kokemusten kiteytymiä: ”Mauton valkea / kahvijuusto / narskuu hampaissa // hajoaa / suussa / kun pureskelen”, kuvailee Lise pysähtynyttä hetkeä, jolloin odotetaan asuntolakouluun hakevaa venettä. Lapinpuku odottaa tuolille laskostettuna, eikä äiti voi katsoa lapsiaan silmiin.
Keskeisenä lankana läpi koko teoksen säilyy yhteys maahan. Sitä on kuvattu parhaimmillaan tavattoman koskettavasti, kuten tässä Aslatin liikkumiskyvyn vievän loukkaantumisen kuvauksessa:
Seurasimme vain
kuinka tunturimaat
ja vanhat jutausreitit
vetäytyivät
Aslatin ruumiista
Mutta suhde maahankin muuttuu. Joen patoaminen ja kaivosten tulo ovat kriisejä maitaan menettäville suvuille, mutta siitä huolimatta jo seuraavassa sukupolvessa lukuisat miehet päätyvät töihin patorakennuksille ja kaivoksiin. Hintana on ahdistusta ja turhautumista.
Runoelman säkeet ovat kauttaaltaan lyhyitä, yleensä vain sanan, kahden tai kolmen mittaisia. Tuokiokuvat pyytelevät pysähtymään, toisaalta tasainen rytmi houkuttaa koko ajan eteenpäin.
Tarina rakentuu episodeista, joissa eri perheenjäsenet toimivat vuorollaan kertojina muutamien sivujen ajan. Sitten hypätään toiseen kohtaukseen. Yhteydet episodien välille rakentuvat muistelemisen, kaipaamisen ja dialogin kautta. Episodeista muodostuu verkosto, jossa kronologinen kokonaisuus hahmottuu vähitellen. Aikajärjestys on kuitenkin sivuseikka, sillä ajat ja elämäntarinat liukuvat runoissa päällekkäin. Entinen on läsnä nykyisessä.
Kaija Anttosen suomennoksen kieli on soljuvaa ja hienovireistä. Hän kertoo alkusanoissa käännöstyön haasteista, mutta lopputuloksessa rytmin jäljittelyn ongelmat tai sanojen valitsemisen vaikeus eivät ole nähtävissä. Alun perinteisen elämäntavan vanhahtavampi kieli muuttuu vuosilukujen kertymisen myötä terävämmäksi nykykieleksi.
Ædnan suomeksi on upea kulttuuriteko, ammattilaisen kädenjälkeä. Kokonaisuuden viimeistelee Esther Berelowitschin tekemä sininen kansi, jossa unenomainen väritys, tunturille nousevat jalat, ruskeat langat ja ruutupaperin haalea verkko luovat arvoituksellisen, tekstin kautta merkityksiä saavan kokonaisuuden.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
