Bufo: Veden vartija. 101 min. Ensi-ilta 2.9.2022. K12.
Ohjaus Saara Saarela, käsikirjoitus Ilja Rautsi, kuvaus Kjell Lagerroos, leikkaus Jussi Rautaniemi, musiikki Volker Bertelmann.
Pääosissa Saga Sarkola, Mimosa Willamo, Lauri Tilkanen, Minna Haapkylä, Pekka Strang, Kheba Touray, Lyydia Mörä.
Eletään vuotta 72 uutta Skandinavian liiton ajanlaskussa. Maapallon maapinta-ala on pienentynyt, nykyisestä Suomesta on merenpinnan yläpuolella vain Pähkinäsaaren rauhanrajan pohjoispuoli. Erään kylän teemestari, yhteisön mielestä ja kehosta huolehtija, on kuollut, ja hänen tyttärensä on aika jatkaa isänsä työtä. Noria (Saga Sarkola) saa tietoonsa salaisuuksia, lisäksi edellisten teemestareiden päiväkirjoista löytyy toivon kipinä koko maan vesitilanteen parantamiseksi. Ystävä Sanja (Mimosa Willamo) ja yliopistolla opettava äiti (Minna Haapkylä) antavat apua kipinän vaalimiseen.
Emmi Itärannan romaaniin Teemestarin kirja (Teos 2012) perustuva Veden vartija on vaikuttavinta kotimaista tieteiselokuvaa pitkään aikaan. Vastaavaan vakavaan yritykseen on Suomessa ryhdytty harvoin, lähinnä lajityypissä on tehty komedioita (esimerkiksi Timo Vuorensolan Iron Sky, 2012) tai olemassaolon mysteereiden pohdintaa (Timo Linnansalon Aurinkotuuli, 1980). Uskottavien tulevaisuuden ympäristöjen luominen on kallista, Suomen pääomaköyhillä elokuvayhtiöillä ei ole ollut varaa eikä uskallusta suuria investointeja vaativien fantasiamaailmoiden tekemiseen.
Veden vartijassa onnistutaan luomaan uskottava dystooppinen tulevaisuus. Olisin kuitenkin kaivannut luotuun maailmaan pohjoista paikallisväriä, Viron neuvostoaikaiset rakennuskompleksit on nähty jo liian monissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Omaperäisyyttä tulevaisuuden visioon olisi helposti saanut jostakin pidempään puoliksi tyhjillään olleesta Pohjois-Suomen kylästä.
Ympäristökatastrofi, sodat resursseista ja ihmisten hallinta keinotekoisen niukkuuden avulla ovat paljon puhuttuja ja kommentoituja teemoja. Valta, toisten ihmisten hallitseminen, muuttuu ääriolosuhteissa väärinkäytöksiksi. Niukoilla resursseilla toiset saa helposti alistumaan tahtoonsa. Veden vartija toistaa Pohjoismaissa hyväksi ja toimivaksi havaitun ratkaisun moniin ongelmiin, avoimuuden. Julkisuus estää monet kepulikonstit.
Elokuvan tarinankaari on hieman liian suoraviivainen, ennen loppuratkaisua olisi sopinut jokin ylimääräinen, koukuttava mutka. Toteutetussa muodossa Veden vartija jää helposti lukuisten muiden, paljon suuremmalla budjetilla tehtyjen dystopioiden varjoon. Positiivista elokuvassa on pääosien kirjoittaminen suurelta osin naisille, siten se erottuu lajikumppaneistaan. Tässä tapauksessa yrityskin on onnistuminen, lopputulos on hieno kotimainen vakavasti otettava tieteiselokuva.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
