
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Saamelaisveri (Sameblod, draama, Ruotsi/Tanska/Norja, 2016). Ohjaus: Amanda Kernell. Pääosissa: Lene Cecilia Sparrok, Mia Erika Sparrok, Maj-Doris Rimpi, Hanna Alström, Malin Crépin, Katarina Blind.
Mitä tapahtuu, kun oma tausta kielletään? Tämän kysymyksen esittää Uumajasta kotoisin olevan Amanda Kernellin kiitoksia ja palkintoja voittanut esikoisohjaus Sameblod (Saamelaisveri), joka kuvaa saamelaisten syrjintää ja ristiriitaista todellisuutta 1930-luvun Ruotsissa. Sameblod perustuu Kernellin aiempaan lyhytelokuvaan Stoerre Vaerie, joka sai ensi-iltansa 2015.
Elokuvan päähenkilö on 14-vuotias nuori Elle-Marja, jota esittää upeasta roolisuorituksestaan palkittu Lene Cecilia Sparrok. Sameblod alkaa 1990-lukua kuvaavalla kehyskertomuksella, jossa jo iäkkäämpi Elle-Marja (Maj-Doris Rimpi) on matkalla siskonsa hautajaisiin takaisin synnyinseuduilleen pohjoiseen. Elle-Marja on vaihtanut nimensä, eikä halua puhua äidinkieltään eteläsaamea.
Alku saa ihon pintaan kylmät väreet. Mielessäni pyörii myös paljon kysymyksiä: miten tähän on oikein tultu? Saamelaisena ja historiaamme tutustuneena toki tunnen niin Suomessakin vierailleeseen rodunjalostusoppiin liittyneitä uskomuksia kuin sotien jälkeisen koululaitoksen suomalaistamistavoitteitakin, joten arvailen jo salaa mielessäni elokuvan sisältöä.
Herättelevän alun jälkeen elokuvan tunnelma tyyntyy kuvaamaan Elle-Marjan nuoruutta. Hän elää poronhoitajaperheessä 1930-luvun Pohjois-Ruotsissa, ja hänellä on epäilemättä hallussaan kaikki se tietotaito, joka saamelaiseen kulttuuriin ja elämään liittyy: saamen kieli, lauluperinne ja luonnossa pärjäämisen edellytykset. Mutta sitten tulee aika lähteä kouluun (ru. nomadskola), joka oli siihen aikaan luotu siirtämään valtion toivomia asioita saamelaislapsille, ruotsiksi. Saamea ei saanut puhua.
Myös Elle-Marjan ujohkon pikkusiskon Njennan (Mia Erika Sparrok) on aika lähteä mukaan. Elokuvassa onkin mielenkiintoista seurata toisaalta Elle-Marjan omaa kasvutarinaa mutta myös hänen ja Njennan välisen sisarussuhteen kehittymistä.
Koulussa ja sen lähiympäristössä saamelaislapset saavat huomata olevansa erilaisia valtaväestöön nähden. Elle-Marja, joka palaa halusta oppia ja tutustua kaikkeen ympäröivään uuteen, kokee saamelaisuutensa aluksi ainakin kiusallisena asiana. Hän haluaisi opiskella lisää, mutta siihen ei suostuta. Opiskelun kieltämisen taustalla ovat yleisenä totuutena hyväksytyt uskomukset saamelaisista alemman rodun ja vähäisemmän älyn kansana, jolle ei silloisessa Ruotsissa tarjottu samoja yhteiskunnan mahdollisuuksia kuin muulle väestölle. Heitä tuli holhota ja ennen kaikkea eristää muista. Muuten he kuolisivat sukupuuttoon, kuten elokuvan opettajatar (Hanna Alström) varoittaa saamelaislapsia.
Sameblod etenee arvovaltaisiksi vieraiksi esiteltyjen henkilöiden saapumisella kouluun. He ovat tieteen kaapuihin pukeutuneita ruotsalaisia. Alkavat toisaalta pelkäämäni ja toisaalta odottamani rotubiologiset tutkimukset, kallonmittaukset, vaatteiden riisumiset ja valokuvien otot. Kohtaukset tuntuvat epämiellyttäviltä, mutta ne eivät kuitenkaan itketä, kuten olin etukäteen kuvitellut.
Miksi sitten odotin niitä? Siksi, että elokuvassa kuvatut asiat ovat tapahtuneet vielä vanhempieni sukupolvelle, mutta niistä ei juuri puhuta ääneen. Näissä kohtauksissa kiteytyy toisaalta elokuvan suurin hienous: tarkoituksena ei ole tuputtaa saamelaisten kohtaaman rasismin historiaa mahdollisimman rajusti vaan vähäeleisemmin niin, että kohtaukset painuvat kenties paljon syvemmälle katsojan sisimpään pohdittavaksi. Kernellin mukaan moni niistä perustuukin hänen tekemiinsä saamelaisten haastatteluihin ja erityisesti hänen oman isoäitinsä kokemuksiin. Etukäteen Sameblodista on puhuttu paljon. Viimeistään tässä kohtaa ymmärrän, miksi.
Elle-Marjan häpeälliset ja väkivaltaisetkin hyökkäykset saavat hänet päättäväisesti piilottamaan saamelaisuutensa. Ei enää saamenpukua, ei saamen kieltä, ei enää toiseutta. Se, mitä tarpeeksi kauan toistetaan, muuttuu nuoren tytön päässä todeksi.
Elle-Marja karkaa Uppsalaan, jossa hänen tavoitteekseen muodostuu päästä opiskelemaan. Ennen kaikkea tavoite on kuitenkin muuttua muiden kaltaiseksi, ruotsalaiseksi. Mutta voiko juuristaan todella luopua? On vaikeaa elää kertomatta, mistä on kotoisin tai mitä vanhemmat tekevät työkseen.
Elokuva on rankasta aiheestaan huolimatta kaunis. Vaikka tapahtumien kulku on rauhallinen, kohtaukset ovat samalla hetkellä voimakkaita ja yksityiskohtaisia. Paikoittain elokuvan tempo on kieltämättä turhankin hidas, jonka vuoksi elokuva ei ehkä iske minuun heti sitä katsoessani vaan seuraavana yönä, jolloin en saa unta.
Vaikka Sameblod on yhden ihmisen kuvaus, se myös osoittaa yhteiskunnallisesti sen, miten aiempien sukupolvien häpeän ja toiseuden kokemukset voivat jatkua ja näkyä saamelaisyhteisössä ja yksilöissä vielä tänäkin päivänä erilaisina tragedioina ja konflikteina. Tärkeintä on pyrkiä avaamaan näitä kipukohtia, ja siinä Sameblod onnistuu. Tunnen, että tämä elokuva ei ole tehty vain heille, jotka eivät tunne saamelaisten historiaa, vaan myös saamelaisille. Yöllä sängyssä pyöriessäni olen surullinen – mutta samalla toiveikas
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.
”Onko dokumentilla lopulta tarvettakaan olla jotain sanomaa? Onko dokumentin tarkoitus antaa asennekasvatusta vaiko ajankuva eräästä asialleen omistautuneesta henkilöstä?” Matti A. Kemi katseli Ilveskuiskaajan.
”Jos dissidenttistä emigranttikirjallisuutta luet tälle vuodelle vain 200 sivun verran, annan rehdin suositukseni Šiškinin kepeähkön näköiselle, mutta valinnoiltaan raskaalle teokselle”, päättää Matti A. Kemi arvionsa.