
Tavallinen saksalainen professori
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
Saamelaisveri (Sameblod, draama, Ruotsi/Tanska/Norja, 2016). Ohjaus: Amanda Kernell. Pääosissa: Lene Cecilia Sparrok, Mia Erika Sparrok, Maj-Doris Rimpi, Hanna Alström, Malin Crépin, Katarina Blind.
Mitä tapahtuu, kun oma tausta kielletään? Tämän kysymyksen esittää Uumajasta kotoisin olevan Amanda Kernellin kiitoksia ja palkintoja voittanut esikoisohjaus Sameblod (Saamelaisveri), joka kuvaa saamelaisten syrjintää ja ristiriitaista todellisuutta 1930-luvun Ruotsissa. Sameblod perustuu Kernellin aiempaan lyhytelokuvaan Stoerre Vaerie, joka sai ensi-iltansa 2015.
Elokuvan päähenkilö on 14-vuotias nuori Elle-Marja, jota esittää upeasta roolisuorituksestaan palkittu Lene Cecilia Sparrok. Sameblod alkaa 1990-lukua kuvaavalla kehyskertomuksella, jossa jo iäkkäämpi Elle-Marja (Maj-Doris Rimpi) on matkalla siskonsa hautajaisiin takaisin synnyinseuduilleen pohjoiseen. Elle-Marja on vaihtanut nimensä, eikä halua puhua äidinkieltään eteläsaamea.
Alku saa ihon pintaan kylmät väreet. Mielessäni pyörii myös paljon kysymyksiä: miten tähän on oikein tultu? Saamelaisena ja historiaamme tutustuneena toki tunnen niin Suomessakin vierailleeseen rodunjalostusoppiin liittyneitä uskomuksia kuin sotien jälkeisen koululaitoksen suomalaistamistavoitteitakin, joten arvailen jo salaa mielessäni elokuvan sisältöä.
Herättelevän alun jälkeen elokuvan tunnelma tyyntyy kuvaamaan Elle-Marjan nuoruutta. Hän elää poronhoitajaperheessä 1930-luvun Pohjois-Ruotsissa, ja hänellä on epäilemättä hallussaan kaikki se tietotaito, joka saamelaiseen kulttuuriin ja elämään liittyy: saamen kieli, lauluperinne ja luonnossa pärjäämisen edellytykset. Mutta sitten tulee aika lähteä kouluun (ru. nomadskola), joka oli siihen aikaan luotu siirtämään valtion toivomia asioita saamelaislapsille, ruotsiksi. Saamea ei saanut puhua.
Myös Elle-Marjan ujohkon pikkusiskon Njennan (Mia Erika Sparrok) on aika lähteä mukaan. Elokuvassa onkin mielenkiintoista seurata toisaalta Elle-Marjan omaa kasvutarinaa mutta myös hänen ja Njennan välisen sisarussuhteen kehittymistä.
Koulussa ja sen lähiympäristössä saamelaislapset saavat huomata olevansa erilaisia valtaväestöön nähden. Elle-Marja, joka palaa halusta oppia ja tutustua kaikkeen ympäröivään uuteen, kokee saamelaisuutensa aluksi ainakin kiusallisena asiana. Hän haluaisi opiskella lisää, mutta siihen ei suostuta. Opiskelun kieltämisen taustalla ovat yleisenä totuutena hyväksytyt uskomukset saamelaisista alemman rodun ja vähäisemmän älyn kansana, jolle ei silloisessa Ruotsissa tarjottu samoja yhteiskunnan mahdollisuuksia kuin muulle väestölle. Heitä tuli holhota ja ennen kaikkea eristää muista. Muuten he kuolisivat sukupuuttoon, kuten elokuvan opettajatar (Hanna Alström) varoittaa saamelaislapsia.
Sameblod etenee arvovaltaisiksi vieraiksi esiteltyjen henkilöiden saapumisella kouluun. He ovat tieteen kaapuihin pukeutuneita ruotsalaisia. Alkavat toisaalta pelkäämäni ja toisaalta odottamani rotubiologiset tutkimukset, kallonmittaukset, vaatteiden riisumiset ja valokuvien otot. Kohtaukset tuntuvat epämiellyttäviltä, mutta ne eivät kuitenkaan itketä, kuten olin etukäteen kuvitellut.
Miksi sitten odotin niitä? Siksi, että elokuvassa kuvatut asiat ovat tapahtuneet vielä vanhempieni sukupolvelle, mutta niistä ei juuri puhuta ääneen. Näissä kohtauksissa kiteytyy toisaalta elokuvan suurin hienous: tarkoituksena ei ole tuputtaa saamelaisten kohtaaman rasismin historiaa mahdollisimman rajusti vaan vähäeleisemmin niin, että kohtaukset painuvat kenties paljon syvemmälle katsojan sisimpään pohdittavaksi. Kernellin mukaan moni niistä perustuukin hänen tekemiinsä saamelaisten haastatteluihin ja erityisesti hänen oman isoäitinsä kokemuksiin. Etukäteen Sameblodista on puhuttu paljon. Viimeistään tässä kohtaa ymmärrän, miksi.
Elle-Marjan häpeälliset ja väkivaltaisetkin hyökkäykset saavat hänet päättäväisesti piilottamaan saamelaisuutensa. Ei enää saamenpukua, ei saamen kieltä, ei enää toiseutta. Se, mitä tarpeeksi kauan toistetaan, muuttuu nuoren tytön päässä todeksi.
Elle-Marja karkaa Uppsalaan, jossa hänen tavoitteekseen muodostuu päästä opiskelemaan. Ennen kaikkea tavoite on kuitenkin muuttua muiden kaltaiseksi, ruotsalaiseksi. Mutta voiko juuristaan todella luopua? On vaikeaa elää kertomatta, mistä on kotoisin tai mitä vanhemmat tekevät työkseen.
Elokuva on rankasta aiheestaan huolimatta kaunis. Vaikka tapahtumien kulku on rauhallinen, kohtaukset ovat samalla hetkellä voimakkaita ja yksityiskohtaisia. Paikoittain elokuvan tempo on kieltämättä turhankin hidas, jonka vuoksi elokuva ei ehkä iske minuun heti sitä katsoessani vaan seuraavana yönä, jolloin en saa unta.
Vaikka Sameblod on yhden ihmisen kuvaus, se myös osoittaa yhteiskunnallisesti sen, miten aiempien sukupolvien häpeän ja toiseuden kokemukset voivat jatkua ja näkyä saamelaisyhteisössä ja yksilöissä vielä tänäkin päivänä erilaisina tragedioina ja konflikteina. Tärkeintä on pyrkiä avaamaan näitä kipukohtia, ja siinä Sameblod onnistuu. Tunnen, että tämä elokuva ei ole tehty vain heille, jotka eivät tunne saamelaisten historiaa, vaan myös saamelaisille. Yöllä sängyssä pyöriessäni olen surullinen – mutta samalla toiveikas
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Rovaniemellä maailman menoa makusteleva Väärä raha -laulaja Jaakko Laitinen palaa Kaltion kolumnistiksi välivuoden jälkeen. “Tietäjät kumminkin tietävät, että keikkapaikoilla se on hevi, joka saa talot täyteen ja kiihdyttää kaljamyynnin.”
Helsinkiläinen kirjailija odotti bussia Hailuodossa. Kirjailijaa harmitti. Hänen bussinsa olisi Oulun linja-autoasemalla vain seitsemän minuuttia ennen kuin juna lähtisi rautatieasemalta […]
Eeva-Liisa Mannerin syntymästä tulee ensi joulukuussa kuluneeksi sata vuotta. Kajaanin kaupunginteatteri juhlistaa tätä oivalla runoiltamalla.
“Kriitikolle kasautuu siis huonosti toimenkuvaan sopivaa vastuuta, ja osa vastuusta leviää koko taidekentälle. Asiaa voi paeta älylliseen kikkailuun, mutta silloinkin olisi tehtävä selväksi, onko taiteessa kyse tietyn ryhmän erityistaidosta vai edustaako taide ensisijaisesti (joskaan ei yksinomaan) luovaa vapautta.”
“Kössi Kaatra esittää hyvin tarkkaa analyysiä köyhyyden vaikutuksesta lyhytjännitteisyyteen, suunnittelemattomuuteen, kateuteen ja monien asioiden kesken jäämiseen. Kurjuus ruokkii kurjuutta.”
“Kuka antaa ihmiselle vallan toiseen? Teoksen tarina sijoittuu menneeseen aikaan, mutta tärkeimmät teemat toistuvat ihmisen elämässä yhä: arvokas elämä, rakkaus ja kuolema.”
Pertsan ja Kilunkin ensi-ilta-ajankohtaa on siirretty jo useamman kerran. Sitäkin odotetaan teattereihin tänä keväänä. Aapo Kukko katseli elokuvan joulukuussa.
Joulukuun lehdistönäytöksessä katsottu Fucking with Nobody ei vieläkään ole päässyt esitettäväksi. Sulkutilan jälkeen elokuvateattereita odotetaan taas avattavaksi, ja ensi-iltaa kaavaillaan nyt 16.4.
“Helmi Kajaste on esikoiskirjassaan nivonut työnsä ja huvinsa elokuvia rakastavana arkkitehtinä orgaaniseksi yhdistelmäksi”, Jarkko Korpua kirjoittaa Kalevi Jäntti -palkitusta esseeteoksesta.
Helmikuussa Oulussa varmistui Sanginjoen ulkometsän laajan luonnonsuojelualueen syntyminen, kun kaupunki lahjoitti valtiolle omistamansa suojellut alueet Koneen Säätiölle myymänsä alan lisäksi.
“Koko tarkastellun periodin 1521–1809 kuva on äkikseltään niin monimutkainen kudelma, että kaaliin menevää kokonaishahmotusta siitä ei tahdo saada.”
Suomen kielen alkuperää ja kehitystä on ihmetelty pitkään. Virolaisen Valter Langin uutuusteos esittää arkeologiaa, kielitiedettä ja antropologiaa yhdistävän tarinan itämerensuomalaisten historiasta.