Saamelaisten kohtaaman rasismin historian kuvaus on kipeä ja samalla täynnä toivoa

Saamelaisveri (Sameblod, draama, Ruotsi/Tanska/Norja, 2016). Ohjaus: Amanda Kernell. Pääosissa: Lene Cecilia Sparrok, Mia Erika Sparrok, Maj-Doris Rimpi, Hanna Alström, Malin Crépin, Katarina Blind.

Mitä tapahtuu, kun oma tausta kielletään? Tämän kysymyksen esittää Uumajasta kotoisin olevan Amanda Kernellin kiitoksia ja palkintoja voittanut esikoisohjaus Sameblod (Saamelaisveri), joka kuvaa saamelaisten syrjintää ja ristiriitaista todellisuutta 1930-luvun Ruotsissa. Sameblod perustuu Kernellin aiempaan lyhytelokuvaan Stoerre Vaerie, joka sai ensi-iltansa 2015.

Elokuvan päähenkilö on 14-vuotias nuori Elle-Marja, jota esittää upeasta roolisuorituksestaan palkittu Lene Cecilia Sparrok. Sameblod alkaa 1990-lukua kuvaavalla kehyskertomuksella, jossa jo iäkkäämpi Elle-Marja (Maj-Doris Rimpi) on matkalla siskonsa hautajaisiin takaisin synnyinseuduilleen pohjoiseen. Elle-Marja on vaihtanut nimensä, eikä halua puhua äidinkieltään eteläsaamea.

Alku saa ihon pintaan kylmät väreet. Mielessäni pyörii myös paljon kysymyksiä: miten tähän on oikein tultu? Saamelaisena ja historiaamme tutustuneena toki tunnen niin Suomessakin vierailleeseen rodunjalostusoppiin liittyneitä uskomuksia kuin sotien jälkeisen koululaitoksen suomalaistamistavoitteitakin, joten arvailen jo salaa mielessäni elokuvan sisältöä.

Herättelevän alun jälkeen elokuvan tunnelma tyyntyy kuvaamaan Elle-Marjan nuoruutta. Hän elää poronhoitajaperheessä 1930-luvun Pohjois-Ruotsissa, ja hänellä on epäilemättä hallussaan kaikki se tietotaito, joka saamelaiseen kulttuuriin ja elämään liittyy: saamen kieli, lauluperinne ja luonnossa pärjäämisen edellytykset. Mutta sitten tulee aika lähteä kouluun (ru. nomadskola), joka oli siihen aikaan luotu siirtämään valtion toivomia asioita saamelaislapsille, ruotsiksi. Saamea ei saanut puhua.

Myös Elle-Marjan ujohkon pikkusiskon Njennan (Mia Erika Sparrok) on aika lähteä mukaan. Elokuvassa onkin mielenkiintoista seurata toisaalta Elle-Marjan omaa kasvutarinaa mutta myös hänen ja Njennan välisen sisarussuhteen kehittymistä.

Koulussa ja sen lähiympäristössä saamelaislapset saavat huomata olevansa erilaisia valtaväestöön nähden. Elle-Marja, joka palaa halusta oppia ja tutustua kaikkeen ympäröivään uuteen, kokee saamelaisuutensa aluksi ainakin kiusallisena asiana. Hän haluaisi opiskella lisää, mutta siihen ei suostuta. Opiskelun kieltämisen taustalla ovat yleisenä totuutena hyväksytyt uskomukset saamelaisista alemman rodun ja vähäisemmän älyn kansana, jolle ei silloisessa Ruotsissa tarjottu samoja yhteiskunnan mahdollisuuksia kuin muulle väestölle. Heitä tuli holhota ja ennen kaikkea eristää muista. Muuten he kuolisivat sukupuuttoon, kuten elokuvan opettajatar (Hanna Alström) varoittaa saamelaislapsia.

Sameblod etenee arvovaltaisiksi vieraiksi esiteltyjen henkilöiden saapumisella kouluun. He ovat tieteen kaapuihin pukeutuneita ruotsalaisia. Alkavat toisaalta pelkäämäni ja toisaalta odottamani rotubiologiset tutkimukset, kallonmittaukset, vaatteiden riisumiset ja valokuvien otot. Kohtaukset tuntuvat epämiellyttäviltä, mutta ne eivät kuitenkaan itketä, kuten olin etukäteen kuvitellut.

Miksi sitten odotin niitä? Siksi, että elokuvassa kuvatut asiat ovat tapahtuneet vielä vanhempieni sukupolvelle, mutta niistä ei juuri puhuta ääneen. Näissä kohtauksissa kiteytyy toisaalta elokuvan suurin hienous: tarkoituksena ei ole tuputtaa saamelaisten kohtaaman rasismin historiaa mahdollisimman rajusti vaan vähäeleisemmin niin, että kohtaukset painuvat kenties paljon syvemmälle katsojan sisimpään pohdittavaksi. Kernellin mukaan moni niistä perustuukin hänen tekemiinsä saamelaisten haastatteluihin ja erityisesti hänen oman isoäitinsä kokemuksiin. Etukäteen Sameblodista on puhuttu paljon. Viimeistään tässä kohtaa ymmärrän, miksi.

Elle-Marjan häpeälliset ja väkivaltaisetkin hyökkäykset saavat hänet päättäväisesti piilottamaan saamelaisuutensa. Ei enää saamenpukua, ei saamen kieltä, ei enää toiseutta. Se, mitä tarpeeksi kauan toistetaan, muuttuu nuoren tytön päässä todeksi.

Elle-Marja karkaa Uppsalaan, jossa hänen tavoitteekseen muodostuu päästä opiskelemaan. Ennen kaikkea tavoite on kuitenkin muuttua muiden kaltaiseksi, ruotsalaiseksi. Mutta voiko juuristaan todella luopua? On vaikeaa elää kertomatta, mistä on kotoisin tai mitä vanhemmat tekevät työkseen.

Elokuva on rankasta aiheestaan huolimatta kaunis. Vaikka tapahtumien kulku on rauhallinen, kohtaukset ovat samalla hetkellä voimakkaita ja yksityiskohtaisia. Paikoittain elokuvan tempo on kieltämättä turhankin hidas, jonka vuoksi elokuva ei ehkä iske minuun heti sitä katsoessani vaan seuraavana yönä, jolloin en saa unta.

Vaikka Sameblod on yhden ihmisen kuvaus, se myös osoittaa yhteiskunnallisesti sen, miten aiempien sukupolvien häpeän ja toiseuden kokemukset voivat jatkua ja näkyä saamelaisyhteisössä ja yksilöissä vielä tänäkin päivänä erilaisina tragedioina ja konflikteina. Tärkeintä on pyrkiä avaamaan näitä kipukohtia, ja siinä Sameblod onnistuu. Tunnen, että tämä elokuva ei ole tehty vain heille, jotka eivät tunne saamelaisten historiaa, vaan myös saamelaisille. Yöllä sängyssä pyöriessäni olen surullinen – mutta samalla toiveikas

Kannessa: Njáhcu

Kannessa 4/2024

Tämän numeron kansiteoksemme on still-kuva videoteoksesta ”Njáhcu”, joka on esillä Ánnámáretin ja Marja Viitahuhdan Bálvvosbáiki-näyttelyssä Saamelaismuseo Siidassa 29.9. saakka. Bálvvosbáiki-näyttelykokonaisuuden […]