Kenen luonto?

Muutama vuosi sitten Taiteen edistämiskeskuksen läänintaiteilijat Jenni Latva ja Harri Heinonen saivat idean luonnon valokuvaamisen moniäänisestä projektista, jossa eri tahojen ajatukset ja voimavarat tulisivat esiin. Suunnitelma pienimuotoisesta tapahtumasta jäi kiirepinon alle, mistä taas ilmestyessään se alkoikin versoa uutta.

Kasaan kerättyjä ajatuksia työstettiin ja annettiin välillä hautua rauhassa. Mitä luontokuvaus voi antaa valokuvataiteelle? Mitä valokuvataide voi antaa luontokuvaukselle? Näihin kysymyksiin kaivattiin uusia vastauksia. Myös luonnon kuvaamisen laajemmat merkitykset olivat jatkuvasti esillä. Syntyi hahmotelma uudenlaisesta muuntautuvasta toiminta-alustasta, joka toisi yhteen luontokuvausta, taidetta, tiedettä ja teknologiaa. Pieni alkuajatus kehittyi hankkeeksi, jonka ensimmäinen osa on Juha Suonpään kuratoima näyttely, jossa esittäytyy kaikenlainen luonnon va­lo­ku­vaus rinta rinnan, tasavertaisena.

Älykkäänä eläimenä ihmisellä on luontainen tarve ottaa selvää elinympäristöstään ja tehdä siitä johtopäätöksiä. Uteliaisuus on yksi hyveistämme. Missä minä oleilen? Miten minä suhtaudun tähän? Kommunikaatio on tärkeässä roolissa ihmislaumoissa. Puhe, kirjoitus, eleet, liikkeet, kuvat – näillä me viestimme toisillemme haluamiamme asioita.

Yksi laajimmin ymmärretyistä kommunikaation välineistä lienee kuva. Valtaosa meistä osaa tulkita hyvinkin tarkasti kuvallisia viestejä. Parhaimmillaan kuvan viesti jatkuu siitä, mihin sanojen mahdollisuudet päättyvät.

Valokuvauksen lyhyen historian ajan luonto on aina ollut yksi sen tärkeimmistä kohteista. Eipä siis ihme, että luonnon valokuvaamisesta on muovautunut erityinen valokuvauksen alalaji, jossa yhdistyvät monet ihmisen intohimoisen innostuksen kohteet. Luonnosta otetut valokuvat herättävät meissä suuria tunteita ja usein myös väkeviä mielipiteitä. Tämän huomaa vaikkapa joka vuosi järjestettävän Vuoden luontokuva -kilpailun tulosten julkistamispäivänä. Äänekäs keskustelu alkaa välittömästi voittajan ratkettua.

Perinteisesti luontokuvauksessa on ollut tiukan dokumentaariset säännöt ja korkeat tekniset vaatimukset. Luonnon näyttäminen sellaisenaan ilman kuvaajan vahvoja näkemyksiä tai tulkintoja on ollut tärkeää. Taiteessa puolestaan tulkinnallisuus ja kokeellisuus on viety välillä äärimmilleen. Tämä ilmaisu- ja ajattelutapojen erilaisuus on aiheuttanut epäluuloja puolin ja toisin. Pahimmillaan riidat ovat roihahtaneet ikävän osoitteleviksi. Onneksi ääripäiden väliin mahtuu monenlaisia tekijöitä.

Elämme ihmisen luontosuhteessa uuden aikakauden alkua, heräämisen aikaa. Ilmastonmuutos, kuudes sukupuuttoaalto, luonnon monenlainen pahoinvointi ja ihmiskuntaa ravisteleva korona-aalto ovat lisänneet ahdistusta ja epätoivoa. Moni meistä on alkanut yhä enemmän pohtia omaa rooliaan ja yksilön mahdollisuuksia tässä kaikessa.

Tällaisessa ajassa on tärkeä kaivaa esiin toivon signaaleja, onnistumisen mahdollisuuksia, kauneuttakin. Eteenpäin menemiseen tarvitaan kestäviä ratkaisuja ja erityisesti luontoystävällisiä tekoja. Taiteen ja luontokuvauksen keinot ja ajattelutavat sopivat täydellisesti tähän meitä kaikkia koskettavaan kamppailuun. Luonto on edelleen myös suuri voimavarojen ja jaksamisen lähde. Emme voi jatkuvasti vain murehtia. Välillä pitää ihmetellä ja haltioitua, kysyä vilpittömästi: Kenen luonto?