
Onnittele 80-vuotiasta Kaltiota lahjoittamalla!
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
Oulun teatteri: Ainoa kotini. Kantaesitys, ensi-ilta suurella näyttämöllä 24.8.2024.
Alkuperäisteksti Hanna Brotherus, dramatisointi ja ohjaus Susanna Airaksinen, lavastussuunnittelu Aino Koski, pukusuunnittelu Karoliina Koiso-Kanttila, valosuunnittelu Elina Romppainen, äänisuunnittelu Jari Niemi, maskeeraus- ja kampaussuunnittelu Eija Juutistenaho.
Rooleissa: Elina Korhonen, Pentti Korhonen, Elviira Kujala, Joose Mikkonen, Merja Pietilä, Aki Pelkonen, Timo Pesonen, Janne Raudaskoski, Anne Syysmaa, Tuula Väänänen; tanssijat Ville Sievänen ja Saida Solla.
Ainoa kotini perustuu Hanna Brotheruksen omaelämäkerralliseen romaaniin, joka käsittelee syömishäiriötä, äitiyttä ja ylisukupolvista periytyvyyttä. Näytelmä yhdistelee taidokkaasti draamaa ja tanssia. Vaikka toteutus on rohkea, näytelmä jättää mieleen kädenlämpöisen tunnelman.
Etuoikeutettujen terapeuttiset tunnustusromaanit ovat usein hyvin ärsyttäviä. Brotheruksen romaani on kuitenkin yllättävän sujuvasti kirjoitettu ja taitavasti rakennettu.
Autofiktiiviset romaanit eivät ole ilmeisin valinta teatterin lavalle, sillä ilkeät kielet ovat kuvailleet, että niissä kaivellaan vain omaa napanöyhtää. Tanssija ja koreografi Hanna Brotheruksen päähenkilön ainoa koti on luonnollisesti oma keho. Riittäkö se pitkään näytelmään?
Toisaalta, jos aina pitäisi ajatella Gazan kansanmurhaa ja lohduttomia kärsiviä lapsia, ei lopulta voisi tehdä mitään. Jokaisen henkilökohtainen kärsimys ja ilo ansaitsee laulun. Ehkäpä teatteri on ajatellut, että kirja on valtavan suosittu ja Brotherus on julkisuudesta tuttu. Toki myös aiheet ovat tärkeitä, ja niiden käsittely lisää ymmärrystä vaikeista asioista.
—
Näytelmän dramatisoinut ja ohjannut Susanna Airaksinen ei ole lähtenyt kuvittamaan romaania. Sovitus on omalla tavallaan kaunis ja oivaltava.
Kekseliäs, raikas ja paikoin vauhdikas toteutus vie retkelle Hannan elämään ja sukupolvelta toiselle siirtyvään suruun ja taakkaan. Hannan tarina ei kuitenkaan juuri puhuttele, vaikka läpi käydään koko elämän kirjo syntymästä kuolemaan.
Tanssi tuo näytelmään ilmaa ja keveyttä ja mukana on iloa ja huumoria. Työryhmän vilpitön innostus välittyy.
Tästä olisi niin kiva tykätä, mutta mikään ei tunnu juuri miltään. Draaman kaari on loiva ja vähän mitäänsanomaton. Hannan tarina ei kanna näytelmän yli kaksituntista kestoa. Aiheen käsittely ilon kautta vie osan sanoman tehosta. Toki voisi ajatella niinkin, että tarvitsemme tässä lohduttomassa ajassa juuri iloa ja toivoa.
Päähenkilön rooli on jaettu kahtia. Anne Syysmaa esittää ilmeikkäästi Hannaa ja Saida Solla tanssii samaan aikaan kohtauksesta toiseen. Tanssijan rooli ei ole ainoastaan kulkea varjona mukana tai kuvastaa päähenkilön toista, kehollista puolta, sillä Sollalla on myös repliikkejä.
Ratkaisu on erikoinen, mutta toimii yllättävän hyvin. Tanssi pitää näytelmän viihdyttävänä. Koreografi Panu Varstala on tehnyt hyvää työtä ja saanut liikkeen sujuvasti kertomaan yhtä puolta tarinasta.
Näytelmän sivuhenkilöihin ei ole haettu syvyyttä. Esimerkiksi Aki Pelkosen esittämä Pitkätukka on hyvin karikatyyrimäinen. Hahmo on toisaalta onnistunut, sillä Pelkonen piirtää karikatyyrin vaikka unissaan. Oulun teatterin muutkin näyttelijät hoitavat osansa kunnialla ja säntäilevät roolista toiseen hengästyttävällä tahdilla.
—
Oulun teatterin suuri näyttämö on armoton, kun tehdään pientä ja henkilökohtaista näytelmää. Valtava näyttämö ja suuri katsomo vaativat myös paljon audiovisuaaliselta kerronnalta.
Lavastus on karu ja yksinkertainen. Lavalla on vähän harjakattoista taloa muistuttavat seinät, joissa on heijastavia peilipintoja. Laihuushäiriötä sairastavan mieli on ankara ja siinä ei ole värejä, koska elämä perustuu vain kieltämiselle.
Heijastavat pinnat kertovat vääristyneestä kehonkuvasta ja korostavat kekseliäästi kerrontaa, jossa päähenkilöä esittää kaksi näyttelijää. Ehkäpä vääristäviä peilejä olisi voinut hyödyntää tehokkaammin, sillä kaikki jää nyt kauas. Pelkoa turhasta alleviivaamisesta ei olisi ollut, sillä näytelmässä on huumoria ja visuaalisessa kerronnassa ei ole pyritty hienovaraisuuteen.
Musiikkia käytetään taitavasti ja se herättelee taas mukaan, kun ajatus lähtee omille teilleen. Esimerkiksi Björkin ”Human Behaviour” on oivallinen valinta tukemaan tekstiä.
Loppupuolella näytelmää alkaa kyllästyttää. Lauseen muuttuvat yhä kliseisimmiksi ja tuntuu kuin suurin osa olisi poimittu kehnosta self help -kirjallisuudesta. Mieli ei jaksa ottaa niitä vastaan määräänsä enempää, ja välillä huomaan keskittyväni tanssijan kauniiseen ja ilmaisuvoimaiseen kehonkieleen.
Toki on aina hienoa, että ihminen eheytyy ja teatteristakaan ei tarvitse lähteä pois itku kurkussa. Dramatisointi on kuitenkin liian kiltti, särmätön ja vesitetyn oloinen. Esimerkiksi kirjassa riveiltä ja niiden välistä pulppuava seksuaalisuus on jätetty kokonaan pois.
Ainoa kotini on rankoista aiheistaan huolimatta helppoa ja keveää viihdettä. Ehkäpä joku samoja asioita kokenut löytää syömishäiriöistä tai äitiyden suorasukaisesta käsittelystä samaistumispintaa ja vertaistukea.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.
Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani […]