Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Täydellinen joulu. 95 min. Ensi-ilta 25.10.2019.
Ohjaus Taru Mäkelä; käsikirjoitus Kristofer Gummerus; pääosissa Antti Luusuaniemi, Elena Leeve, Pirkko Mannola, Mikko Leppilampi, Maria Ylipää, Lotta Lindroos, Iikka Fors, Saara Kotkaniemi, Aku Hirviniemi.
Ennen meillä oli Spede ja Vesku, nyt Aku Hirviniemi, Antti Luusuaniemi, Mikko Leppilampi, Kari Ketonen, Elena Leeve… Tv-viihdetähtien niputtaminen samaan elokuvaan on vastaavasti hankalampaa, mutta Täydellinen joulu yrittää: kyseessä on ensemblekomedia, jossa kokoonnutaan joulunviettoon isolla sakilla ja hälinällä.
Perusasetelman ironia syntyy nimen mukaisesta ristiriidasta. Juhlien emäntä Outi (Leeve) tavoittelee idylliä niin joulun kuin äitiydenkin osalta, joten hän kutsuu kolme ex-siippaansa (yksi on kuollut) perheineen näiden entiseen kotiin, jota kansoittaa edellisten suhteiden hedelmistä sekä isäpuoli Jannesta (Luusuaniemi) muodostuva uusperhe. Jannen näkökulmasta moinen on tietysti kaukana jouluidyllistä, ja ristiriitaa pahentaa salattu vastahanka lasta hinkuvaa Outia kohtaan.
Lähtökohtana on siis nykyaikaisen perhekulttuurin kärjistetty kuva, johon sisältyy monia komedian aineksia, kuten: Tilanteen kiemuraisuus kaoottisesti rönsyävine sukupuineen. Rajojen hämärtyminen, kun vaimo ja koti tuntuvatkin kuuluvan enemmän napalangoille kuin nykyiselle puolisolle. Uusperheiden lasten kyyninen realismi romanttisen haikailun ja aikuisten suhdesekoilujen suhteen.
Lisäksi tulee koomisten henkilöhahmojen katras: Mikko Leppilampi tekee mainion roolin makeilevana mutta vilpittömänä viinintuntija-playboyna. Aku Hirviniemen blondattu viiksijuntti on yhdenlainen Putous-luomus, vastenmielisyydessään taitava. Antti Luusuaniemen salaileva, yhä paranoidimmaksi ja aggressiivisemmaksi käyvä Janne on ammatiltaan tietysti psykologi.
Naiset ovat vähemmän karikatyyreja, enemmän katalysaattoreita, mutta poikkeuksiakin on. Elena Leeve hypähtää riidasta idyllinlietsontaan lähes skitsofreenisen pakkohymyn saattelemana. Pirkko Mannolan hahmottama isoäiti pläjäyttelee panemisesta lapsenomaisella suoruudella. Saimi Kahrin esittämän teinin älykäs raivo on tunnistettavuudessaan hupaisan karmeaa.
Komiikassa vilahtavat myös päiväkohtaiset aiheet kuten selfiet, ilmastoahdistus ja etniset ennakkoluulot. Paljon keskeisemmässä joskaan ei hauskemmassa asemassa on perinneaihe alkoholi. Kuppi kallistuu pahoinvointia aiheuttavaan tahtiin pahoinvointia aiheuttamatta. Isän kuolema lapsen näkökulmasta, väkivallaksi yltyvä epäluulo ja sukupuolisen suuntautumisen peittely voisivat puolestaan olla hyvinkin synkkiä pohjavirtoja, mutta sulavat harmaasävyiseen hauskuttamiseen kuin räntä asfalttiin. Televisiomainen kuvakerronta tukee tätä.
Tarina kulkee Jannen ja Outin välisen jännitteen varassa. Lähes kokonaan sisätiloissa tapahtuva elokuva katkeaa tavan takaa irrallisiin otoksiin jouluisesta kaupungista. Maisemissa korostuu autius, mutta muovinen taustamusiikki maalaa idylliä. Ristiriita sopii luonnehtimaan paitsi Outin mielenmaisemaa myös elokuvan suhdetta kohteeseensa: Täydellisen joulun kuva nykysuomalaisuudesta, perheistä ja parisuhteista, on perin ankea. Silti se vaikuttaa mielistelevän katsojaa eikä tunnu niinkään satiirilta kuin komedialta, johon väännetään väkinäistä iloa.
Esimerkiksi: Äkkisiirtymä riidasta rakkaudentunnustuksiin ei näyttäydy rakastamisena vaan imelänä epäuskottavuutena. Itku, jota Aku Hirviniemen roolihahmo pidättelee katsoessaan lasten jouluesitystä, ei välity lämpönä vaan kännipöhnänä. Kolkko viihdyttäminen huipentuu Stigin mitäänsanomattomaan, Leevi and the Leavingsin perinnettä ryöstöviljelevään jollotukseen. Vaikutelma on shokeeraavan lattea. Umpikännisen joulupukin yksinäinen kaipuu on yhtä koomista kuin lonkerotölkkien sihahtelu Hirviniemen käsissä. Ei kovin hauskaa saati terävää, oireellista kylläkin.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.