Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
It’s Alive Films: 100 litraa sahtia. 88 min.Ensi-ilta 28.3.2025. K12.
Ohjaus ja käsikirjoitus Teemu Nikki, kuvaus Jarmo Kiuru, lavastussuunnittelu Maria Hahl, leikkaus Jussi Sandhu, äänisuunnittelu Marco Biscarini ja Alessio Vanni, sävellys Marco Biscarini, pukusuunnittelu Anna Vilppunen, maskeeraussuunnittelu Mari Vaalasranta.
Rooleissa Elina Knihtilä, Pirjo Lonka, Ville Tiihonen, Ria Kataja, Jakob Öhrman, Elmer Bäck, Jari Pehkonen, Pertti Sveholm, Vilma Melasniemi, Rami Rusinen
Satunnaisesti antabus-kapseleita nappaileva isä arvioi kalastajaliivisen ja hapsutakkisen tyttäriensä kauppaamaa sahtia. Kalastajaliivinen tytär dokaa lomittajapaikkansa, hapsutakkinen kampaaja ei saa eilisen löyhkältään työtunteja tehtäväksi. Sahti virtaa. Välillä sahdin panemisesta tehdään Juhlamokka-mainoksien kaltainen, kansanmusiikilla ryhditetty musiikkivideo.
Juonellistukseksi tyttärille annetaan tehtäväksi tehdä sata litraa sahtia kolmannen sisaren häihin. Tyylilajiksi ehdotetaan komediaa, mutta sahtisaagasta kehkeytyy syvävireinen perhedraama. Alun kännisekoilu kypsyy ja mehevöityy puolentoista tunnin aikana monitasoiseksi, maukkaaksi keitokseksi.
Ensimmäinen puolisko elokuvasta on ilakoivaa sahdin pämppäämistä. Tragikoominen sukudraama syyllisyyksineen ja taakkoineen kehitellään hitaasti elokuvaan. Kalastajaliivinen kännitantta on Elina Knihtilä, hapsutakkinen sekoilija on räväkkä Pirjo Lonka. Heidän isänsä on Pertti Sveholmin karikatyyri alkoholisoituneesta sahtimestarista. Sivuroolissa kolmantena sisarusparven edustajana vilahtaa Ria Kataja.
Knihtilä osaa edelleen näytellä kännihärdäämistä uskottavasti, Lonka on edelleen ajoituksen mestari pienissä kihahduksissaan. Sveholmin tarvitsee vain myhäillä, ja hänen repliikkinsä ovatkin myhäilyn myötäisesti ilmaistuja.
Elokuvan alku on viipyilevä. Juonen koostaminen kestää ja alku vaikuttaa perisuomalaiselta kännikomedialta sössötyksineen ja sekoiluineen. Samalla tavoin kuin mäskinkin kanssa kuuluu tehdä, ohjaaja-käsikirjoittaja Teemu Nikin luomus luottaa hitaaseen käymisprosessiin. Spontaani käyminen vaatii varrontaa katsojaltaan.
Kun alun kolmannes ja sahdipanemisen odysseia on päässyt vauhtiin, näyttelijöiden luoma kemia tekee elokuvasta pirskahtelevan, tasapainoisen ja hitusen (Ria) katajamaisen keitoksen. Sata litraa sahtia katoaa ja on vuorokausi aikaa haalia kasaan uusi erä, jotta sysmäläiset häät eivät epäonnistuisi.
Juonenkäänteitä on riittämiin, muttei liiaksi. Knihtilän ja Lonkan keskinäinen näytteleminen viihdyttää.
Nikki onnistuu prosessoimaan näennäiskomediasta tumman ihmisdraaman. Näennäisesti nousuhumalaiset ihmiset alkavatkin näyttäytyä alkoholisoituneina ihmisraunioina. Longan ja Knihtilän tapa näytellä tärviöllä olevia ja ahdistuksen kanssa kamppailevia vanhojapiikoja on mestarillinen suoritus. Nousut ja laskut kumahtelevat tyhjän sammion tavoin ja elokuvan tunnelma kyseenalaistaa jatkuvan juopottelun ilokkuuden.
Lonka ja Knihtilä juovat ahkerasti. Häröilevät, hummaavat ja säätävät. Valehtelevat ja ryyppäävät lisää. Kesken komediaa katsoja alkaa sääliä pääkaksikon päätöntä menoa. Ripeästi ja ilakoivasti alkanut nousuhumala osoittautuukin sairauskohtauksiksi ja krapulan rajoittamaksi henkiseksi tyrmäksi.
Tunnelman muuttuvuudessa on samaa kuin muutaman vuoden takaisessa Hetki lyö -draamassa. Epätoivoiset sankarit vetoavat katsojan sympatiaan ja kyseenalaistavat päihdekeskeisen riehunnan. Käsikirjoitus pitää spontaanin käymisen tavoin elokuvan arvaamattomassa liikkeessä.
Puoleentoista tuntiin pullottuu hapokas tuotos, joka ei liiemmin ole sittenkään komedia, mutta ei kuitenkaan vakavahenkinen draamakaan. Elokuva on kuin suomalainen sahti konsanaan: omaleimainen, alkuun hiukan karvas ja lopulta hykerryttävä kokemus. Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Go hearvás eamiálbmogiid musihkkafestivála Ijahis idja-vahkkoloahppa Anáris lea duogábealde, de olmmoš váillaha miela biebmun smiehttamuša das, maid Suoma beal Sámi ovtta dehálamos kulturdáhpáhusas beasaige vásihit.
Taiteen nopean toiminnan joukkojen monitaiteellinen projekti Soiva joki tapahtui samanaikaisesti Pyhäjokimelonnan kanssa 10.–14.6.2026. Lähtöpaikkana oli Pyhäjärvi ja matka jatkui jokivarren suurimpien asutuskeskusten eli Kärsämäen, Haapaveden ja Oulaisten kautta Pyhäjoen kuntaan, missä joki laskee lopulta mereen.
”Pohjoisen kulttuurissa on tapahtumassa kulttuuri-ilmastonmuutos. Se ei tarkoita vain sitä, että tapahtumia on enemmän tai että kulttuuri leviää uusille paikoille. Jotain perustavanlaatuisempaa on muuttumassa siinä, miten ajattelemme kulttuuria, sen tekemistä ja sitä, kuka siihen osallistuu.”
Jenny Kangasvuo ymmärtää Hanna Bergholmin uusinta elokuvaa Yön lapsi paremmin kuin Helsingin Sanomien kriitikko. Joten jos luet vain yhden elokuva-arvion, lue tämä.
Kiinnostavinta ”tekoälyssä” on ehkä se, miten se haastaa meidät pohtimaan myös ihmislajin biologisen älyn luonnetta. Runoilija Timo Salo yrittää ajatella, mitä laajat kielimallit saattavat kertoa meille kielellisyydestä yleisemmin.
Ymmärtävätkö ”tekoälyksi” kutsumamme suuret kielimallit aikaa – tai ylipäätään mitään? Tuomas Mujunen pohtii esseessään olemisen perusasioita myös ihmisälyn näkökulmista.
”Lavastuksen pikkuvioista huolimatta elokuvassa on kosolti onnistuneita yksityiskohtia.” Matti A. Kemi piti Aku Louhimiehen Lapin sodasta ehkä enemmän kuin odottikaan.
”Sen verran poikkeava Punainen peto on myös tyyliltään, että siitä jää pysyvä jälki 2000-luvun elokuvakaanoniin rohkeiden valintojensa johdosta”, hehkuttaa Matti A. Kemi lokakuun alussa teattereihin saapunutta leffaa.
Milka Luhtaniemi pohtii kolumnissaan yhteisöjen moneutta ja näiden moneuksien välistä liikkuvuutta.
Säämi taaiđâ lii ohtâ Kaltio 80 ive juhleive teemain. Taan numerist mij oovdânpyehtip vijđáht 2020-lovo säämi taiđuid já taiđârijd, kiäh tuáimih tavekaaloot kuávlust já meid aalmugijkoskâsávt.
Pleässjummuš lij vueʹss sääʹm jieʹlli kulttuurärbbvuõđâst. Jeeʹres puõlvvõõǥǥ lie ouddam pleässjummša jurddjid, vuõʹjjid da äärvaid. Määŋgpeällsaž pleässjemkulttuur pelkk muttsid sääʹmhistoriast, čeäppõõzzâst, õhttsažkååʹddest da politiikkâst.
Árbevirolaš duodji namuhuvvo čájáhusteavsttas sierra, muhto suddu lea ahte sámedáidaga ovddasta dušše okta seaidnái speadjalaston videoduodji. Jos árbevirolaš duodji bajiduvvo, […]
Čájáhusplakáhtii válljejuvvon duodji, Matti Aikio ”Nieida Girl” (2023) lea geađas govva sámi nieiddas gii viehká geahčči guvlui geaidnoráigge. Mas dieđán […]
Davvi ii goassige lean periferiija ”Sápmi ii goassige lean dušše meahcci”, dadjá Lappi eanagoddimusea arkeologa Jari-Matti Kuusela (HS 16.7.2025). Artihkkala […]
Dolin go ledjen nuorra, bargen freelance-doaimmaheaddjin ja isken vuovdit ságaid sápmelašvuođa birra mátta govvabláđiide ja fuomášin man nannosit rájálaš fáddá […]
In leat vel bargan guhká dáiddasuorggis, muhto lean jo máŋgii geargan vásihit dan, ahte oarjemáilmmi kulturbargit ja -organisašuvnnat háliidit ovttasbargat […]
Lean álgoálggus Durdnosis eret, muhto mu sohka lea hui máŋga sajis eret. Danin lean álot vásihan mátkkošteami ja fárrema eará […]
”Sinnemäen ote on pääasiassa ennen kaikkea informatiivinen, mutta hän ei aina karta sarkasmia tai malta olla itsekin menemättä muutamien vuosisadan takaisten kollegojensa tavoin henkilökohtaisuuksiin.” Eros Gomorralainen kritikoi Anssi Sinnemäen Kritiikkien kritiikkiä.