
Kaltion 75-vuotisjuhlaseminaari katsottavissa netissä
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa linkin
https://youtu.be/15rXahoaBYo kautta suorana kello 13–16 sekä myöhemmin tallenteena.
Tuula Fagerholm (s. 1946) on oululainen äidinkielenopettaja. Syksyllä 2010, oltuaan muutaman vuoden eläkkeellä hän tapasi sattumalta ystävänsä ja kollegansa. Tämä kertoi opiskelevansa Tornion ammattiopisto Lappiassa valokuvausta mainiten, että hakuaikaa oli vielä pari viikkoa jäljellä.
Tuula innostui ja selvitti seuraavana päivänä, oliko oppilaitoksessa ikärajoitusta. Ei ollut, heillä oli ollut yli 50-vuotiaitakin opiskelijoita. Yli kuusikymppistä Tuulaa huvitti. Hän lähetti hakemuksen ja sai pyrkimiseen tarkoitetut tehtävät.
Tehtäviin kuului muun muassa kuvata jokin julkinen paikallinen rakennus. Tuula valitsi Oulun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneet Romeon ja Julian. Näiden lisäksi hän valitsi vapaavalintaisia kuvia arkistostaan.
Kun päätös hyväksymisestä tuli, Tuula epäröi hetken, mutta onneksi perhe oli tukemassa. Jälkeenpäin hän on todennut, että se oli yksi hänen elämänsä onnistuneimmista ratkaisuista. Kaikkein tyytyväisin hän oli huomatessaan, että eläkkeellä olevakin voi oppia jotakin aivan uutta.
– Minulla oli onni saada opettajikseni Arto Liiti ja Jaakko Heikkilä, jotka olivat tiukkoja mutta kannustavia opettajia. Olin ahkera ja innostunut opiskelija. Yhtään kertaa en ollut poissa lähiopetustunneilta, kaikki kotitehtäväni tein ajallaan. Välillä tuli lunta tupaan, mutta en siitä piitannut, oppia se kaikki oli.
Ammattivalokuvaajaksi Fagerholm valmistui keväällä 2013 erilliselle kansalliselle raadille suoritettujen näyttötutkintojen kautta. Hän alkoi etsiä omaa polkuaan.
– Mitä kuvaisin? Pablo Nerudan runo ”Oodi esineille” oli ollut mielessäni pitkään. Ajattelin ensin, että rupeaisin kuvittamaan sitä runoa. Tulin lähemmäksi itseäni ja aloin kuvata omia esineitäni ja niiden kanssa puutarhani kasveja.
– Pablo Nerudan tavoin minäkin rakastan esineitä. Ne muistuttavat minua suvustani, ystävistäni, läheisistäni. Niiden mukana palaan yhä uudelleen lapsuuteeni, menneisyyteeni, matkoilleni, siihen, mitä olin ja mitä olen. Ne ovat osa henkilöhistoriaani, osa minua. Samalla tallennan myös perheelleni sukuni perinteitä. Kun minua ei enää ole, kukaan ei ole kertomassa esineitteni tarinaa.
Tuula rakastaa myös kasveja ja on kuvannut niitä hänelle rakkaiden esineiden kanssa.
– Niihinkin liittyy monia muistoja, sillä minulla on puutarhassani kasveja, joita myös lapsuuden kodissani oli. Muistan tuoksut vuosikymmenien takaa. Muistan keskikesän kukkavainiot ja sen hurmion, kun kahlasin kukkaniityillä.
Tuula on osallistunut kolmesti Ifolorin Vuoden kuvakirja -kisaan. Kerran hän oli kalkkiviivoilla voittajaksi. Toisella kerralla hän pääsi kymmenen finalistin joukkoon kirjallaan Ruskean sävyjä. Nämä kilpailut olivat hyviä siksi, että oli mahdollisuus testata itseä.
Ensimmäisen näyttelynsä Tuula piti Hailuodon Luoto-ravintolassa syksyllä 2018. Myöhemmin hänet valittiin Pohjoisen valokuvakeskuksen Kuukauden kuvat -sarjaan yhdeksäntoista kuvan näyttelyllään.
Halu kehittää itseään on pysyvää. Tuula oli lukuvuoden Christelle Masin luovan valokuvan kurssilla. Parhaillaan hän osallistuu valokuvauskurssille Vuolle-opistossa, ja seuraavaksi hän on ilmoittautunut kesäkuun alussa pidettävälle parin päivän kurssille Masin ohjaukseen.
– Kaikki oppi ja uusi on hyväksi, samoin kaikki kritiikki, jota en pelkää. Päivittäin olen jollakin tavalla tekemisissä valokuvauksen kanssa. Olen huomannut, että, kun ympäristöä katsoo objektiivin kautta, näkee enemmän. Oppii katsomaan, näkemään. Vähemmän on enemmän.
75-vuotisjuhlaseminaari “Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa linkin
https://youtu.be/15rXahoaBYo kautta suorana kello 13–16 sekä myöhemmin tallenteena.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi “vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Fellinin viimeisiksi ohjaustöiksi jäi kolme mainoselokuvaa Banca di Roma -pankille – vaikka hän oli kampanjoinut raivokkaasti elokuvien tv-esityksiä pilkkovia mainoksia vastaan.
La voce della luna jatkaa jonkinlaista synteesiä Fellinin siihenastisen uran keskeisistä aineksista. Kuin proosarunoa sitä hallitsee eräänlainen tajunnanvirtamaisuus.
Koko Fellinin ura meinaa pakkautua hänen toiseksi viimeiseksi jääneeseen elokuvaansa Haastattelu, joka leikittelee representaation ja todellisuuden suhteen sirpaleilla.
Fellinin Laivan menestys olikin vain näennäistä. Mutta niin alkoi olla koko audiovisuaalinen kenttä televisioineen ja mainoksineen 1980-luvun Italiassa. Totta kai Fellini tarttui seuraavaksi tähän trooppiin.
Vaikean Naisten kaupungin jälkeen Fellini keskittyi heinäkuuhun 1914 sijoittuvaan käsikirjoitukseen “L’assassinio di Sarajevo”, josta kehittyi uusi fellinimäinen menestys Fellinin Laiva.
Orkesteriharjoitus on kuin televisiolle tehty harjoitelma, joka syntyi Italian entisen pääministerin Aldo Moron murhaan päättyneen sieppauksen aikana keväällä 1978. Naisten kaupunki (1980) jää myös jäntevyydeltään veltoksi.
Rovaniemeläinen tietokirjailija ja kirjoittajaohjaaja Anne Lukkarila debytoi nyt myös dekkaristina. Suomutunturissa tapahtuvat hurmetyöt sekoittuvat esikoisessa ympäristöteemoihin.
Briitta Hepo-ojan Sydämiä seireeneille jatkaa Topelius-palkinnolla huomioidun Suomea lohikäärmeille -kirjan tarinaa 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa.
Viroa 1930-luvulla itsevaltaisesti hallinnut Konstantin Päts hahmotteli niin Suomen ja Viron liittovaltiota kuin laajempaa Yhdistynyttä Pohjolan tasavaltaakin. Ville Hytönen luki professori Seppo Zetterbergin uuden Päts-teoksen.
Tommi Liimatta siirtyy omakohtaisissa kuvauksissaan Pietarsaaren (Jeppis ja Jeppis 2) Rovaniemelle ja samalla fiktiivisestä kaunokirjallisuudesta tietokirjalliseen kerrontaan. Mutta onko eroa muistelmilla?
Ayn Randin teokset ovat vaikuttaneet Yhdysvaltoja hallitsevaan kapitalistiseen ideologiaan enemmän kuin Euroopassa ehkä on ymmärretty. Jussi Jalosen teos valottaa Randin ihanteita.
Vaikka työmatkapäiväkirja onkin “paikoin kuivakkaa tapaamisten ja kokousten sarjaa”, taustoittaa Hannele Pokan muistelmateos nyt ajankohtaisia asioita kiinnostavasti.