Tarja Leinonen: Tuohitähtipuu. Karisto 2020.
Kainuun maisemat, lestadiolainen yhteisö ja välillä ankara, toisinaan arkisen lempeä maalaiselämä ovat keskeisiä elementtejä Tarja Leinosen edellisessä romaanissa Koti koivun alla. Samoja rakennuspalikoita käytetään myös Tuohitähtipuussa, aikakausi vain on eri.
Romaanissa eletään sotien jälkeistä aikaa. Rauhan solmimisesta on pari vuotta, jälleenrakennus on kesken ja tavarat kortilla. Uudet tuulet ovat kuitenkin alkaneet jo puhaltaa. Vauraimmissa taloissa ei enää kuljeta hevospelillä, sähköjä vedetään ja puhelimia hankitaan.
Mukavuuksien ulottumattomissa savisten peltojen laidalla kituuttaa Anna, sotaleski ja kahden lapsen äiti. Haasteita on paljon, eikä edes ruoan riittäminen ole itsestään selvää. Lonttokylkisistä lehmistä ei keväisin juuri maitoa heru ja halla on pelätty vieras. Keskimmäisen lapsensakin Anna on köyhyyttään joutunut antamaan kasvatiksi sukulaistaloon.
Paremmin pärjäävä suku, naapurit ja kyläläiset auttavat pientilallista töissä ja monenlaisten vaikeuksien keskellä, mutta Annan on vaikea ottaa apua vastaan. Ylpeä nainen mieluummin puolittaa lahjoitetut siemenperunat kuin ottaa vastaan lankomiehen tarjoaman toisenkin laatikollisen.
Annan elämää ja asenteita määrittää myös aikuisiällä löytynyt usko, joka tuo turvaa mutta jonka tiukat raamit tuovat myös pohdittavaa. Miten esimerkiksi on laulun lahjan saaneen esikoispojan taivaspaikan laita, kun huulilta lipsahtaa muitakin kuin Siionin lauluja? Entä onko oikein päästää poika laulukeikalle tanssilavalle? Suuri huoli on myös Ella-tyttärestä, joka sairastuu vakavasti.
Muistan Leinosen edellisen romaanin kohdalla harmitelleeni tarinan jännitteen puutetta ja hahmojen uneliaisuutta. Hiukan samantapainen ote tuntuu tässäkin teoksessa. Tällä kerralla kokonaisuus on kuitenkin hallitumpi romaanin napakamman mitan ansiosta.
Tunnelma ja ajankuva ovat Leinoselle selvästi tärkeämpiä kuin jäntevästi etenevä tarina. Suomi-filmimäiset näkymät piirtyvät vaivatta lukijan silmien eteen, ja kirjoittajalla on silmää myös yksityiskohdille. Ruusukylkiset kahvikupit, kamarin seinien ruskeat pinkopahvit ja maakuopassa tekeytynyt viili kiidättävät ajatukset saman tien kauas vuosien taakse.
Tuohitähtipuu on oudon rauhoittavaa luettavaa, vaikka varsinkin päähenkilö Anna kokee kovia ja raataa raskaissa töissä. Ehkä osa leppoisasta tunnelmasta syntyy siitä, ettei tarinassa ole oikeastaan yhtään ilkeää ihmistä. Pieniä ristiriitoja ja yhteenottoja on tietysti aina, mutta periaatteessa kaikki puhaltavat yhteen hiileen.
Liikettä tai emotionaalista intensiteettiä ei romaaniin näillä eväillä välttämättä synny, mutta sitäkin enemmän tarinointia, joka tuo lukijalle hyvän mielen pitkäksi aikaa.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
