Tarja Leinonen: Tuohitähtipuu. Karisto 2020.
Kainuun maisemat, lestadiolainen yhteisö ja välillä ankara, toisinaan arkisen lempeä maalaiselämä ovat keskeisiä elementtejä Tarja Leinosen edellisessä romaanissa Koti koivun alla. Samoja rakennuspalikoita käytetään myös Tuohitähtipuussa, aikakausi vain on eri.
Romaanissa eletään sotien jälkeistä aikaa. Rauhan solmimisesta on pari vuotta, jälleenrakennus on kesken ja tavarat kortilla. Uudet tuulet ovat kuitenkin alkaneet jo puhaltaa. Vauraimmissa taloissa ei enää kuljeta hevospelillä, sähköjä vedetään ja puhelimia hankitaan.
Mukavuuksien ulottumattomissa savisten peltojen laidalla kituuttaa Anna, sotaleski ja kahden lapsen äiti. Haasteita on paljon, eikä edes ruoan riittäminen ole itsestään selvää. Lonttokylkisistä lehmistä ei keväisin juuri maitoa heru ja halla on pelätty vieras. Keskimmäisen lapsensakin Anna on köyhyyttään joutunut antamaan kasvatiksi sukulaistaloon.
Paremmin pärjäävä suku, naapurit ja kyläläiset auttavat pientilallista töissä ja monenlaisten vaikeuksien keskellä, mutta Annan on vaikea ottaa apua vastaan. Ylpeä nainen mieluummin puolittaa lahjoitetut siemenperunat kuin ottaa vastaan lankomiehen tarjoaman toisenkin laatikollisen.
Annan elämää ja asenteita määrittää myös aikuisiällä löytynyt usko, joka tuo turvaa mutta jonka tiukat raamit tuovat myös pohdittavaa. Miten esimerkiksi on laulun lahjan saaneen esikoispojan taivaspaikan laita, kun huulilta lipsahtaa muitakin kuin Siionin lauluja? Entä onko oikein päästää poika laulukeikalle tanssilavalle? Suuri huoli on myös Ella-tyttärestä, joka sairastuu vakavasti.
Muistan Leinosen edellisen romaanin kohdalla harmitelleeni tarinan jännitteen puutetta ja hahmojen uneliaisuutta. Hiukan samantapainen ote tuntuu tässäkin teoksessa. Tällä kerralla kokonaisuus on kuitenkin hallitumpi romaanin napakamman mitan ansiosta.
Tunnelma ja ajankuva ovat Leinoselle selvästi tärkeämpiä kuin jäntevästi etenevä tarina. Suomi-filmimäiset näkymät piirtyvät vaivatta lukijan silmien eteen, ja kirjoittajalla on silmää myös yksityiskohdille. Ruusukylkiset kahvikupit, kamarin seinien ruskeat pinkopahvit ja maakuopassa tekeytynyt viili kiidättävät ajatukset saman tien kauas vuosien taakse.
Tuohitähtipuu on oudon rauhoittavaa luettavaa, vaikka varsinkin päähenkilö Anna kokee kovia ja raataa raskaissa töissä. Ehkä osa leppoisasta tunnelmasta syntyy siitä, ettei tarinassa ole oikeastaan yhtään ilkeää ihmistä. Pieniä ristiriitoja ja yhteenottoja on tietysti aina, mutta periaatteessa kaikki puhaltavat yhteen hiileen.
Liikettä tai emotionaalista intensiteettiä ei romaaniin näillä eväillä välttämättä synny, mutta sitäkin enemmän tarinointia, joka tuo lukijalle hyvän mielen pitkäksi aikaa.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Vastoin ennakko-odotuksia elokuva on surumielinen, paikoin jopa eksistentialistinen pohdinta Pasasen luonteesta ja sisäisistä ristiriidoista.” Matti A. Kemi arvioi syksyllä suurempaa menestystä saavuttamattoman Spede-elokuvan.
Oulun teatterin Post-Kabareen ”sävyisä kantaaottavuus tuntuu kompromissilta silkan viihteen ja terävän herättelyn välillä”, kriitikko Tenka Issakainen toteaa pikkujouluajan kantaesityksestä.
Mummola ei ole se tavanomaisin jouluelokuva. Tia Kouvon 10.11.2023 teatteriensi-iltansa saaneen esikoispitkän arvioi Kaltiolle ilahduttavaksi Matti A. Kemi.
”Mutta jotain on tapahtunut, ja toivottavasti tapahtuminen jatkuu.” Päätoimittaja on juuttunut jonkinlaiseen… no, juuttunut. Juuttunut.
”Mitä tänään söisimme? Kaikkea on. Informaatioähky. Silmäkarkkia. Puhelimessa 5000 kuvaa. Onko meillä tähän varaa? Muista ottaa kuva.”
”Yhtään puhdasta arkkia ei löydy, vaikka käyn läpi koko talon. Muistan toissaviikolla ajatelleeni, että paperi on aika vähissä, mutta riisiäkään en käynyt ostamassa. Sitä paitsi paperin ostaminen tuntuu yhtä väkinäiseltä ja vaivaannuttavalta kuin pottujen ostaminen.”
”Kyseessä on myös hieman vahingossa Suomen suurin raanukokoelma sekä arkisto.” Amanda Hakoköngäs jututti Elina Juopperia tämän ”Perintö”-teoksen tiimoilta.
”Kuivakka tekstiaines lukuisine viitteineen haukotuttaa toisinaan”, Matti A. Kemi toteaa Martti Soramäen ensyklopediamaisesta Yleisradion historiikista Sensuurista sananvapauteen.
Kai Aareleidin Tyyni valtameri on ”samalla kertaa rakkaustarinoiden risteytys ja ikkunoita virolaiseen menneisyyteen avaava historia”, Risto Kormilainen kirjoittaa.
Ensimmäinen koltansaamenkielinen pitkä fiktioelokuva Je’vida saa ensi-iltansa 20.10.2023. Jenny Kangasvuo arvioi Katja Gauriloffin viimeisimmän ohjaustyön.
