Kategoriat

Maalaistunnelmia kainuulaisittain

Tarja Leinonen: Tuohitähtipuu. Karisto 2020.

Kainuun maisemat, lestadiolainen yhteisö ja välillä ankara, toisinaan arkisen lempeä maalaiselämä ovat keskeisiä elementtejä Tarja Leinosen edellisessä romaanissa Koti koivun alla. Samoja rakennuspalikoita käytetään myös Tuohitähtipuussa, aikakausi vain on eri.

Romaanissa eletään sotien jälkeistä aikaa. Rauhan solmimisesta on pari vuotta, jälleenrakennus on kesken ja tavarat kortilla. Uudet tuulet ovat kuitenkin alkaneet jo puhaltaa. Vauraimmissa taloissa ei enää kuljeta hevospelillä, sähköjä vedetään ja puhelimia hankitaan.

Mukavuuksien ulottumattomissa savisten peltojen laidalla kituuttaa Anna, sotaleski ja kahden lapsen äiti. Haasteita on paljon, eikä edes ruoan riittäminen ole itsestään selvää. Lonttokylkisistä lehmistä ei keväisin juuri maitoa heru ja halla on pelätty vieras. Keskimmäisen lapsensakin Anna on köyhyyttään joutunut antamaan kasvatiksi sukulaistaloon.

Paremmin pärjäävä suku, naapurit ja kyläläiset auttavat pientilallista töissä ja monenlaisten vaikeuksien keskellä, mutta Annan on vaikea ottaa apua vastaan. Ylpeä nainen mieluummin puolittaa lahjoitetut siemenperunat kuin ottaa vastaan lankomiehen tarjoaman toisenkin laatikollisen.

Annan elämää ja asenteita määrittää myös aikuisiällä löytynyt usko, joka tuo turvaa mutta jonka tiukat raamit tuovat myös pohdittavaa. Miten esimerkiksi on laulun lahjan saaneen esikoispojan taivaspaikan laita, kun huulilta lipsahtaa muitakin kuin Siionin lauluja? Entä onko oikein päästää poika laulukeikalle tanssilavalle? Suuri huoli on myös Ella-tyttärestä, joka sairastuu vakavasti.

Muistan Leinosen edellisen romaanin kohdalla harmitelleeni tarinan jännitteen puutetta ja hahmojen uneliaisuutta. Hiukan samantapainen ote tuntuu tässäkin teoksessa. Tällä kerralla kokonaisuus on kuitenkin hallitumpi romaanin napakamman mitan ansiosta.

Tunnelma ja ajankuva ovat Leinoselle selvästi tärkeämpiä kuin jäntevästi etenevä tarina. Suomi-filmimäiset näkymät piirtyvät vaivatta lukijan silmien eteen, ja kirjoittajalla on silmää myös yksityiskohdille. Ruusukylkiset kahvikupit, kamarin seinien ruskeat pinkopahvit ja maakuopassa tekeytynyt viili kiidättävät ajatukset saman tien kauas vuosien taakse.

Tuohitähtipuu on oudon rauhoittavaa luettavaa, vaikka varsinkin päähenkilö Anna kokee kovia ja raataa raskaissa töissä. Ehkä osa leppoisasta tunnelmasta syntyy siitä, ettei tarinassa ole oikeastaan yhtään ilkeää ihmistä. Pieniä ristiriitoja ja yhteenottoja on tietysti aina, mutta periaatteessa kaikki puhaltavat yhteen hiileen.

Liikettä tai emotionaalista intensiteettiä ei romaaniin näillä eväillä välttämättä synny, mutta sitäkin enemmän tarinointia, joka tuo lukijalle hyvän mielen pitkäksi aikaa.

Kaltio – Kolumni

Toiston voima

Ummet ja lammet 3/2021

Pettymys Peräpohjolan pilkkikauden liian varhaisesta päättymisestä oli käsinkosketeltavaa ainakin omassa rovaniemeläisessä kulttuurikuplassani. Kevät tuli tällä kertaa intensiivisesti ja aikaisin, ja […]