Tarja Leinonen: Tuohitähtipuu. Karisto 2020.
Kainuun maisemat, lestadiolainen yhteisö ja välillä ankara, toisinaan arkisen lempeä maalaiselämä ovat keskeisiä elementtejä Tarja Leinosen edellisessä romaanissa Koti koivun alla. Samoja rakennuspalikoita käytetään myös Tuohitähtipuussa, aikakausi vain on eri.
Romaanissa eletään sotien jälkeistä aikaa. Rauhan solmimisesta on pari vuotta, jälleenrakennus on kesken ja tavarat kortilla. Uudet tuulet ovat kuitenkin alkaneet jo puhaltaa. Vauraimmissa taloissa ei enää kuljeta hevospelillä, sähköjä vedetään ja puhelimia hankitaan.
Mukavuuksien ulottumattomissa savisten peltojen laidalla kituuttaa Anna, sotaleski ja kahden lapsen äiti. Haasteita on paljon, eikä edes ruoan riittäminen ole itsestään selvää. Lonttokylkisistä lehmistä ei keväisin juuri maitoa heru ja halla on pelätty vieras. Keskimmäisen lapsensakin Anna on köyhyyttään joutunut antamaan kasvatiksi sukulaistaloon.
Paremmin pärjäävä suku, naapurit ja kyläläiset auttavat pientilallista töissä ja monenlaisten vaikeuksien keskellä, mutta Annan on vaikea ottaa apua vastaan. Ylpeä nainen mieluummin puolittaa lahjoitetut siemenperunat kuin ottaa vastaan lankomiehen tarjoaman toisenkin laatikollisen.
Annan elämää ja asenteita määrittää myös aikuisiällä löytynyt usko, joka tuo turvaa mutta jonka tiukat raamit tuovat myös pohdittavaa. Miten esimerkiksi on laulun lahjan saaneen esikoispojan taivaspaikan laita, kun huulilta lipsahtaa muitakin kuin Siionin lauluja? Entä onko oikein päästää poika laulukeikalle tanssilavalle? Suuri huoli on myös Ella-tyttärestä, joka sairastuu vakavasti.
Muistan Leinosen edellisen romaanin kohdalla harmitelleeni tarinan jännitteen puutetta ja hahmojen uneliaisuutta. Hiukan samantapainen ote tuntuu tässäkin teoksessa. Tällä kerralla kokonaisuus on kuitenkin hallitumpi romaanin napakamman mitan ansiosta.
Tunnelma ja ajankuva ovat Leinoselle selvästi tärkeämpiä kuin jäntevästi etenevä tarina. Suomi-filmimäiset näkymät piirtyvät vaivatta lukijan silmien eteen, ja kirjoittajalla on silmää myös yksityiskohdille. Ruusukylkiset kahvikupit, kamarin seinien ruskeat pinkopahvit ja maakuopassa tekeytynyt viili kiidättävät ajatukset saman tien kauas vuosien taakse.
Tuohitähtipuu on oudon rauhoittavaa luettavaa, vaikka varsinkin päähenkilö Anna kokee kovia ja raataa raskaissa töissä. Ehkä osa leppoisasta tunnelmasta syntyy siitä, ettei tarinassa ole oikeastaan yhtään ilkeää ihmistä. Pieniä ristiriitoja ja yhteenottoja on tietysti aina, mutta periaatteessa kaikki puhaltavat yhteen hiileen.
Liikettä tai emotionaalista intensiteettiä ei romaaniin näillä eväillä välttämättä synny, mutta sitäkin enemmän tarinointia, joka tuo lukijalle hyvän mielen pitkäksi aikaa.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
