
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Tuomo Pirttimaa: Tirri. 269 s. Johnny Kniga 2022.
Tuomo Pirttimaan esikoisromaani Hete (Johnny Kniga 2021) tutustutti lukijat joukkoon elämänkolhimia ihmisiä, joiden kohtalot kiertyvät erinäisten vaiheiden kautta yhteen jossain pohjoisen perukoilla. Yksi teoksen keskeisistä henkilöistä, ase- ja huumebisneksiin sotkeutunut pikkurikollinen Tirri on nyt nostettu uuden teoksen nimihenkilöksi saakka. Eikä ollenkaan syytä. Nuoressa naisessa riittää puhtia ja luonnetta.
Tirrin lisäksi Pirttimaa on ottanut ensimmäisestä teoksesta mukaan myös Tirrin rikos- ja sielunkumppani Tomin sekä poromies Martin, joka etsii elämälleen uutta suuntaa menetettyään naisystävä Anjan. Uutena tyyppinä estradille astuu Kani, rauhoittavia nappaileva, juoppoäidin sekoilujen keskellä kasvanut ja näkymättömyyteen tottunut arka nuori mies.
Tarinassa seurataan vuorotellen Martin, Kanin ja Tirrin vaiheita. Autoilla ajellaan pitkin poikin Suomea ja paetaan kuka mitäkin: yksinäisyyttä, karua lapsuutta, virhevalintoja, syyllisyyttä.
Tirri ja Tomi aloittivat pakomatkansa jo edellisessä kirjassa ja elämä katveessa jatkuu. Kuuma aselasti saa uudet omistajat ilman isompaa draamaa, mutta muuten onni ei ole pariskunnan matkassa.
Martin taas ajaa tien päälle ajatus etelässä asuvan, etäiseksi jääneen poikansa tapaamisesta. Pienoinen ongelma uhkaa muodostua Uudenmaan rajojen koronasulusta, mutta sekään ei lopulta paljon hidasta metsissä kulkemaan tottunutta miestä.
Odotuksenmukaisesti henkilöiden polut kohtaavat ja ainoastaan itseensä luottamaan tottuneet, monin tavoin päähän potkitut ihmiset löytävät tukea toisistaan. Kliseistä ehkä, mutta jo puhuminen tuntuu auttavan heitä. Oman elämäntarinan kertominen toiselle maailman murjomalle tekee olon edes hetkeksi helpommaksi.
Pirttimaa pudottelee sanoja täsmällisesti, välillä aika lakoniseenkin sävyyn. Henkilöhahmoihin luotu katse on kuitenkin koko ajan ymmärtävä, jopa lämmin. Kirjoittaja selvästi välittää tarinansa ihmisistä.
Kanin ja Tirrin osuuksissa kielen rekisterit ovat lähellä toisiaan, mutta heitä tuntuvasti iäkkäämmän Martin tuumaileva puhetapa erottuu kokonaisuudesta selvästi. Sen juurevuus ja murteellisuus ihastuttaa, ja huomaan oikein odottavani Martin kertomia jaksoja. Onnistunutta työtä kirjailijalta!
Raskaita käänteitä sisältävässä tarinassa on siellä täällä myös vinoa mutta vilpitöntä huumoria. Ja onneksi on. Lastensuojelun epäonnistumisista, uskonnollisen yhteisön pimeistä puolista, kuolemista ja väkivallan uhasta ei jaksaisi lukea, ellei mukana olisi myös ripauksia hauskuutta, valoa ja toivoa.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Kollegakriitikot ylistävät elokuvaa kilpaa, mutta minä en tajua miksi.” Matti A. Kemi katsoi Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja näki väsähtäneen version ohjaajan aiemmista teoksista.
”Elokuvaa vievät eteenpäin kiehtova ja unenomainen kuvallinen kerronta sekä Westin oma ääni, dialogi esi-isien kanssa”, Sofia Perhomaa toteaa Suvi Westin ja Anssi Kömin dokumentista Máhccan.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.