Miltei valituksitullut teos poliittisesta kuvastosta

Tohtorikoulutettava Susanna Virkki julkaisi vuonna 2019 teoksen Politiikan kuvat. Turun yliopistossa median, musiikin ja taiteen tutkimukseen keskittynyt Virkki pyrkii kokoamaan suomalaisen vaaliehdokaskuvaston samojen kansien sisään. Teosta leimaa toimituksellisesti epätasapainoinen ja epäjohdonmukainen kokoelma kuvia. Mutta onpa teoksessa laadukkaita oivalluksiakin.

Kirjan esipuhe korostaa visuaalisen luku- ja kielitaidon merkitystä. Virkki onnistuu nimenomaan valitsemiensa kuvien analysoinnissa. Teoksen parasta antia on, kuinka tiivisti Virkki saa sanallistettua huomionsa. Sen sijaan hänen haastattelunsa osin ontuvat, eikä eheää kokonaisuutta täten synny.

Politiikan kuvat alkaa kattavalla läpileikkauksella suomalaiseen vaalihistoriaan ja -järjestelmään. Hiukan katkonaisesti etenevä historiaosuus käsittelee pintapuolisesti vaalijärjestelmän erikoisuudet valitsijayhteisöineen ja äänestysikärajoineen. Suomalainen vaaliehdokkaiden valokuvamarkkinointi on pöljistyttävän nuorta: käytännössä Virkki osoittaa, että vasta 1950–1960-lukujen vaihteessa poliittinen markkinointi alkaa kuvin.

Muutama anekdootti on maukas, ammattikuntien näkyvyyttä käsittelevät huomiot nasevia. Martta-puku on esimerkiksi tarkoituksella riisuttu ja arkinen, jotta tuloerot ja yhteiskuntaluokat eivät välity marttalaisille.

Kuvakulmat ovat enää harvoin alhaalta ylöspäin suunnattuja, ja nykyään ehdokkaat jopa hymyilevät. Vaalikuvastoihin ei enää oteta jälkeläisiä, sommitelmat ovat nykyään harmonisempia ja noudattavat uusien ehdokkaiden osalta samaa kaavaa: tekstiaines vasemmalla, ehdokkaan kuva oikealla. Ministerivastuussa olevat ehdokkaat kuvataan vielä 2000-luvullakin poikkeuksetta tumma puku päällä – tästä säännöstä ei poikennut edes muutoin ällistyttävän räikeitä kuvia nuorempana suosinut Paavo Arhinmäki.

Virkin teos on myös suomalaisen studiokuvauksen aikamatka, jossa fondin eli taustakankaan ja jäykän oloisen poseerauksen 1960-luku vaihtuu 2000-luvun vilkkaan värikylläiseen maisemaan. On hätkähdyttävä tajuta, että nykyisissä vaalikuvissa ei olla enää papinliperit kaulassa tai suikka päässä, on miellyttävää hoksata, että linssisumentimet ovat menneisyyttä ja että ehdokkailla on nykyään mahdollisuuksia vaikuttaa omaan markkinointiinsa ja brändätä vapaammin.

Eduskunnan arkiston läpikäyminen on ollut taatusti valtaisa ponnistus, josta on esittetävä nöyrä kiitos Virkin pitkäpinnaisuudelle. Kiitettävissä esimerkkivalinnoissa lyhyin kommentaarein puhuu ammattilaisen huomiointi valokuvaustekniikoista ja tyylivalinnoista. Sen sijaan puoluepoliittisesti ajatellen Kokoomus saa historiaosiossa liian suuren osan, haastatteluosuuksissa taas painotetaan liikaa vasemmistopuolueita ja Vihreitä.

Teoksen loppuosa koostuu konkaripoliitikkojen omista analyyseistä ja tarinoista vaalikuvistaan. Ääneen pääsevät muun muassa Tarjat Halonen ja Filatov, Carl Haglund, Riitta Uosukainen sekä Paavo Arhinmäki. Pintapuolisesti käsitellään myös Raimo Ilaskiven ja Sauli Niinistön vaalikuvia, mutta haastatteluja ei heiltä päästä lukemaan. Näiden kommenttien puute rikkoo räikeästi kokonaisuutta. Teos lienee valokuvaustaiteen saralla myös ainoa, jossa ei sorsita ammattilaisten silmissä epäonnistuneeksi tuomittua Sauli Niinistön toisen presidenttikauden luonnottomasti kuvakäsiteltyä muotokuvaa.

Valitettavasti kustannusyhtiö Avain ei ole saanut karsittua rönsyilevää teosta hallituksi kokonaisuudeksi. Haastattelutkin on tehty pääosin puhelimitse ja sähköpostilla. Sinuhe Wallinheimon niukkasanainen sähköpostihaastattelu on sanalla sanoen typerryttävä. Vielä kun ääneen päästetään Wallinheimon vaalimainontaan osallistunut pöyhkeilevä mainostoimisto, kyseessä on melkeinpä enemmän julkea piilomainonta kuin kriittisesti toimitettu haastattelu.

Konkaripolitiikot ovat tietoisia profiileistaan, ja he kertovat kuvistaan mutkattomasti. Heidän välittämänsä mielikuvat ovat tarkoin harkittuja. Päivi Räsänen on luottanut aviomiehensä harrastelijakuvaustaitoihin nuukuuden tähden, ja hänen huomionsa setvivät miksi.

Susanna Virkki lienee ahmaissut liian suuren kakun. Teos yrittää olla monipuolinen, mutta siitä puuttuu selkeä tehtävä. Visuaalisen lukutaidon ja kieliopin maukas maku vettyy, mutta toisaalta teos on onnistunut, kansantajuinen opetusteos profiilikuvauksen historiaan.

Häiritsevää on, että Virkki on edelleen aktiivinen toimija Porin Sosialidemokraateissa. Tätähän teos ei tietenkään mainitse, koska näköjään ammattitutkija ei osaa teoksessa positioida tai edes jäävätä itseään. Näinpä muutamaa haastattelua leimaa tuttavallisuus, joka jättää ikävän jälkimaun. Tulisipa teoksesta kriittinen editio, koska nyt jäädään puolitiehen.