Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Selviytymisopas muunneltua totuutta vastaan
Johanna Vehkoo: Valheenpaljastajan käsikirja. Kosmos 2019.
Verkossa erityisesti sosiaalisen median kautta leviää nykyään yhä enemmän niin dis- kuin misinformaatiota, eli joko tahallisesti tai tahattomasti levitettyä väärää tietoa. Se vaikuttaa yhteiskuntaan ja demokratiaan: sitä käytetään aseena niin politiikassa kuin tahallisten ennakkoluulojen ja tuomittavien asenteiden välittämisessä.
Pystyykö valtavirran suorittamaa manipulointia enää täysin välttämään? Ehkä ei, mutta sitä voi yrittää. Muun muassa Suomen PENin sananvapauspalkinnon saanut tutkiva toimittaja Johanna Vehkoo pyrkii teoksellaan Valheenpaljastajan käsikirja tarjoamaan työkaluja siihen, kuinka tunnistaa paremmin väärää tietoa ja kumota sitä.
Kirjan taustana on Vehkoon Yleisradiolle tekemä Valheenpaljastaja-juttusarja. Tekijä ei ole kuitenkaan koostanut pelkkää vinkeistä ja ohjeista koostuvaa luetteloa, vaan hän on rakentanut kirjansa neljän suuren teeman varaan: valeuutiset, salaliittoteoriat, algoritmit sekä misinformaation psykologia.
Käsittelytapa on luonteva, koska käsiteltävä kokonaisuus on niin valtava ja vaikeasti hahmotettava. Jaottelu auttaa niin teemojen syventämisessä kuin lukijaa mieltämään asiakokonaisuutta paremmin: Vehkoo konkretisoi myös esimerkkitapauksien kautta, etupäässä liikutaan nykyajassa. Lopuksi annetaan vielä ohjepaketti.
Aiheen massiivisuuteen nähden Valheenpaljastajan käsikirja vaikuttaa ensi alkuun suppealta, mutta siihen on saatu iskevästi ja havainnollisesti mahtumaan, mikä on asiassa keskeisintä: kuinka paitsi puolustautua propagandaa vastaan myös oppia epäilemään omia oletuksiaan ja asenteitaan. Ammattitoimittajana Vehkoo kirjoittaa selkeää tekstiä, mukaan liitetään tiiviitä ja keskitettyjä tietoiskun omaisia neuvoja ja faktapaketteja.
Faktan ja totuuden määritelmissä Vehkoo pysyy perusasioissa: fakta on tosiseikka, joka on todistettu ja josta vallitsee jonkinasteinen yksimielisyys, ja se on myös tapahtunut todellisuudessa. Totuus puolestaan on jotakin, mikä vastaa todellisuutta ja se voi muodostua lukuisista faktoista.
Kaikessa tietotulvassa on tietysti hankaluutena se, kuinka osata tunnistaa luotettava informaatio – minkä selvittäminen vaatii vaivannäköä yhtä lailla vastaanottajalta. Disinformaatioon lyödään usein satiirin leima, millä yritetään hämmentää tunnistamista. Parhaana tunnusmerkkinä luotettavuuteen on jaetun tiedon läpinäkyvyys: mihin tiedot perustuvat ja mistä ne ovat lähtöisin.
Toisaalta väärä tieto löytää jatkuvasti uusia leviämiskeinoja ja -muotoja, taktiikat ja kanavat muuttuvat. Surullista on taas se, että osaa ihmisistä ei välttämättä enää edes kiinnosta, onko välitetty tieto totta vai tarua. Suhde tietoon ei ole lähtökohtaisesti rationaalinen vaan emotionaalinen. Oma maailmankuva ja käsitykset vaikuttavat myös tiedon vastaanottamiseen ja hyväksymiseen.
Valheenpaljastajan käsikirja lienee käyttökelpoisin sellaiselle lukijalle, joka liikkuu somessa paljon. Kirja käy myös ammatti-ihmisten tarpeisiin. Vehkoo ei kuitenkaan pyri kaikenkattavaan yleisesitykseen vaan keskittyy olennaiseen, kaikkein tärkeimpään. Lisätyökaluja löytyy kyllä, mikäli halua on mennä syvemmälle. Tarpeellista se olisi.
Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Stereotyyppejä ruokkimatta: 2020-luvun saamelaiset rap-artistit Yungmiqu ja Jezebro
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Saamelainen taidepuhe yksityisestä julkiseksi?
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Kaikkea kaikkialla, koko ajan
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Kannessa: Bellum sacrum
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Mielettömän hengetön epookki Seilin saaren mielettömistä ihmiskohtaloista
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Kenen Suomi näkyy apurahapäätöksissä?
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Säämerkintöjä (kulttuuri-) ilmastonmuutoksen alla
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
maasta, vitusta
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Salaiset taidenautinnot vesivoimalaitoksella
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Tervasta ja taiteesta…
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
.. ekologiseen jälleenrakennukseen
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Haapajärven rannalta, Nivalan laakeilta pelloilta Pielaveden lepikolle
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Taiteilijavieraita ja talonväkeä Pikisaaren polulla
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Muraalimaalarin kertomus Merikosken muraalista
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Sisar väkevä valkoinen, sisaret solidaariset siniset
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
Everstiluutnantti Kuussaaren kujanjuoksu
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
Ostari on festari
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
Perämeren muuttuvat kasvot
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Kannessa: Pieni punainen metsä
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.