
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Sana ”velka” ei kuulosta koskaan hyvältä. Yhdyssana ”valtionvelka” kuulostaa jo todella pahalta: valtiopetokselta ja lopulliselta tuomiolta. Valtionvelka on toisen sanahirviön, ”kestävyysvajeen” kantava voima. Siitä tarvitsee tietää vain, että ilman velkaa ei ole kestävyysvajetta.
Valtionvelka on keppi, jolla kansa pidetään kurissa ja nuhteessa. Sillä perustellaan ainaisia leikkauksia palkkoihin ja sosiaaliturvaan. Valtionvelka varjostaa suomalaisten elämää yhtälailla nousu- kuin laskukautena. Mutta onko valtio todellakin velkaantunut, vai onko valtionvelassa kyse aivan jostakin muusta?
Lehdissä ja internetissä vilisee tilastoja ja taulukoita valtionvelasta, kun erilaiset asiantuntijat päästelevät ilmoille pölynkatkuisia lausuntojaan, joita asiaan vihkiytymätön tuskin jaksaa lukea. Tietoa valtionvelasta kyllä löytyy. Ongelmana eri lausunnoissa on vaikeatajuisuuden lisäksi se, ettei tietoja ole niputettu yhteen. Yksi asiantuntija nakertaa valtionvelkaa yhdeltä kulmalta ja toinen toiselta; syntyy sekava sinfonia, jonka hento ääni katoaa velkakellon raksutukseen.
Yhteistulos näistä lausunnoista kuitenkin on, että valtionvelka on kupla. Suomella on todella vähän velkaa suhteessa eläkerahastojen sijoitustuottoihin. Suurin osa tästäkin velasta on valtion velkaa itselleen.
Olen käsitellyt valtionvelkakuplaa Pienvittuilija-blogissani (pienvittuilija.blogspot.fi) useiden eri uutisten pohjalta. Tähän kirjoitukseen olen kerännyt nipun toisiaan selventäviä artikkeleita.
Kun Matti Meikäläinen saa palkkaa, siitä lähtevät päältä sotut ja muut pakolliset maksut sekä tietenkin verot. Puhutaan bruttopalkasta ja nettopalkasta. Bruttopalkka on se kiusallinen tieto siitä mitä tienaisi, jollei tarvitsisi maksaa veroja ja muita maksuja. Nettotuloilla ostetaan ruokaa, asutaan ja harrastetaan. Yksinkertaisesti ilmaistuna brutto on harhaa ja netto on todellisuutta.
Samaa logiikkaa käyttäen nettovelka on todellisuutta ja bruttovelka on harhaa. Kun vertailu tehdään todellisen nettovelan pohjalta, Suomella on vähiten velkaa Euroopassa.
Taloussanomissa 11.11.2015 julkaistiin Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun professori Roope Uusitalon artikkeli. Siinä Uusitalo tyrmää väitteet Suomen velkaantumisesta. Pohjana kirjoituksessa on käytetty Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n dataa, jonka perusteella Suomi on julkisen sektorin nettovelalla mitaten maailman seitsemänneksi varakkain maa ja paras EU:ssa. Velkavertailussa Suomen edelle menee vain kuusi öljymaata.
Hallituksen puheissa Suomen valtion kuitenkin väitetään velkaantuvan kiihtyvällä tahdilla, vaikka sijoitustulot tuottavat enemmän kuin velkamenot vievät.
Demokraatti-lehdessä 17.9.2015 julkaistiin Eläkeasiantuntija Veikko Simpasen kirjoitus. Simpasen mukaan Sipilän tv:ssä esittämä väite siitä, että Suomi velkaantuu joka tunti ovat höpöpuhetta. Suomen valtion varallisuudeksi katsottavat lakisääteisten eläkerahastojen sijoitustuotot ovat suuremmat kuin valtion velanoton kasvu.
Talousneuvos Kauko Tuupainen laskee Keskisuomalainen-lehdessä 20.6.2016 Suomella olevan eläkerahastoissa 183,750 miljardia euroa vuoden 2017 alussa. Vuoden 2017 lopulla tileillä on arviolta jo 187,688 miljardia euroa. Vertailun vuoksi vuoden 2017 budjetin loppusumma on 55,2 miljardia – eli eläkerahastoissa on yli kolme kertaa valtion budjetin verran rahaa. Vastaavia rahastoja ei ole esimerkiksi Saksalla eikä Ranskalla.
Suomen Senioriliike ry:n puheenjohtaja Kimmo Kiljunen esittelee yhdistyksen kotisivulla Eläketurvakeskuksen ennustetta jonka mukaan vuosina 2017–2080 yksityisen eläkesektorin rahastot kasvavat 40 000 euroa minuutissa. Yhteensä eläkeyhtiöiden kasvu tulee olemaan 63 300 euroa minuutissa seuraavan 60 vuoden aikana.
Eläkerahastojen kasvuvauhti on siis hirmuista. Vuonna 2017 se on lähes neljän miljardin luokkaa. Helpommin ymmärrettävänä lukuna ilmaistuna lähes 4 000 miljoonaa euroa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että tälle vuodelle taiteelle ja kulttuurille on valtion talousarvioesityksessä varattu reilut 463 miljoonaa euroa.
Nimestään poiketen työeläkerahastojen varat ovat vain ylimääräinen tulonlähde valtiolle.
Työeläkejärjestelmä luotiin turvaamaan eläkkeelle jäävien ihmisten elintaso. Suurten ikäluokkien eläköityminen otettiin huomioon järjestelmässä. Rahastojen tuotosta on käytetty viime vuosina joitakin satoja miljoonia eläkkeiden maksuun. Noin 15 vuodessa tämäkin tarve lakkaa, kun kuolema korjaa väistämätöntä satoaan suurien ikäluokkien keskuudessa.
Valtionvelan ja kestävyysvajeen vanavedessä elelee kolmas kuvitteellinen hirviö, lempinimeltään eläkepommi. Eläkepommi on sanahirviöistä kaikkein naurettavin, ovathan valtion valtavat rahavarat juuri eläkerahastoissa. Rahastojen varojen käyttö on herättänyt julkisuudessa keskustelua, sillä tätä massiivista pääomaa ei käytetä eläkkeisiin eikä elvytykseen vaan rahoja sijoitetaan ulkomaille tukemaan ulkomaisia yrityksiä.
Toimittaja Juha Salonen käsittelee Uusimaa-lehden artikkelissaan 4.10.2015 eläkerahastoja. ”Vaikka Suomessa puhutaan eläkepommista, ei tästä massiivisesta eläkepotista ole ohjattu euroakaan työeläkkeiden maksuun. Sen sijaan 24 miljardin vuotuiset työeläkkeet kustannetaan työntekijöiden työeläkemaksuilla.”
Netissä voi seurata Saatavakelloa, jossa näkyvät niin julkisen sektorin velat kuin varatkin. Kellosta voi seurata todellista tilannetta. Aamulla 29.3.2017 varallisuus henkilöä kohden oli 22 987 euroa, eli todellisuudessa valtio rikastuu tunti tunnilta.
Lisäksi valtio on itse asiassa velkaa itselleen. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, väittämä pitää paikkansa. Taloussanomissa 7.10.2015 julkaistiin juttu, jossa kerrotaan Suomen Pankin ostaneen valtion velkakirjoja itselleen Euroopan Keskuspankin suostumuksella. Tätä ostotoimintaa Suomen Pankki oli harjoittanut jo yli puolen vuoden ajan 700 miljoonan euron kuukausitahtia.
Suomen Pankin hallussa oli syyskuun 2015 lopulla reilun viiden miljardin euron arvosta Suomen valtionvelkakirjoja. Keskiviikkona 7. lokakuuta koitti se päivä, jolloin SP oli ostanut valtion velkakirjoja enemmän kuin on valtion koko 2105 vuoden alijäämä. Valtio lakkasi velkaantumasta.
Suomen Pankki on valtion kokonaan omistama ja takaama keskuspankki. Suomen Pankki tilittää valtionvelkakirjoista saamansa korkotulot voitonjakona takaisin valtiolle. Suomen Pankin omistamat velkakirjat ovat siis valtion velkaa itselleen.
Suomen valtiolla ei ole juurikaan velkaa, ja merkittävä osa tästäkin velasta on valtion velkaa itselleen. Suomella menee todella hyvin tälläkin mittarilla mitattuna. Silti ihmisiä pelotellaan valtionvelalla, kestävyysvajeella ja eläkepommilla. Ne vedetään tarvittaessa pimeästä nurkasta irvistelemään ja kalisuttamaan hampaitaan.
Sanahirviöillä perustellaan loputtomia leikkauksia sosiaaliturvaan ja koulutukseen. Mutta nämäkään hirviöt eivät ole todellisia: nekin katoavat, kun laittaa valot takaisin päälle.
Todellisuudessa jaettavaa on, mutta kakkua ei haluta jakaa tasan. Elämme Suomessa nyt tilanteessa, jota voi kuvailla George Orwellin Eläinten vallankumousta mukaillen: ”Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ihmiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.”
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.
”Onko dokumentilla lopulta tarvettakaan olla jotain sanomaa? Onko dokumentin tarkoitus antaa asennekasvatusta vaiko ajankuva eräästä asialleen omistautuneesta henkilöstä?” Matti A. Kemi katseli Ilveskuiskaajan.
”Jos dissidenttistä emigranttikirjallisuutta luet tälle vuodelle vain 200 sivun verran, annan rehdin suositukseni Šiškinin kepeähkön näköiselle, mutta valinnoiltaan raskaalle teokselle”, päättää Matti A. Kemi arvionsa.