
Perämeren Berliini 2025
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
Kaija Kiuru & Timo Helle: Viiankiaapa ikuisesti. 176 s. Into kustannus 2022.
Minut hurmasi heti kannen maisema, joka on juuri oma syvin sielunmaisemani: lähes rannaton suolakeus ja sen takana sinertyvät vaarat. Kädessäni oleva Kaija Kiurun ja Timo Helteen teos Viiankiaapa ikuisesti on ainutlaatuisen monipuolinen taide- ja tietokirja, joka kertoo Sodankylässä sijaitsevasta laajasta luonnonsuojelualueesta ja sitä uhkaavasta Sakatin kaivossuunnitelmasta. Sen perustana ovat sadat aavalle suuntautuneet retket. Riikka Karppinen on tehnyt suon tunnetuksi jo aiemmin ulkomaita myöten.
Kaivosyhtiön esittämät YVA-selostus ja Natura-arviointi ovat Lapin ELY-keskuksen mukaan puutteelliset. Vaadittuja lisäselvityksiä ei ELY-keskukseen ole vielä toimitettu.
Sukeltauduin aikanaan kuvataiteilija Kaija Kiurun Oulussa pitämässä näyttelyssä teokseen ”Maan uumenista”. Valkoisella kankaalla peitetyt kivilohkareet ja vaijereista roikkuvat valkoiset kivenmurikat loivat eräänlaisen sakraalin tilan. Teos on mukana myös kirjassa. Suru kohdattavissa? Koemmeko suurenmoisen luontoaarteen hautajaiset?
Jo aiemmilta ajoilta mieleeni on jäänyt eräs erityisen ihastuttava teos; pieni, vaatimaton, herkästi kivetty puronuoma Pallastunturin matkailuhotellin likellä. Sinne olen tavannut vetäytyä katsomaan sinertyvää laaksoa etäältä soutu- ja lohiretkien jälkeen. Myös Sodankylän terveyskeskuksen paikallisesta luonnosta nouseva kokonaistaideteos puhuttelee katselijaa väkevästi. Kunnan pitäisi ohjata ohikulkevat matkailijat teoksen ääreen samaan tapaan kuin Sodankylän vanhaan kirkkoon.
Orkideat, nuo suomalaisen luonnon helmet kukoistavat Viiankiaavalla vihreäkiviesiintymän hedelmällisessä maaperässä. Kaija Kiurun niistä ottamat kuvat ovat upea kokonaisuus. Valitettavasti vain tuo esiintymä kätkee sisälleen myös rahanhimoisia sijoittajia hullaannuttavat rikkaudet. Hirmuista valtaa ja voimaa käyttävää kaivosjätin koneistoa vastaan silti hehkuvat nämä hennoimmista hennoimmat kämmekät.
Kaija Kiurun taide toimii voimana, yhteiskunnallisena herättäjänä. Taiteen tehtävä on luoda kauneutta, totuutta, hyvyyttä. Viiankiaavan alkuun suojattomalta tuntunut suo saa näin puolustajansa.
Timo Helle on eräänlainen renessanssihahmo, monialainen vanhan sivistyneistön edustaja, joka ehti toimia myös Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtajana. Rauhallinen, piippuaan sauhutteleva luontomies osaa myös tieteellisen argumentoinnin. Hän kertoo kirjassa milloin tokkimuksista, yhä vaarantuneimmiksi käyvistä suokukoista, joutsenten ja hanhien erikoisesta suhteesta, milloin poroista ja paikannimien etymologiasta. Leppoisa tarinointi Viiankiaavan eläimistöstä keventää kirjan aiheen raskautta. Toisaalta se perustuu tarkkaan tieteelliseen havainnointiin ja kertoo myös osaltaan suoluonnon ahdingosta.
Tarina ajokasporon kouluttamisesta kertoo siitä, miten mies voi eläytyä tehtäväänsä aivan täydellisesti. Siinä hän alkuun epäonnistuu, mutta lopulta sitkeydellään toisen Aapo-poronsa avulla onnistuu lähestymään arkoja suon lintuja naarasporon sarvet teleobjektiiviinsa päällä. Teos on kunnianosoitus Viiankiaavan poroille, jotka lihovat kesäisin herkullisissa raateryppäissä. Raate – sekin nimi kaikuu jostain alkuun epätoivoiselta tuntuneesta taistelusta. Kuin näistä Ukrainan surullisista kärsimyksen mutta myös vastarinnan päivistä. Kaivosalue karkottaisi porot parhailta laidunmailtaan lähiseuduilla ja uhkaisi koko tokkakunnan olemassaoloa.
Kaivos, jonka suunnitelma vastarinnan vuoksi muutettiin avolouhoksesta tunnelikaivokseksi maan sisään, olisi jättiläismäinen. Aavan kupeessa seisoisi teollisuuslaitoksia ja valtavat sivukivi- ja jätekasat pilaisivat luonnonsuojelualueen maiseman. Kansainvälisen Anglo American -kaivosjätin suomalainen tytäryhtiö AA Sakatti Mining esiintyy ekologisena edelläkävijänä, mutta suurin uhka suolle on kuitenkin todennäköinen pohjaveden voimakas lasku, joka tuhoaisi Viiankiaavan herkän vesitasapainon. Käsittämätöntä on, että samaan aikaan, kun suoluonnon suojelua pitäisi lisätä valtavasti, ollaankin vaarantamassa erään arvokkaimman suomme ekologinen tila.
Kaija Kiurun voimakas puheenvuoro kirjan viimeisessä luvassa nostaa kysymyksiä. Miksi me emme voisi edes tällaisessa tapauksessa jättää nuo himoitut metallit maaperään? Mikä ihme meidät pakottaa vain yhden sukupolven hyödyksi riistämään maan aarteet lukemattomilta tulevilta sukupolvilta, jotka osaisivat kenties hyödyntää noita ekologisemmin tai hellemmin? Tai sitten meitä viisaampina antaa niiden levätä maankuoressa.
Kaija Kiuru ja Timo Helle ovat synnyttäneet kamppailulle Viiankiaavasta ympäristöajattelun ja -taiteen sekä luonnon- ja kansatieteelliset arvot yhdistävän kirjallisen taideteoksen. Ihanan mattapintaisena se korostaa paremmin kuin hieno kiiltopaperi kämmeköiden ja porojen maiseman uhkeutta. Viiankiaapa ikuisesti lunastaa aivan varmasti paikkansa suomalaisen luonnonsuojelukirjallisuuden klassikkojen joukossa. Viimeinen kuva suokukkien elämää pursuavasta punaisesta merestä lammen äärellä on täynnä toivoa.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Ja yhä kuumenee. Ihminen on kuitenkin sellainen olento, että se voi edelleen uskoa, että mitään ilmastonmuutosta ei oikeasti tapahdu.”
Elokuun Kaltion kansiteos on still-kuva Arttu Niemisen ja Veera Nevan audiovisuaalisesta teoksesta ”Juuret”. Neva vastaa teoksen äänistä ja Nieminen visuaalisesta ilmaisusta.
Sahaus on ohitse ja pihassa lepää kasa lautaa. Se pitää pinota tapuliin, jotta kevät, tuo puutavaran ihmeellinen fööni, pääsee hoitamaan kuivauksen.
”Tekoälyllä saa ehkä helposti aikaan sattumanvaraisen ja pinnallisesti hienolta näyttävän kuvan, mutta jos yrittää saada sillä aikaan juuri sen, mitä näkee mielessään – oman kuvan – vaatii se usein ainakin kärsivällisyyttä ja työtä, jos ei varsinaisesti taitoa.”
”Kannattaa mennä sisään, sillä tämä saksalaisen Claus von der Ostenin hankkima ja Hampurin taidemuseolle lahjoittama 140 julisteen kokonaisuus on ainutlaatuisen kattava”, Anna-Maija Ylimaula sanoo Taidetalo Kulttuuripankin näyttelystä.
”Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat aina olleet tärkeässä roolissa hiphopin kehityksessä, historiankirjoitus on heidän osaltaan todella vajavaista”. Kaarne Fredriksson kirjoittaa hiphop-kulttuurin suhteesta queer-yhteisöihin.
Myös menneenä kesänä taidenäyttelyitä on järjestetty paljon ja myös sellaisilla paikkakunnilla, joissa ei ympärivuotisia näyttelytiloja ole. Viidestä näyttelystä Reijo Vallalla jäi kerrottavaa syksyllekin.
”Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato”, arvioi Matti A. Kemi syyskuun alussa teattereihin saapuvan Toni Kurkimäen esikoisohjauksen Lapua 1976.
”Onko dokumentilla lopulta tarvettakaan olla jotain sanomaa? Onko dokumentin tarkoitus antaa asennekasvatusta vaiko ajankuva eräästä asialleen omistautuneesta henkilöstä?” Matti A. Kemi katseli Ilveskuiskaajan.
”Jos dissidenttistä emigranttikirjallisuutta luet tälle vuodelle vain 200 sivun verran, annan rehdin suositukseni Šiškinin kepeähkön näköiselle, mutta valinnoiltaan raskaalle teokselle”, päättää Matti A. Kemi arvionsa.