Perämeren Berliini 2025

Purkutalotaide TornioHaaparannalla inspiroi maalailemaan uusia horisontteja

Tänä kesänä purkutuomion saaneet rakennukset eri puolella Suomea ovat täyttyneet purkutalotaiteesta. Imatran Napinkulma, Oulun Re:formi ja Tampereen Pinni47 eroavat kuitenkin pohjoisimmasta yhteisötaideprojektista Horizontista. Horizont on Tornion ja Haaparannan yhteinen hanke, jossa paitsi taloja, myös kahden rajakaupungin välistä suhdetta herätellään henkiin pandemia-aikaisen (lähes prikulleen kaksi vuotta kestäneen) rajasulun jälkeen. Purkutaloja on kummallakin puolella rajaa: Torniossa entisessä asuintalossa Röyttäntie 4:ssä, myöhemmin myös poliisin ja palokunnan harjoittelupaikkana toimineessa, ja Haaparannan vanhassa koulurakennuksessa Tornedalsskolanissa (Östra Kyrkogatan 40).

Kuulen Horizontista käydessäni Torniossa kesäkuun loppupuolella. Törmään artisteihin töidensä kimpussa ja pääsen seuraamaan, kun graffititaiteilija Acton eli Marko Saarelainen ohjeistaa lapsia ja nuoria työpajan yhteydessä. Kesäkuun lopulla yksi Tornedalsskolanin siivistä on jo purettu uuden uimahallin rakentamisen tieltä. Jäljelle jäävän koulurakennuksen ja Röyttäntie 4:n purkuajankohdat ovat vielä hämärän peitossa.

Valloillaan oleva purkamismania ihmetyttää. Eikö olisi kestävämpää hyödyntää vanhaa rakennuskantaa? Mistä on kyse Tornion puoleisen purkutalon tapauksessa, miten rakennuksen purkamiseen on päädytty?

Purkutuomioiden aikakausi

Röyttäntie 4:n historia ulottuu yli 50 vuoden taakse. 1970-luvulla rakennettujen rakennusten tapaan talosta löytyi monenlaista vikaa: huoneistoissa veti, betonielementit rapistuivat ja vessojen pinnoitteet irtosivat seinistä. Talon nuoruuden vuosina siitä haluttiin vielä pitää huolta, ja se kunnostettiin vuonna 1987 Tornion asuntomessuille asukkaiden toiveita kuunnellen: asvaltoitu piha viheriöitettiin istutuksin, alimman kerroksen asukkaat saivat pienet piha-alueet ja yksi asunnoista korjattiin esteettömäksi. Parin kilometrin päähän talosta perustettiin pohjoisen kasvistoa esittelevä arboretum-puisto, joka on edelleen ulkoilijoiden käytössä.

Soitan arkkitehti Pentti Laitiselle, jonka johdolla vuonna 2017 naapurissa seisova samanikäinen kerrostalo Röyttäntie 6 peruskorjattiin. Laitinen huomauttaa, että kyse oli lähes uudisrakentamisesta, sillä vanhasta talosta säästettiin vain betonirunko. Röyttäntie 4 oli tarkoitus peruskorjata purkamalla se sisartalon tavoin betoniluurankoon asti. Vaikka joskus vanhojen kantavien betoniseinien runkotiheydet voivat aiheuttaa tiettyjä rajoituksia suunnittelussa, Laitinen puhuu betonirunkojen säilyttämisen puolesta: ”Siinä säästetään purkukustannuksissa, koska kallein osa purkamista on teräsbetoni. Myöskään uutta kantavaa runkoa ei tarvitse rakentaa, mikä on iso säästö sekin. Ja siinä on myös kierrättämisen ideologia: että jos jotain voi hyödyntää niin se hyödynnetään.”

Vielä syksyllä 2020 Röyttäntie 4 odotti peruskorjausta: suunnitelmat olivat valmiit, piti aloittaa urakkatarjouskilpailu. Hanke kuitenkin kaatui, koska se ei lopulta saanut kannatusta kaupungin päättävissä elimissä. Ei, vaikka ARA:lta olisi saatu rahallista tukea rakentamiseen puoli miljoonaa – ja lisää olisi tullut energiatalouden korjaamisesta, hisseistä ja esteettömistä asunnoista.

Röyttäntie 4:n omistaja Tornion vuokra-asunnot Oy perustelee päätöstä jättää talo korjaamatta muun muassa alueen asuntojen ylitarjonnalla sekä korjausrakentamisen korkeilla kustannuksilla. Laitinen valaisee minulle, kuinka paljon lisäkustannuksia vanhojen rakennusten korjaaminen ja päivittäminen nykypäivään tuottaa. Peruskorjaamisella tai luurankolähtöisellä uudisrakentamisella voi kuitenkin säästää luonnonvaroja, ja se tarjoaa myös valmiin tontin ja kunnallistekniikan.

Kuten monessa asiassa myös asuntorakentamisessa lyhytnäköinen taloudellinen kannattavuus menee usein kestävyyden edelle. ”Purkutaidetalo Röyttäntie 4:stä haluttiin lämpö- ja energiataloudellisesti pitkälti omavarainen talo aurinkopaneeleilla ja maalämmöllä”, Laitinen kertoo, ”mutta energiayhtiön intressit tulivat esteeksi: kaupungin energialaitos ei olisi suostunut siihen, koska he halusivat kaukolämmölleen asiakkaita.”

Röyttäntien talojen syntyaikoihin 1970-luvulla asuntotarve oli suuri maalta kaupunkeihin jatkuneen muuttoliikkeen vuoksi. 70-luku oli myös betonirakentamisen valtakautta, eikä puisia kerrostaloja saanut rakentaa. ”Silloin tuettiin tahoja, jotka teki betonitaloja. Se oli semmone poliittinen sähläys, joka johti huonoon rakentamiseen, eikä se ollu mitenkään kestävää rakentamista”, Laitinen kertoo. Rakentaminen oli lyhytnäköistä, talojen elinkaaret suunniteltiin vain muutamiksi kymmeniksi vuosiksi. Nykyisten periaatteiden mukaan rakennusten tulee kestää vähintään sata vuotta.

Vuokra-asuntojen laadukas rakentaminen on Laitiselle yhtä tärkeää kuin minkä tahansa talojen. ”Joskus olen kuullut puhuttavan, että miksi vuokra-asuntoja rakennetaan kuten omistusasuntoja: miksi käytetään kalliita julkisivumateriaaleja tai miksi asunnot varustetaan kalliilla kiintokalusteilla? Varmaankin siksi, ettei niille kävisi kuten 70-luvulla rakennetuille taloille. Mutta kysymys on myös siksi kumma, kun asukkaat kuitenkin maksavat vuokrassa talon rakentamiseen otetun lainan.”

Haaparannan puoleinen purkutalo Tornedalsskolan on rakennettu jo 1945. Nyt puretun siiven paikalle on alettu rakentaa uimahallia, koska entinen uimahalli joutui sulkemaan ovensa sisäilmaongelmien vuoksi. Tornedalsskolan odottaa tällä hetkellä myös purkua, halua korjata sitä ei ole.

Tuhottaviksi tuomitut, keski-iän saavuttaneet tai sen jo ylittäneet sairaat talovanhukset ovat saaneet purkutaiteen ansiosta viimeisen käyttötarkoituksen. Vaikka Laitinen olisi mielellään nähnyt Röyttäntie 4:n kunnostamisprojektin toteutuvan, hän pitää purkutalotaideprojektia upeana juttuna: ”Oon nii ilonen, että siihen tuli toi purkutaide, että löyty tällanenki hieno käyttö sille muuten näköjään tarpeettomalle talolle.”

Horizontti avautuu

Kesäkuussa alkaneet nuorten maksuttomat työpajat jatkuvat heinäkuussa. Elokuun alussa Horizont avaa ovensa työpajoissa tehdyn taiteen lisäksi myös ammattitaiteilijoiden töille. Elokuun kolmantena päivänä avajaisnauha leikataan juhlallisesti Haaparannan puolella. Haaparannan kunnallisneuvos Nina Waara pitää puheen.

Puheet jatkuvat Tornion puolella. Ensin puhuu Tornion kaupunginjohtaja Jukka Kujala. Kun Miku eli Jan-Mikael Hakomäki astuu mikrofonin ääreen, hänen kasvojaan peittävät aurinkolasit. Ei tyyliseikkojen vaan projektin parissa vietettyjen useakymmentuntisten työpäivien tuomien tummien silmänalusten vuoksi. Hän on yksi Horizontin järjestäjistä, Tornion nuorisotoimesta, kuten myöskin Lusku eli Markku Lukkarimäki. Haaparannan puolelta mukana ovat Pia Tohveri kaupunginkirjastosta ja Christa Sjöberg Haaparannan nuorisotoimesta.

Järjestäjät ovat itse osallistuneet purkutaiteen luomiseen. Osalla järjestäjistä on henkilökohtaisempikin suhde rakennuksiin: Christa ja Pia ovat käyneet Tornedalsskolanin, Christa on asunut ensimmäiset elinvuotensa Röyttäntiellä, missä hänen äitinsä on hengaillut Pian tädin kanssa. Projektin assistentti Kitta Kulju taas kävi lapsena hoidossa vastapäisessä asunnossa.

Elävä musiikki soi pihoilla ja kaikuu purkutalojen seinistä. Ruotsin puolelta tulleet, kaksi vuosikymmentä yhdessä soittaneet mestaripelimannit Daniel Wikslund ja Samuel Lundström viihdyttävät vieraita laululla, viuluillaan, harmonikalla ja matkaharmonilla.

Osassa huoneistoja on mukana myös äänitaidetta. Yhdessä huoneessa roikkuu kaiutin, josta kuuluu melankolista laulua: ”Romutetaan yhteiskuntaa, milloin mä saan rähjätä riehua räjäyttää / Rakennetaan painajaisunta josta saadaan pato vielä aukeemaan”. Kyseessä on osa Markku Juntikan teosta.

Äänitaidetta on myös Superflindan eli Linda Söderholmin kuratoimissa tiloissa, jotka ovat heränneet henkiin projektiin osallistuneiden noin 150 ihmisen avulla. Taiteen yhteisöllisyys näkyy vahvasti monikulttuurisessa LuovatLumot-projektissa, johon osallistui maahanmuuttotaustaisia ihmisiä, kotoutujia ja erityistä tukea tarvitsevia. Steriilinvalkoinen keittiö, joka on kuin posliinista tehty, ja kasvihuonemainen parveke, jonne asetetuista kannoista kasvaa kääpiä, ovat vain osa taloihin luotuja erilaisia huonemaailmoja.

Kun kävelee huoneesta, vaatekaapista tai vessasta toiseen, tuntuu kuin kävelisi taideteosten sisään. Samantyylinen maailmoihin uppoamisen tunnelma on luotu myös Fiskarsin Kuparipajassa, Onoman kesänäyttelyssä Arts & Crafts and Rabbit Holes, jossa näyttelytila on muutettu pienien huoneiden muodostamaksi labyrintiksi. Välillä vetelen kaappien ja vessojen kahvoja odottaen löytäväni jokaisen aukeavan oven takaa jonkun uuden taideteoksen, mutta kaikkia pintoja ei ole ehditty tai haluttu lähteä valtaamaan.

Taiteilijoiden edustus painottuu pohjoiseen. Mukana on suomalaisten lisäksi taiteilijoita myös muualta päin maailmaa. Suurin nimi on ehkä Anders Sunna, Ruotsin kolonialisoiman Saamenmaan puolelta. Kuulen huhun, että Anders Sunna olisi sanonut Tornedalsskolanin puolella olevan hänen ”kiltein” näyttelynsä.

Sunnan taiteen täyttämästä asunnosta Suomen puolella Röyttäntiellä on kuitenkin kiltteys ja sovinnaisuus kaukana. Luovalla vihalla kyllästetyt kuvat näyttävät nousseen seinille käydäkseen vastarintaan. Olohuoneessa on banksytyylisiä graffiteja: neljä lasta vetää nilkassaan rautakuulia, jotka on väritetty Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän lippujen värein. Maiden, joita yhdistää pitkä historia saamelaisten sortamisessa. Kun asiat menee päin helvettiä, voi sentään irvistää tai näyttää yhtä kansainvälisintä käsimerkkiä. Banksy tulee varmasti mieleen myös teosten aktivismista ja taidetta yhdistävästä ulottuvuudesta.

Yksi mieleenpainuvimmista teoskokonaisuuksista on Kamutaza Tembon ”African dancing mask”. Töiden nimi viittaa Sambian kymmenen provinssin eri heimojen traditionaalisiin maskeihin ja tansseihin. Sambiasta kotoisin oleva, nykyään Oulussa asuva Tembo kuvaa värikkäillä ja symbolisilla maalauksillaan Afrikan kulttuuria. Yhdellä seinällä näkyy kurkkukasveihin kuuluvasta kalebassista tehty kuppi ja muuta esineistöä. Toisella seinällä Äiti-Afrikan takana näkyy keihäsase ja kilpi – joita ei ole maalattu vain koristeeksi vaan muistuttamaan taistelusta valkoista imperialismista vastaan.

Väreillä on suuri merkitys Tembon teoksissa. Hän kertoo, kuinka maalausten värimaailma on myös afrikkalaisen kulttuurin inspiroimaa. ”Valmistamme Afrikassa värejä itse luonnosta. Käytämme savea, lehmänlantaa ja kasveja saadaksemme harmaata, vihreää, mustaa, keltaista, punaista ja muita värejä.”

On kiinnostava kuulla, kun taiteilijat kertovat teoksistaan. Kaikki taiteilijat eivät kuitenkaan ole avajaispäivänä paikalla. Superflindan töiden yhteyteen on laitettu ilokseni tarkempi syväluotaava teoskuvaus, mutta muiden teosten yhteydessä niitä ei vaikuta olevan. Täytyy siis tyytyä kulkemaan yksin ja antaa teosten puhua puolestaan.

Katutaiteen kapinallisilla juurilla

Horizontissa on mukana paljon graffitia. Puhuin sinisellä ja keltaisella spraymaalaavan Actonin kanssa aiemmin kesällä järjestetyn työpajan yhteydessä graffitista ja taiteesta.

”Aika monelle nuorelle taiteentekijälle taide itsessään on kirosana”, Acton toteaa. Hän kertoo kutsuvansa omaa tekemistään graffititaiteeksi ja kuvailisi itseään kuvataiteilijaksi, joka tekee kirjaimia, tai graffititaiteilijaksi. ”Mutta monille se on ristiriitainen termi, koska graffiti sotii klassiseks koettua taidekenttää vastaan. Graffiti on alun perin alkanut nuorten tekemänä. Ne on maalannu niillä purkeilla, joita on saanu käteensä.”

Avajaisissa kuulen Tornedalsskolanin puolella kolmesta kaverista, joiden graffitit saavat tunnustusta ja jotka pääsivät mukaan projektiin tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Pyydän saada ottaa yhteiskuvan heistä graffitien edessä. Porukka näyttää hiljaisen itsevarmalta ja coolilta kuin mitkä. He ovat kaksitoistavuotiaat Wiljam Leskio ja Antti Riuttala sekä kymmenvuotias Veikko Riuttala. Wiljam alkaa kertoa mitä tapahtui.

”No ekaks me pyöräiltii ja löyettii tällane paikka. Me vähä käveltii ympäri siinä ja me nähhää joku spraymaalaamassa tuolla yläkerrassa.”

Uteliaisuus heräsi nuorten taiteilijoiden sydämissä.

”Veikko huomas että se ovi on auki ja me mentiin sisälle”, Wiljam jatkaa, ”ja siellä oli aivan hirveän paljon spraypulloja hyllyjen vieressä ja yhellä pöyällä hanskoja ja maskeja… Ja me päätettii että tää on semmone paikka jossa saa ihan vappaasti tehä graffitia ja semmosta. Minä ja Antti ja Veikko alettiin sitte sitä tekkee ja sitte, nii…”

”Me jäätii kiinni!” Veikko huudahtaa.

Parinkymmenen minuutin taiteilun jälkeen Christa sai heidät kiinni itse teosta. Pojat eivät olleet sotkeneet muiden taiteilijoiden teoksia, maalanneet vain vapaata tilaa. Kaupungin seiniä töhrivät pojat saatiin seuraavana päivänä tekemään taidetta kouluun luvan kanssa. Silloin selvisi, että yläkerran maalari ei ollut kukaan muu kuin Acton.

”Ja sit me saatii tulla niitten [aloitettujen luonnosten] päälle spreijaamaan ja tekemään hienoja taideteoksia”, Veikko jatkaa ja lisää, että kaikki pojat aikovat jatkaa taiteen tekemistä ja harjoittelua.

Nyt jos pojat haluavat kadulle tekemään graffiteja, saatetaan heidän tyylinsä jo tunnistaa. Poikien pitäisi keksiä uudet tägit.

Apokalyptista tunnelmaa & maagisia muijia

Kun palaan tutkimaan näyttelyä seuraavana päivänä, ihmisiä ei ole enää ruuhkaksi asti ja livemusiikki puuttuu. Ellei musiikiksi lasketa ikkunan takaa kuuluvaa sateen epätasaista rummutusta peltikattoista katosta vasten.

Ruotsalaisen Stig Olav Tony Fredrikssonin graffitiseinästä valuvat keltaiset pisarat jatkuvat lattialle lammikoksi, jossa uivat kalat johdattavat Norjasta saapuneen Andrea White Hvedingin töiden täyttämän huoneiston äärelle. Hvedingin teoskokonaisuuden nimi on ”FESK”. Yhdessä huoneista on kaunis puinen ikkunalauta ja kattokruunu. Kengät tarttuvat maalattuun lattiapintaan, kuuluu maiskutteleva ääni. Keittiökaapeissa on kuparilaattoja, joihin on raapustettu jonkun ruokailurutiini: täällä syödään viikon jokaisena päivänä kalaa ja juodaan liian monta litraa vettä.

Apokalyptista tunnelmaa on monessa huoneessa. Esimerkiksi Essi Korvan teoksessa ”Vesi nousee” asunto tuntuu hukkuneen veden alle ja kaunista kasvistoa on alkanut kasvaa seinillä. Puiden oksia tulee sisään yhden keittiön kaapeista. Wille Erkki Tetrin rakkauden kryptassa on aukirevitty ja riivattu tunnelma.

Kuljen Röyttäntiellä asunnosta toiseen, kun törmään erään asunnon keittiössä Norjasta saapuneeseen feministikapinalliseen Kattebussen-taidekollektiiviin, joka on ilmestynyt täyttämään yhden tyhjäksi jääneen huoneen seiniä. Kollektiivin Vibeke Knagenhjelm, Katarina Stolarm ja Ragnhild Krüger tapasivat kirjoituskurssilla verkossa. He näkivät ensimmäistä kertaa toisensa kasvokkain vasta taannoin – kun he aloittivat viikon mittaisen matkansa Pohjois-Suomeen.

”Matkan alussa Katarina sanoi, että joka päivä jotain maagista tapahtuu. Emme tienneet tänä aamuna, että meidät kutsuttaisiin tekemään taideprojektia täällä. Joten tämä on fantastinen yllätys, tyypillinen Kattibussi-insidentti”, Vibeke kertoo.

Kollektiivin nimi on Hayao Miyazakin Naapurini Totoro -elokuvan inspiroima. ”Kattebuss on ajoneuvo, joka tulee pelastamaan sinut ja auttamaan ja antamaan ratkaisuja, kun kaikki toivo on menetetty ja ajattelet, ettei sinulla ole ulospääsyä ongelmistasi.”

Kollektiivin vasta aloitettua työnsä seinillä on jo luonnos Katarinan luomasta feministisestä ikonista, supersankari Tantekosta (”Tätimukavasta”). Vibeke kirjoittaa juuri runoa ”Finska ord for Kvinnen”, jossa hän käyttää erilaisia naisia kuvaavia sanoja. Taiteilijat puhuvat siitä, kuinka etelästä poikkeavat pohjoisen tavat käyttää naisia kuvaavia sanoja voivat toimia voimaantumisen lähteenä.

Kattebussenin purkutaidetta tekemään kutsunut Miku korosti avajaisissa, että ”tämähän ei ole pelkkä näyttely. Tää on ollut yhteisöllinen kokeilu.” Hän myös siteerasi Wille Erkki Tetriä: ”alkaa pikkuhiljaa näyttää siltä, että Tornio vois olla se Perämeren Berliini 2025.”

Miku pitää tärkeänä, että taiteilijoiden ja nuorisotyön välille muodostuu luovaa yhteisöä ja kontakteja. ”Saadaan elävä systeemi, joka meinaa sitä, että täällä ei vaan suoriteta kouluja ja lähetä pois, vaan saatetaan jäädä – ja se on aika tärkeä juttu.”

Horizont on houkutellut paikalle taiteilijoita ja vieraita rajojen molemmilta puolelta ja kauempaakin. Tornedalsskolanin purkamisessa saattaa kulua montakin vuotta ja toiveena on, että siellä voitaisiin jatkaa harrastustoimintaa. Röyttäntie puretaan, kun purkamiseen saadaan rahoitusta. Ennen purkutalojen viimeisiä hengenvetoja yhteisöllinen taide muuttaa kaiken hetkeksi sykkivän eläväksi.

—
Lähteenä käytetty artikkelia ”Betonikerrostalo sai uuden pehmeän ilmeen”, Helsingin Sanomat 17.7.1987.