1960-luvun loppupuolella hengenvaarallinen keuhkopussintulehdus keskeyttää Fellinin fantastiset suunnitelmat. Vuoden 1969 Satyricon tuo kuitenkin jo kolmannen parhaan ohjaajan Oscar-ehdokkuuden.

Elokuvassa Giulietta ja viettelykset Fellinin fantasiat näyttäytyvät näkyinä ja henkinä – sekä väreinä selluloidilla.

Ihanan elämän jälkeen seuraava Fellinin “suuri” elokuva on vuoden 1963 8½ (Otto e mezzo). Henkilökohtaisuuden rajat ylittyvät ja teos laajenee yleiseksi ja ihmeellisen koskettavaksi.

Vuoden 1960 elokuvassa La dolce vita eli Ihana elämä hajoavat niin kommunikaatio kuin kulttuurikin; koti, luonto sekä totuus ovat tästä maailmasta poissa. Mutta tulevaisuuden mahdollisuus jää.

Hamy Ramezanin ensimmäinen pitkä elokuva Ensilumi saapuu teattereihin perjantaina 16.10. Maahanmuuttotarinassa on ainesta suomalaiseksi klassikoksi.

Vuonna 1957 ensi-iltansa saaneeseen Cabirian öihin Fellini teki taustatutkimusta Rooman lähiöissä ja ilotyttöalueilla alakulttuurien asiantuntija Pier Paolo Pasolinin kanssa.

La strada eli Tie keräsi kehuja myös katolisilta kriitikoilta kristillisenä vertauskuvana. Fellinin seuraavassa elokuvassa Huijarit toivonkipinä vaihtuu ankaraan ristiriitaisuuteen.

Cesare Zavattinin episodielokuva Amore in città ei aloittanut “tutkivan elokuvan” voittokulkua, ja Fellini jatkoi Tiessä karnevalisoivaa estetiikkaansa.

Virpi Suutarin uusin dokumentti tarttuu Alvar Aaltoon. Arkkitehtuurin historian professori Anna-Maija Ylimaula katseli elokuvan.

Vetelehtijät (I vitelloni, 1953) oli Fellinin ensimmäinen kansainvälisesti menestynyt ohjaustyö. Päähenkilöt yrittävät luovia vapautensa ja velvollisuuksien ristiaallokossa.

Illuusioiden tematiikka on vuoden 1952 Valkoisessa sheikissä (Lo sceicco bianco) varsin kehittynyt. Varoitus: sisältää juonipaljastuksia.

Federico Fellinin esikoisohjaus on Varieteen valot vuodelta 1950. Neorealismin oppi todellisuuden tiukasta kuvaamisesta alkoi murtua.