Rohkea, reima ja horjumaton

Rahasta voisi puhua enemmänkin. Ainakin täällä taiteen ja kulttuurin ympyröissä, missä Kaltiokin enimmäkseen liikuskelee. Rahasta eli sen puutteesta tuntuvat useimmiten puhuvan ne, joilla sitä ei ole. Ne, joilla on, näin todella karkeasti yleistäen, eivät halua. Koska jos siitä pysytään hiljaa, on sitä helpompi olla jakamatta tasaisemmin kaikille.

Vaikka raha on täysin fiktiivistä ja pankkien helposti luotavissa, rahasta puhuttaessa sitä ei tunnu olevan kenelläkään. Pääkaupunkiseudun veronmaksajat kyynelehtivät sitä, miten röyhkeästi Suomen hallitukset vievät heidän selkänahastaan salvotut veroäyrit valtionosuuksina pohjoisen vähäväkiseen syrjä-Suomeen. Pohjoisen valtavat luonnonvarat on puolestaan varastettu pääkaupunkiin; ensin on kaadettu ikimetsät sellutehtaisiin keitettäviksi ja maan alta ruopattu mineraalit kerrostalojen rakennusaineiksi, teollisuuden voitot tilitetty Espoon, Helsingin ja ulkomaitten pääkonttoreihin.

Taiteen tekemiseen valtio on onneksi antanut rahaa pohjoiseenkin, vaikkakin vähemmän kuin etelään, eihän täällä juuri ketään kuitenkaan asu, ainakaan yhtään pätevää taiteilijaa, ainakaan sen Särestöniemen jälkeen. No, eiköhän nämäkin vähät muruset pian siivota takaisin sinne Arkadianmäen pöydän päälle, kun tultiin huomanneeksi, että suomalaisen taiteen rahoittaneet veikkausvoittovarat on itse asiassa vähän nolosti nyljetty ensisijaisesti köyhästä kansasta eli yksikätisiin rosvoihin vähäiset roponsa kantaneilta kansaneläkeläisiltä, ja pelikoneet kannettiin koronaan vedoten pois kansan luota osuuskauppojen eteisistä.

On toki esitetty, että kulttuurikin pitäisi rahoittaa verovaroista eli kaikkien suomalaisten – ei vain köyhien – maksamista, rikkaitten jopa enemmän maksamista. Mutta yhteiskunnan rahanjaosta päättävien joukossa on pitkään ollut vahvoilla sananlasku-uskovaisten ryhmä, joka sanontaa ”hyvä antaa vähästäänkin, paha ei paljostaankaan” seuraten vastustaa hanakasti kaikkia pyrkimyksiä progressiivisiin veronkorotuksiin, joilla rahoitettaisiin ihan kaikille suomalaisille parempi ja turvallisempi yhteiskunta.

Olet voiman ja vilppauden kotimaa
tätä kannat kaksoisleimaa.
Se mieleni toivoja toinnuttaa,
se antavi intoa reimaa.

”Kymmenen virran maa” on edelleen niin Lapin kuin Pohjois-Pohjanmaan maakuntalaulu, vaikka alueen pohjoisempi osa leikattiin omaksi läänikseen vuonna 1938. Yli 80 vuotta on siis Helsingin valtiovalta harjoittanut pohjoisen Suomen osalta hajoita ja hallitse -politiikkaa, ja pohjoisen maakunnat ovat nöyrästi tässä leikissä mukana: sen sijaan, että yhteisrintamassa nostettaisiin pohjoisen profiilia, tuhlataan resursseja kiistelyyn Kemin ja Oulun satamien välillä, Rukan ja ”oikean Lapin” välillä – kunniasta saada venäläinen ydinvoimala parasta merenrantatonttiaan komistamaan tappelivat loppuun asti Lapin Simo ja Pohjois-Pohjanmaan Pyhäjoki. Valtio on aluehallintovirastonsakin nimennyt niin, että ”Pohjois-Suomen” ja ”Lapin” raja noudattelee vuoden 1938 läänijakoa – ikään kuin tuo Lapin läänin alue ei enää kuuluisi Pohjois-Suomeen tai Suomeen lainkaan.

Meillä on siis edelleen yhteinen maakuntalaulu, joten miksi emme yhdistyisi muillakin tavoilla? Ihmiset liikkuvat Oulun ja Rovaniemen väliä melkein yhtä luontevasti kuin väylänvartiset Tornionjoen poikki. Olemme elämäntavoiltamme samanlaisia luontoihmisiä – Oulussakin kaupungin brändityöryhmän tekemässä kyselyssä kaupungin asukkaista valtaosa nimeää kotikuntansa tärkeimmiksi seikoiksi luonnonläheisyyden, puhtauden ja turvallisuuden. ”Se luomistuoreena uhkuaa / tämä Kymmenen virran maa.”

Kymmenen virtaa, yhtenäinen Pohjois-Suomi: ”Kemi, Tornio, Ounas, Oulu ja Ii, / olen nähnyt uomanne aavat. / Ja mieleni laajeten lainehtii / ja suoneni tarmoa saavat.” Suoniinsa tarmoa saisi yhteinen Pohjois-Suomen maakunta myös valmisteltavassa sote-uudistuksessa: Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirin ei tarvitsisi huolehtia keskussairaalansa tulevaisuudesta, kun se kuuluisi Lapin piirin lailla Pohjois-Pohjanmaan maakuntaan, jos on todellakin niin, että niissä sote-maakunnissa, joissa on yliopistosairaala, voi olla lisäksi useampia keskussairaaloita.

Joulunkin alla voisimme yhdessä veisata A. V. Koskimiehen sanoittamaa ja Oskar Merikannon säveltämää maakuntalaulua: ”Porot palkivat siellä laitumillaan / tuhatpäisinä laumoina vielä. / Ja aarniohongat muistelojaan / ne kertovat sulle siellä.” Mihin tuota naapurit toisistaan erottavaa maakuntarajaa tarvitaan?

(Ja niin – toki myös Kainuun niin halutessa se voidaan ottaa mukaan Pohjois-Suomen maakuntaliittoon. ”Nälkämaan laulu” voidaan ottaa vaihtoehtoiseksi maakuntalauluksi, sen sanat allekirjoittaa oululainenkin.)

Kaikesta huolimatta Kaltio toivottaa kaikille lukijoille rauhallista joulunaikaa ja parempaa seuraavaa vuotta. Valo voittaa kyllä!

PS. Juuri lehden mennessä painoon Oulun kaupungin johtoryhmä julkisti päätöksiä koronan leviämisvaiheen toimenpiteistä. Kulttuurilaitokset suljetaan 1.–18.12., samoin kuin uimahallit ja muut urheilutilat. Kirjastoissa on rajoitettu palvelu. Toivotaan, että tämä kahden ja puolen viikon kulttuurisulku riittäisi tähän hätään.