Eräänä päivänä se sitten tapahtuu: paperi loppuu.

Yhtään puhdasta arkkia ei löydy, vaikka käyn läpi koko talon. Muistan toissaviikolla ajatelleeni, että paperi on aika vähissä, mutta riisiäkään en käynyt ostamassa. Sitä paitsi paperin ostaminen tuntuu yhtä väkinäiseltä ja vaivaannuttavalta kuin pottujen ostaminen. Eikö niitä nyt jokaisella ole kotona loputtomat varastot, jostain ne sinne alahyllyille ilmestyvät, paperit ja perunat.

Mutta nyt alahylly on tyhjä. Yhtään arkkia ei ole. On vain kierrätyskelpoisia kakkosluokan sivuja, joista leikkelen ostoslistojen pohjia ja joihin suttailen keskeneräisyyksiä.

Minusta ei ole paperinvähentäjäksi. Tulostan tilausvahvistukset, ulkomaan hotellivaraukset ja lentoliput. Zumbaohjaaja nimitti minua nauraen boomeriksi, kun tulin viime syksynä ensimmäiselle tunnille tulostamani paperisen kuitin kanssa todistamaan, että olen maksanut kurssimaksun. En oikein tiennyt, mitä boomeri tarkoittaa, mutta ymmärsin sen viittaavan kelkasta putoamiseen. Olin jäänyt yhteiskunnan kehityksessä jälkeen.

Jos voisin valita, haluaisin lippuni, kuittini ja muut todistukseni arvokkaan oloisella, vähintään 170-grammaisella hienopaperilla, johon tärkeät otsikot on painettu kohokuvioin. Pieni kultaus ei olisi pahaksi. Eliittienglantilaiselta kuulostava paperisnobeiluni, jopa suoranainen papeririippuvuuteni ei valitettavasti sovi tähän aikaan. Nykyään kaikki pitää näyttää älypuhelimen näytöltä, se säästää luontoa. Olen reliikki, Jeesuksen käärinliinan papyrusmaisesta materiaalista innostuva friikki. Kerrottakoon kaikelle kansalle: suren edelleen Aleksandrian kirjaston paloa!

Paperin akuutti puute on ratkaistava heti. Soitan ystävälle. Hän lupaa selvittää asiaa. Ehkä ystävän äidillä on muutamia arkkeja, jotka hän voi tuoda tullessaan. Helpottaa. Menen vessaan. Pöntöllä katseeni siirtyy telineessä olevaan rullaan. Miksei. Paperia sekin, peräti Serlaa. Onhan sitä ennenkin kirjoitettu suuria muistiinpanoja ja repliikkejä kuitteihin, servetteihin ja muihin.

Kävimme taidehistorian opintoihin kuuluvalla kotimaan turneella vuosia sitten Mäntässä. Serlapaperin tuottamilla rahoilla perustettu Serlachiuksen taidemuseo oli ja on edelleen pienen paikkakunnan helmi, joka on luonut taidekaupungille mainetta. Tehdaspaikkakuntien paperirahat ovat levinneet ympäristöön, vaikka tuskin siirtymä on ollut kivuton. Tarvitaan muutakin kuin yksi taidetta rakastava paperipatruuna ja paljon rahaa – vai tarvitaanko? Kuka on laittanut idean paperille, jotta siitä tulisi pysyvä perintö? Kuka asiaa on vienyt eteenpäin, kuka kirjoittanut museon viisivuotissuunnitelman?

Lopulta paperille, paperista ja paperilla tuotettu perintö on kaikkien saatavilla. Innostun. Alan rutistella ja teippailla vessapaperia seinään. Tuntuu hyvältä. Paperi paperina, sanat sanoina. Serla, täältä tullaan, huutaa Stora Enson kesäsiivooja, joka melkein katkeroitui, koska ei saanut kirjallisuuden opintoihin stipendiä, vaikka yhteys paperiteollisuuteen oli ilmeinen. Teekkarit saivat, humanistit (ja taiteilijat) eivät. Kirjaston, viestinnän ja arkiston tutkimisen sijaan käteeni ilmestyi vessaharja, jolla puhdistin myös seinille levinneet kuivuneet sellutöhnät konehallin kellarikerroksesta. Kerran kuussa paperimassaan sai käyttää järeämpiä keinoja, kuten paloletkua.

Veljeni, paperimiehen poika, päätyi vuosiksi asettelemaan kirjaimia paperille. Etelä-Suomessa saattoi 1990-luvun vaihteessa hankkia sellaisenkin ammatin kuin graafikko. Hänen kiinnostuksensa erityisenä kohteena on aina ollut typografia. Minä päädyin kirjoittelemaan lehtiin. Olemme kantaneet mukanamme rikinkatkuista pierunhajua, josta paperiteollisuuden ensimmäisenä tunnistaa. Meissä on haissut paperi ja sen perintö. Minä tarvitsen puhtaat arkkini ja tulostan kaiken kirjoittamani, koska muuten en erota virheitäni, en näe.

Ystävä saapuu. Äidiltä on löytynyt parinkymmenen arkin setti, jolla pääsen eteenpäin. Kiiruhdan tulostimelle, lykkään paperit sisään ja luukun kiinni. Kone piippaa ja alkaa tulostaa. Valkoiset sivut muuttuvat sanoiksi, jotka teippailen seinälle. Myöhemmin toinen ystävä tuo kokonaisen riisin ja täyttää tulostimeni äärimmilleen. Muistelen isän vaatekaapin tangon alla levännyttä loppumatonta rullaa, jolla sain päällystää kylpyhuoneen kaikki seinät sormiväriprojektiani varten.