Paljakanvaara, lokakuu. Katselemme luupilla jäkälän rakennetta, osa leipoo juurileipää, osa kastautuu suonsilmässä, minä poimin suppilovahveroita, eräs esittelee talon energiajäjrestelmää, laskemme ruskan värin variaatioita sammalikosta, kuusenneulasnahikkaat hajottavat kukin valitsemaansa yhtä neulasta, tikka nakuttaa, kuvittelemme joukon utopioita ullakolla, minä ja eräs haketamme pajuja kompostinkuivikkeeksi, supi pysyttelee loitolla.

Taidetta, ei tervaa! -hanke on Kajaanin kaupunginteatterin ja Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaa. Hankekoordinaattorina toimii teatterintekijä Elsa Lankinen, ja Mustarindan lisäksi yhteistyökumppaneina ovat Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu ja Tampereen yliopiston Nätyn teatteritaiteen tutkinto-ohjelma. Hankkeeseen kuuluvat kurssin lisäksi seminaari, podcasti sekä kaupunginteatterin esitys Tervan tie – onko meillä suunnitelma? jonka käsikirjoittaja olen. Keskiössä on kysymys: mikä toimisi nykyajan tervana, yhteisön selviämistä kannattelevana voimana kriisin ajassa?

Ekologinen jälleenrakennus on BIOS-tutkimusyksikön kehittämä (ja Mustarindan perusperiaatteekseen omaksuma) käsite. Se kuvaa kiireellistä ja kokonaisvaltaista siirtymää yhteiskuntaan, joka ei nojaa epätasa-arvoon ja ylikulutukseen. BIOS:in tutkija Karoliina Lummaan mukaan kulttuuri tunnistetaan ekologisen jälleenrakennuksen kontekstissa jaettuina toimintatapoina, taideteoksina ja näiden yhteenkietoutumina, ja sen rooli voidaan nähdä sekä murroksen yhtenä osa-alueena että eri sektoreita kokoavana voimana. Kulttuuri mahdollistaa hyvinvoinnin irrottamisen jatkuvasta aineellisesta kasvusta ja rakentaa demokraattisempia, yhteisöllisempiä ja merkityksellisempiä elämäntapoja.

Taiteilijana ilmastokriisin ajassa pohdin alvariinsa, voinko ammattitaidollani todella edistää yhteiskunnallista siirtymää ekososiaalisesti kestämättömästä nyky-yhteiskunnastamme toisenlaiseen vai luulottelenko moista suojatakseni psyykettäni. Onko jokin tarkastelua kestävä syy sille, miksi kaikkea elollista uhkaavan kriisin keskellä yhdistelen taidetta ja ympäristöaktivismia sen sijaan, että omistautuisin täyspäiväisesti aktivismille, tieteentekemiselle tai puoluepolitiikalle? Paljakanvaaran kurssi antoi minulle vastauksia ja uusia kysymyksiä, joiden varassa jatkaa ekososiaalista puurtamista.

Usein puhuttaessa taiteen muutosvoimasta mainitaan toisenlaisten maailmojen kuvitteleminen. Tämä onkin ensiarvoisen tärkeää – taide antaa luvan haihatella. Samalla on kuitenkin totta, että kaikki ilmastonmuutoksen ratkaisemiseen tarvittava tieto on jo olemassa ja kaikkien ulottuvissa internetin kautta. Ilmastokriisi on monilta osin psykologiaan ja (ryhmä)identiteetteihin kytkeytyvä haaste. On houkuttavaa syyttää kapitalismia ilmastokriisistä, mutta mikään ismi ei ole olemassa tyhjiössä vaan rakentuu ihmismassojen toistuvista toiminnoista ja toimimatta jättämisistä.

Pysyn esittävien taiteiden parissa, sillä ne pohjaavat ruumiillisuuteen, kokemuksellisuuteen ja yhteisöllisyyteen. Teatterisalit ovat niitä harvoja paikkoja, joissa toisilleen tuntemattomat ihmiset kokoontuvat jakamaan yhteisen kokemuksen. Mielestäni on muutospotentiaalin haaskaamista tyytyä siihen, että yleisö istuu kaksi tuntia vieretysten, sen sijaan, että tarjoaisi heille tilan keskustella tai toimia yhdessä. Parhaimmillaan esittävät taiteet tarjoavat tilan prosessoida olemassaolevaa (ilmasto)tietoa kokemuksellisesti paikallisyhteisön kesken, ja siten ne tukevat alojen välistä, alueellista yhteistyötä. Samat ratkaisut eivät toimi Helsingissä, Hyrynsalmella ja Utsjoella, siksi onkin tärkeää, että muutos juurtuu arjen käytäntöihin, konkreettisiin paikkoihin ja niiden yhteisöihin.

Aktivismin tekeminen on opettanut minulle, ettei kyse yleensä ole siitä, etteikö yhteisöllä olisi resursseja muutokseen. Resursseja vain ei tunnisteta. Ekologiseen jälleenrakennukseen tarvittavia resursseja voivat olla tyhjä liikuntasali, taito tehdä linssikeittoa, printteri, hiihtämishinku ja työpaikka hoivakodissa. Ystäväni ja ohjaaja-kollegani Eeva Rajakangas taas puhuu siitä, kuinka sekä teatterinteossa että aktivismissa olennaista on tunnistaa esteet ja ryhtyä poistamaan niitä, muu sujuu liki itsestään. Tapahtumaan osallistuminen on vaikeaa, koska ei ole lastenhoitajaa – olisiko jossakin lasten seurasta nauttiva varamummo?

Sini Silveri kirjoittaa kauniisti siitä, kuinka ”paikka” on eri asia kuin ”maisema”. Siinä missä maisemaa voi havainnoida etäältä, paikkaa voi havainnoida vain sisältä käsin, osana sen elollisia ja elottomia vuorovaikutussuhteita. Aktivistikaksikko Isabelle Fremeaux ja Jay Jordan taas puhuvat yhteistyöstä kompostoitumisen metaforalla – erilaisten toimijoiden on asetuttava sotkuiseen vuorovaikutukseen toistensa kanssa, jotta syntyy hedelmällistä maaperää jonkin uuden kasvamiselle. Molemmat ajattelumallit ovat mielestäni keskeisiä ekologisessa jälleenrakentamisessa: sitä ei voi tehdä etäältä eikä homogeenisenä joukkona. On tehtävä käytännön kokeiluita yhdessä.

Kurssin viimeisenä iltana istumme juhlaillallisella ullakolla, pitkän pöydän ääressä. Vuorotellen tarjoilemme kasvipohjaisen ruokalajin toisillemme esitystaiteellisin menoin – vuodenaikakuunnelman saattelemana tai ylisukupolvista hoivaa pursuavien mummokarikatyyrien toimesta. Hankekoordinaattori Lankinen toteaa illallisen jälkeen: ”Jos ekologinen jälleenrakentaminen on tällaista juhlaa, miksi kukaan haluaisi jäädä paitsi?”