Olemme pitkään tottuneet ajatukseen kulttuurista valmiina tuotteena. Joku tekee, joku toinen katsoo. Taiteilija esiintyy lavalla ja yleisö istuu katsomossa. Ammattilainen tuottaa ja yleisö kuluttaa. Entä jos tulevaisuuden kulttuurissa kiinnostavinta ei olekaan se, kuka esiintyy lavalla, vaan se, kuinka moni ihminen löytää itsestään luvan ja ympäristöstään tilan astua lavalle?

Kulttuuripääkaupunkivuoden aikana olen saanut seurata läheltä mitä tapahtuu, kun kulttuuria ei ajatella vain ohjelmana, joka tuodaan ihmisille, vaan toimintana, jota ihmiset itse alkavat tehdä. Oulaisissa tämä on näkynyt erityisen vahvasti jo pitkään.

Kesäkuussa järjestetyssä kuuden kunnan yhteisessä Soiva joki -tapahtumassa pääsin itse osaksi kansainvälisen taiteilijaryhmä Rapid Art Forcen rakentamaa performanssia. Tilanne oli kiinnostava juuri siksi, että paikallinen ja kansainvälinen eivät asettuneet vastakkain. Kansainväliset taiteilijat eivät tulleet esittämään meille jotakin valmista, vaan tekemään yhdessä. Myös minä sain olla osa teosta. Samoin moni muu. Taiteen ja yleisön välinen raja hetkeksi katosi.

Se oli pieni mutta merkityksellinen kokemus siitä, mitä osallistava kulttuuri voi olla. Katsojana saan kokemuksen. Osallistujana saan kokemuksen lisäksi tunteen siitä, että olen itse osa jotakin.

Joki palaa – ja ihmiset heräävät omaan valoonsa

Oulaisten tuleva Joki palaa -tapahtuma vie ajatuksen vielä pidemmälle. Se ei rakennu yhden taiteilijan, tuotantoryhmän tai organisaation ympärille. Sen rakentamiseen kutsutaan kaikki: kaupungin asukkaat, koululaiset, eläkeläiset, taiteilijat, harrastusryhmät, yhteisöt ja opiskelijat. Näin jokainen kaupungin asukas voi olla mukana sytyttämässä jokea palamaan – omalla valollaan.

Sama ilmiö tapahtui tuottamillani Luovuutta Lehdossa -festivaaleilla Ylivieskassa elokuussa. Tapahtumaa lähdettiin luomaan yhteisötaideteoksena: loimme raamit, mutta emme sisältöä tai valmista konseptia. Paikalliset luovat ihmiset synnyttivät tapahtuman sisällön upeassa synergiassa – ja heräsivät omaan luovuuteensa.

Tällainen tapahtuma ei synny niin, että jostain kaukaa tilataan valmis paketti ja asetetaan se paikalleen. Se syntyy ihmisistä. Ja juuri siksi sen mittakaava voi lopulta olla paljon suurempi.

Yksi esiintyjä voi täyttää lavan. Mutta sadat ihmiset, jotka tekevät yhdessä, täyttävät kokonaisen kaupungin.

Tämä on kiinnostava muutos myös kulttuurituotannon näkökulmasta. Kun kulttuurista ei tehdä vain ammattilaisten suorituspaikkaa, kulttuurin volyymi kasvaa aivan toisella tavalla. Se kasvaa jo syntyprosessissa. Se kasvaa valona ihmisten sisällä. Tapahtuman vaikutus on eksponentiaalinen – ei siksi, että rahaa tai tuotantoa olisi enemmän, vaan siksi, että tekijöitä on enemmän. Osallisuus tuo tekemiseen autenttisuuden ja syvyyden.

Taiteilijaa ei tarvitse nostaa jalustalle

Tässä ei ole kyse siitä, etteikö ammattitaiteilijoita tarvittaisi. Päinvastoin. Taiteilijalla on oma erityinen osaamisensa, näkökulmansa ja tehtävänsä. Mutta taiteilijan ei tarvitse aina olla se, joka seisoo yksin jalustalla ja jota yleisö tulee katsomaan. Taiteilija voi olla myös mahdollistaja ja kanssatekijä. Joku, joka avaa oven ja sanoo: kokeillaan!

Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumissa olen nähnyt tämän muutoksen konkreettisesti. Taiteilijaa tai esiintyjää ei ole enää nostettu kaukaa tuotuna tähtenä, jonka ympärille kaikki muu rakentuu. On katsottu lähemmäs. On löydetty paikallisia tekijöitä ja huomattu ihmiset, jotka ovat jo pitkään tehneet musiikkia, tanssia, teatteria, käsitöitä, kuvataidetta, runoutta tai jotain aivan muuta. On annettu heidän tekemiselleen tila ja yleisö.

Olemme viimein heränneet siihen omaleimaiseen kulttuuriin, jota meillä täällä jo on.

Kun nämä ihmiset tuodaan yhteen, syntyy jotain, mitä yksittäinen huippuesiintyjä ei voisi koskaan tuottaa. Syntyy yhteisö, syntyy omista perinteistä ja juurista kumpuava aito, elävä ja muuttuva kulttuuri, syntyy jatkumo.

Suurin muutos ei kuitenkaan tapahdu lavalla vaan ihmisessä itsessään. Kun ihminen osallistuu kulttuurin tekemiseen, hänen suhteensa kulttuuriin muuttuu. Hän ei enää ole vain yleisö – hän on tekijä. Hän ei vain kuluta kulttuuria, vaan ymmärtää olevansa itse kulttuuria.

Tämä voi olla yllättävän voimakas kokemus. Jopa perustavanlaatuinen maailmankuvan muutos: minulla ja minun tekemiselläni on merkitystä.

Moni on vuoden aikana kertonut, miten paljon on saanut tapahtumista. Kiinnostavinta ei kuitenkaan ole ollut pelkästään se, että ihmiset ovat viihtyneet, vaan se että moni on kokenut olevansa osa jotakin yhteistä, kuuluvansa. Joku on uskaltanut esiintyä ensimmäistä kertaa. Joku toinen on löytänyt uuden yhteisön. Kolmas on huomannut, että vuosikymmeniä jatkunut harrastus onkin kulttuurisesti arvokasta.

Silloin kulttuuri ei ole enää palvelu, jota joku tuottaa kansalaisille. Se on yhteinen tila, jossa ihmiset voivat tulla näkyviksi ja nähdyiksi. Ja alueen omaleimaisuus ja perinteet huomatuksi ja kunnioitetuksi.

Pohjoisen erityisyys

Pohjois-Suomessa tähän liittyy mielestäni jotain erityistä. Meillä ei ole samanlaisia kulttuurin rakenteita tai resursseja kuin etelän suurimmissa kaupungeissa. Se on usein nähty puutteena. Mutta sitä voisi katsoa toisinkin: kun kaikkea ei ole valmiina, syntyy tilaa tehdä itse.

Meillä on kyliä, pieniä kaupunkeja, vanhoja taloja, metsiä, pihoja ja jokivarsia, joita ei alun perin ole suunniteltu kulttuuritiloiksi. Niistä voi tehdä kulttuuritiloja.

Meidän ei tarvitse rakentaa pohjoiseen pienempää versiota siitä, mitä muualla jo tehdään. Meillä on mahdollisuus kehittää oma tapamme, jossa paikallisuus ei tarkoita sisäänpäin kääntymistä, vaan sitä, että omista juurista voidaan kurkottaa maailmalle.

Soivan joen kansainvälinen performanssi oli tästä hyvä esimerkki. Kansainvälisyys ei tarkoittanut sitä, että paikalliset olisivat jääneet yleisöksi. Paikallisuus ja kansainvälisyys soivat rinta rinnan.

Kulttuurin tulevaisuudessa saattaa siksi olla vähemmän kyse yksittäisistä suurtapahtumista ja enemmän siitä, kuinka moni ihminen pääsee kokemaan olevansa tekijä. Yksi tuo oman taitonsa ja ideansa. Toinen rakentaa. Kolmas opettaa lapsille. Neljäs tekee musiikkia. Viides maalaa. Kuudes tuo mukaan harrastusryhmänsä. Sitten nämä asiat kohtaavat.

Yhtäkkiä käsissä on tapahtuma, jonka mittakaavaa ei olisi voitu suunnitella valmiiksi. Tällaisessa kulttuurissa tapahtuman arvoa ei voi mitata vain kävijämäärällä. Täytyy kysyä myös: Kuinka moni teki? Kuinka moni uskalsi kokeilla? Kuinka moni löysi oman äänensä? Kuinka moni liikuttui ja oivalsi? Kuinka moni kohtasi ihmisen, jota ei olisi muuten tavannut? Kuinka moni lähti kotiin ajatellen: minäkin voin ja osaan tehdä kulttuuria?

Tässä kohtaa kulttuuri-ilmastonmuutos muuttuu myös kulttuuripoliittiseksi kysymykseksi. Jos ihmiset löytävät oman kykynsä tehdä, mitä tapahtuu sen jälkeen? Jatketaanko samaan tapaan? Vai rakennetaanko jälleen uusia rakenteita, joissa joku toinen alkaa määritellä, millaista tämän uuden kulttuurin pitäisi olla?

Omaehtoinen kulttuuri voidaan helposti tunnistaa, tuotteistaa ja institutionalisoida niin, että siitä tulee jälleen jotain, mitä ihmisille tarjotaan. Palataan takaisin lavatähdiksi. Siksi kulttuuri-ilmastonmuutoksen tärkein asia ei ehkä ole yksittäinen hanke, tapahtuma tai kulttuurivuosi. Tärkeintä on se, mitä ihmisille jää käteen sen jälkeen. Jos ihmiselle jää ajatus ”minä voin tehdä tämän”, jotain pysyvää on tapahtunut.

Silloin kulttuurivuosi ei ole päätepiste. Se on alku.

Kulttuuri tapahtuu meidän välillämme

Kulttuuria ei lopulta tehdä vain näyttämöillä, gallerioissa tai kulttuuritaloissa. Kulttuuri tapahtuu ihmisten välissä. Ihmisen sisällä. Siinä, miten hän katsoo itseään, ympäristöään ja menneisyyttään. Se syntyy, kun joku uskaltaa ehdottaa ja toinen lähtee mukaan. Kun koululainen, eläkeläinen, taiteilija, harrastaja ja opiskelija löytävät itsensä samasta projektista. Kun kansainvälinen taiteilija ja oulaistelainen tekevät saman teoksen.

Kun joku, joka on aina ajatellut olevansa vain yleisöä, huomaa yhtäkkiä olevansa keskellä tapahtumaa. Kulttuuri kuuluu nyt useammalle.

Kaikkein kiinnostavinta on, että tämä muutos ei ole enää pelkkä ajatus, vaan se on jo käynnissä. Oulaisissa. Ylivieskassa. Pohjois-Suomessa. Ihmisissä, jotka ovat alkaneet tehdä. Ihmisissä, jotka ovat alkaneet nähdä uusin silmin itsensä: että kaikki se, mitä tein ja tuotin, oli kulttuuria.

Ja että minä itsekin olen kulttuuria.