”Kirjoituskokoelmani käsittelee – kuten aina – paitsi kirjallisuutta myös sen kritiikkiä”, aloittaa kynäilyhetkellä 78-vuotias Anssi Sinnemäki Kritiikkien kritiikki ja muita kritiikkejä -teoksensa prologissa. Häntä kiinnostavat ”erityisesti kaanon ja reseptio, kritiikin särmät ja sivuvaikutukset, ja mitä kritiikin kautta voi ilmaista, eikä vain ilmaista vaan myös tehdä – vahinkoa, ja joskus jotain hyvääkin”. Näkökulma tarjoaa ainakin on erityisen kiinnostavan lähtökohdan käydä käsiksi teokseen.

Pitkän linjan kirjallisuuskriitikon kokoelman nimen ”kritiikkien kritiikki” ei tarkoita, että hän kritisoisi kritiikkiä, esimerkiksi sen parhaita käytänteitä, anatomiaa tai laatua, yleisesti ottaen. Sen sijaan Sinnemäki pureutuu yksittäisten teosten tai tekijöiden niin tuoreeltaan kuin myöhemminkin kohtaamaan vastaanottoon. ”Teoksen artikkeleista valtaosa käsittelee suomalaisia kirjailijoita Aleksis Kivestä Juha Seppälään ja Aukikki Oksaseen ja suomalaisia kriitikkoja Anna-Maria Tallgrenista Pekka Tarkkaan ja Helena Ruuskaan”, tiivistetään takakansitekstissä. Viimeisessä esseessä jätetään ”jäähyväiset Alice Munrolle”. Sinnemäki tarjoaa otteita kritiikeistä. Hän purkaa kritiikkejä, vastaa niihin – ja menee välillä hyvinkin syvälle yksityiskohtiin.

Suurin osa Sinnemäen kokoelman kirjoituksista on julkaistu jossain muodossa jo aiemmin 2020-luvulla. Yksi niistä on vuodelta 2019 ja kaksi tyystin ennen julkaisemattomia. Kritiikkien kritiikki on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen ja viimeinen kattavat vain yhden kirjoituksen. Teos on tavallaan kehystetty näiden kahden artikkelin väliin muutenkin kuin fyysisesti kirjan sivuilla.

Kritiikkien kritiikki alkaa pitkällä kirjoituksella kriitikon (Anna-Maria Tallgren) vaientamisesta ja päättyy kirjailijan (Alice Munro) vaientamiseen – tai ainakin vaiennusyritykseen ja sen tarpeellisuuden pohtimiseen. Kummassakin kuljetaan vuosikymmenten matka. Tallgrenia vaiennetaan vaivoja säästelemättä vuosikymmenten mittaan tämän eläessä. Useimmat lukijat yhtynevät Sinnemäen näkemykseen siitä, että tämä koki vääryyttä. Munroa ei ole täysin saatu vaiennettua kuolemansa jälkeenkään – ja tokko tyystin saadaankaan, ehtihän hän pokata Nobelin palkinnonkin. Halutaankokaan vaientaa? Onko tarpeen? Näitä kysymyksiä Sinnemäkikin pohtii.

Tallgren- ja Munro-artikkelien välissä puidaan eri kirjailijoiden tapauksia, asettumista kaanoniin sekä tietysti heidän saamiaan kritiikkejä ja niiden oikeellisuutta sekä vaikutuksia. Mitään yhtenäistä ”tarinaa” ei ole ollut tarkoituskaan muodostaa. Artikkelit ovat itsenäisiä, niillä ei ole mainittavasti tekemistä toistensa kanssa lukuun ottamatta tietysti yleistä pyöriskelyä kritiikin, sen tekijöiden ja kirjailijoiden ympärillä.

Paitsi että kriitikko voi onnistua vaientamaan kirjailijan, voidaan siis myös sitkeinkin kriitikko saada vaiennettua. Sinnemäen kokoelman ensimmäinen artikkeli ”Kriitikkojen satavuotinen sota – eli miten nainen vaietaan” on lähes satasivuinen ja kattaa siis verrattomasti yli kolmasosan koko kirjasta. ”Tarinan päähenkilö on kirjallisuus- ja teatterikriitikko Anna-Maria Tallgren (1886–1949), jonka vaientamiseksi suomalaisten kirjallisuuden kenttää hallinnut miesten veljeskunta näki paljon vaivaa”, Sinnemäki esittelee. Artikkeli käsittelee naisvihan sekä pohjattoman katkeruuden ja kaunan ajamia pyrkimiksiä vaientaa – tuhota – yksi kriitikko, joka on astunut vähän väärien ihmisten varpaille kirjoittaessaan esimerkiksi V. A. Koskenniemen ja Huugo Jalkasen teoksista.

Sinnemäen ote on pääasiassa ennen kaikkea informatiivinen, mutta hän ei aina karta sarkasmia tai malta olla itsekin menemättä muutamien vuosisadan takaisten kollegojensa tavoin henkilökohtaisuuksiin. Sinnemäki maalaa melko synkän kuvan noiden aikojen kritiikistä ja kriitikoista vaikutusvaltoineen ja auktoriteettiasemineen. Kirjoitus kuvaa kuitenkin kiinnostavasti ”kriitikkojen sotaa”, monenkirjavaa juonittelua ja keskinäisen kehumisen kerhoa.

Tallgrenin lisäksi Sinnemäki käy artikkelissa läpi pääasiassa kronologisesti muita suomalaisen kirjallisuuskritiikin ristiriitaisuuksia ja omituisuuksia August Ahlqvistin Aleksis Kivi -antipatioista (tosin vain maininnan tasolla) Olavi Paavolaisen ja kumppanien suhtautumiseen Pentti Haanpään teoksiin. Erityishuomiota saa Huugo Jalkanen. Sinnemäki käsittelee pitkään tämän romaania Musta nainen – piirteitä taiteilijan elämästä (1919). Hän ei kuitenkaan kuittaa syystä unohdettua, yleisesti kelvottomana pidettyä teosta pelkästään leimaamalla, vaan muun muassa sijoittaa sitä maailmankirjallisuuden kartalle ja jatkumoon. (Sinnemäki myös todellakin herättää mielenkiinnon lukea Mustan naisen.) Kriitikkona Jalkanen saa Sinnemäeltä huomiota ymmärtämättömyydestään. Erityisenä syynä huomioon on se, että Jalkasta pidetään Tallgrenin tuhoamisen pääsyyllisenä.

Kritiikin ja taiteen suhde on mielenkiintoinen. Kriitikko Anna-Maria Tallgren arvosteli kirjailija Huugo Jalkasen työtä. Tämä puolestaan esitti Mustassa naisessa kritiikkiä ensin mainitun kritiikkejä kohtaan. Seuraavaksi Tallgren moitti kritiikissään tätä Jalkasen teosta. Kirjailijalla taas heräsi epäilys, että tämä olisi ”älähtänyt” siksi, että oli huomannut hänen romaanissaan tätä kohtaan esitetyn kritiikin kritiikin. Tietysti Jalkanen kirjoitti Tallgrenille vastineen Helsingin Sanomiin vielä samana päivänä.

Pysyittekö kärryillä? Minulla oli vähän vaikeuksia. Ei draama kuitenkaan suinkaan tähän päättynyt. Tämä oli vainon alkua. Huugo Jalkanen oli verkostoitunut sekä vaikutusvaltainen ja pystyi masinoimaan Tallgrenin kymmenien vuosien aikajänteellä lopulta tyystin vaiennetuksi. Nyt yli sata vuotta myöhemmin Sinnemäki kritisoi Jalkasta lähes sata sivua, ja käy läpi analyyttisesti Tallgrenin lyttäämistä ja vaientamista – monikymmenvuotista sotaa. Ja minä yritän sanoa jotain Sinnemäen työstä – hieman lyhyemmin.

Kriitikkona Sinnemäen kokoelmaa lukevan teos pakottaa pohtimaan omaa työtään. Tätä tuskin voi liikaa tehdäkaan. Niin hyvä kuin pyrkimykseni onkin, toiminko varmasti aina eettisesti ja humaanisti sekä itselleni – saati muita kohtaan! – rehellisesti?

Ahlqvistin Kivi-teilauksen on nähty murtaneen tämän terveyden, mikä vertautuu Tallgrenin tapaukseen: hänen voimavaransa eivät riittäneet, ja hän Sinnemäen sanoin ”horjui psyykkisesti ja kärsi monista psykofyysisistä vammoista”. Kivi (kuten Haanpääkin) jätettiin kestämään teilauksensa yksin, ja niin tehtiin myös Tallgrenille. Hänen tapauksensa oli kuitenkin erilainen. Sinnemäki kirjoittaa: ”Kivi ja Haanpää ovat saaneet ’hyvityksensä’ jälkimaineena, Tallgren sen sijaan häpäistiin vielä kuolemansa jälkeenkin monin tavoin, ikään kuin kollektiivisena tuomiona.”

Välillä kulttuuripiirien verkostojen kiemuroiden kuvailemisen seuraaminen vaatii keskimääräistä enemmän keskittymiskykyä. Vuosikymmeniä jatkuneen nokittelun kuvausta on kuitenkin milloin huvittavaa, milloin myötähävettävää, milloin suorastaan surullista seurata, ja kirjoittaja vaikuttaa perehtyneen aiheeseen todella syvällisesti. Yksityiskohtia vilisevänä Kritiikkien kritiikin ensimmäinen artikkeli on kuitenkin hieman raskasta luettavaa.

Kirjan toinen osa pitää sisällään kuusi artikkelia. Ensimmäinen on nimeltään ”Seppälää lukiessa kuuntelen Rintalaa”. Siinä Sinnemäki pureutuu erityisesti Juha Seppälän tulkintoihin kirjailija Paavo Rintalan taiteesta. Kirjoittaa Sinnemäki paljon myös omasta Rintala-suhteestaan läpi vuosikymmenten aloittaen 17-vuotiaana kynäilemästään ensimmäisestä jutusta – siis kritiikkejä omista kritiikeistään! Vaikkapa ”Eino”-novellin vastaanoton, aikalais- ja myöhempien kritiikkien luettelomaisten, yksityiskohtaisten viittausten vuo käy kuitenkin raskassoutuiseksi.

Artikkelissa ”Helena Ruuskan Aulikki Oksanen ja menneisyyden hallinta” Sinnemäki korostaa ensin vanhaa (entistä) ystävyyttään Aulikkiin (kyllä, etunimellä) ja jopa pitävänsä ainakin yhdestä tämän runosta. Toiseksi hän huomauttaa: ”vaikka seuraavassa on lähtökohtana yhden kirjan [Helena Ruuska: Aulikki Oksanen – hyppy syreenin tuleen] kautta yksi henkilö, isossa kuvassa kysymys ei rajoitu yhteen yksilöön, vaan kritiikkini kohteena on ilmiö”.

Alun vastuuvapauslausekkeen jälkeen sävy muuttuu. Sinnemäen kirjoituksessa saavat kyytiä paitsi Oksanen myös tämän ymmärtäjät, kuten Ruuska. Artikkelin poliittis-henkilökohtaisessa motiivissa tuntuu puhaltavan kaunainen vire, vaikka hän kirjoittaa, että kysymys on historiantulkinnasta ja menneisyydenhallinnasta. Mainitsemallaan ”ilmiöllä” Sinnemäki tarkoittaa jotain sellaista, että taistolaisuus-liikkeen ”pohjimmaista luonnetta” on ”hämärretty ja kaunisteltu”. Tähän ”apologeettien kuoroon” hänen mukaansa Ruuskakin ”teoksensa äänenpainoilla liittyy”. Entinen taistolainen Sinnemäki kokee tarpeelliseksi myös epäillä Oksasen puolison Alpo Halosen ”intellektuaalisia kykyjä”. Epäily pohjaa siihen, että hän ei ”löydä hakemallakaan Alpon nimellä ainuttakaan kirjoitusta, ja jos sellaisia löytyy, luulen että niissä enimmäkseen vannotaan marxismi-leninismin ja sen etevämmyyden nimiin”.

Pahimmillaan Sinnemäen ja Oksasen välisessä julkisessa kirjallisessa vuoropuhelussa tuntuu puhaltavan miltei sama henki kuin Huugo Jalkasen ja Anna-Maria Tallgrenin keskinäisessä nokittelussa; toki lievempänä. Artikkeli näyttäytyy – ehkä henkilökohtaisuudessaan – yhtä aikaa kokoelman heppoisimpana ja samalla tietyssä mielessä jyrkimpänä.

Väinö Kirstinää Sinnemäki päätti ”lähestyä [Gaston] Bachelard-hengessä kuuloaistiin vetoavana äänivaikutelmien runoilijana keskittyen seuraaviin kysymyksiin: Voidaanko puhua Kirstinän runoudesta erityisenä äänimaisemana? Siihenkö perustuu Kirstinän runouden oma ääni? Onko tämä piirre jäänyt pimentoon erimerkiksi hänen tuotantonsa tulkinnoissa visuaalisuuden tai teknisen kokeellisuuden kustannuksella?” Tällä Sinnemäki petaa kenties kirjan tähän mennessä kiinnostavinta artikkelia. Nyt ei ehkä olla esimerkiksi Oksas-osuuden henkilökohtaisuuksilta haiskahtavissa heitoissa.

Enemmän kuin kokoelman mikään muu artikkeli, ”Väinö Kirstinän äänimaisemat” koostuu otteista runoista ja Sinnemäen alustuksista tai esittelyistä. Kritiikkiä saati sitä kritiikkien kritiikkiä on vähemmän kuin muissa kirjoituksissa, vaikka runojen aikalaiskritiikkejä ja jälkimainetta lyhyesti ihmetelläänkin. Tämä on pienoinen pettymys ja jättää artikkelin edeltäjänsä tavoin muutamia muita ohuemmaksi. Runot voisi lukea runokokoelmista.

Kymmensivuinen ”Kritiikkien kritiikki, eli muistokirjoitus dynastialle” on kokoelman lyhyin artikkeli, mutta melkoinen vyörytys ammoisen vasemmistokirjallisuuden kentästä. Sinnemäki pyörittelee R. Palomeren romaania 30-luvun kuvat (1953): sen vastaanottoa, analyysiä, merkitystä. Teoksen hahmoilla on tunnetut tosielämän vastineet, ja heidätkin käsitellään lyhyesti ja luettelomaisesti. Niin käsitellään myös myöhempi päivitetty katsaus, erään 30-luvun kuvien hahmon tosielämän vastineen jälkikasvun, Esa Adrianin kirjoittama romaani Heinäsirkka kulkee kankeasti (1968). Muutenkin ihmetyttävä artikkeli tarjoaa oivan esimerkin Sinnemäen kiinnostuksesta yksityiskohtien tarkkuuteen. ”Hämmennystä kuvastaa se, että 3 360 merkin ja 420 sanan kritiikissä ’vasemmisto’-määre esiintyy 12 kertaa (frekvenssi 2,85 %), samalla kuin ’ja’-konjunktio, joka on suomen kielen käytetyin sana, tyytyy vain 10 kertaan (frekvenssi 2,38 %). ’Vasemmisto’-hokema jää sisällöltään jutussa yhtä tyhjäksi kuin ’ja’.” Artikkelin absurdi huumori ei ole välttämättä niin hauskaa, että olisi ansainnut tulla kirjaan painetuksi.

Artikkelissa ”Hauki ja kiiski” ollaan elämäkerran äärellä: Unto Kupiaisen Aaro Hellaakoski, ihminen ja runoilija (1953) sekä Pekka Tarkan Nuori Aaro: Hellaakosken tiede, taide ja runous 1893–1928 (Siltala 2022). Sinnemäen kokoelman kirjoitusten välillä ei ylettömän paljon henkilöyhteyksiä ole. Nyt palataan kuitenkin muutamaankin, kuten Koskenniemeen ja Tallgreniin. Jälkimmäisen kohdalla Tarkka viittaa muun muassa hänen tyrmäävään arvosteluunsa Hellaakosken esikoiskokoelmasta. Kaksikon suhteen vaihtelevaa luonnetta Sinnemäki on käsitellyt kokoelmassa jo aiemminkin. Vaihteleva se oli myös Hellaakosken ja Koskenniemen välillä. Ylipäätänsäkin Sinnemäen kokoelmassa usein hauskaa draamaa tarjoavat osiot, joissa kuvaillaan maamme ammoisien kirjailija- ja kriitikkopiirien keskinäisiä nokitteluja ja juonitteluja. ”Tarkka siteeraa [Hellaakoskea], millaista oli kirjallisuuskritiikki sata vuotta sitten: se on usein ’mitä julkeimman epärehellisyyden palvelija’, jota ohjaavat ’puoluepyyteet, klikkihenki, kestiystävyys, toveruussuhteet sänkykamarifilosofia, kostonhimo'”. Ainakin klikkihenki tunnetaan myös vuonna 2026.

Artikkeli ”Alemman Keskisarjan Kivi” käsittelee historioitsija Teemu Keskisarjaa teilaamassa Aleksis Kiveä August Ahlqvistin hengessä ja tämän näkemyksiin yhtyen. Sinnemäki ei tunnu pitävän arvossa Keskisarjan teosta Saapasnahka-torni: Aleksis Kiven elämänkertomus (Siltala 2018). Ainakin hänen kertomanaan vaikuttaa siltä, että tämä on pyrkinyt vetävään tarinointiin pikemmin kuin tunnettujen tosiasioiden esille tuomiseen. Onneksi Sinnemäki on ottanut artikkeliinsa mukaan muutakin kuin Keskisarjan Kivi-käsittelyä.

Sinnemäki pohtii useammassakin kokoelmansa artikkelissa tavalla tai toisella sitä, miten ristiriitaa kirjailijan teosten (est)eettisten arvojen ja tämän reaalielämän kelvottomien luonteenpiirteiden ja sikamaisten tekojen suhteen pitäisi käsitellä. Kritiikkien kritiikin kolmas osa keskittyy siis Alice Munron tapaukseen. Se poikkeaa kokoelman muista artikkeleista siinä, että toisin kuin niissä käsiteltyjä kirjailijoita häntä on ryhdytty teilaamaan muista syistä kuin taiteensa koetun tason tai teilaajan henkilökohtaisten pyrkimysten vuoksi. Sinnemäki ei mene yksityiskohtaisesti näihin syihin heti, vaan aloittaa tulkinnoilla Munron töistä ennen kohuja. Hänen arvostuksensa tämän työtä kohtaan käy nopeasti ilmiselväksi.

Etenkin sen jälkeen, kun on tullut vähitellen aika kertoa lukijalle tarkemmin, millaisista kohuista Munron kohdalla on ollut kyse, Sinnemäki alkaa etsiä tämän tuotannosta mahdollisia yhteyksiä tosielämän tapahtumiin. Välillä hän tuntuu menevän arvailuissaan aika pitkälle, mutta usein ne tuntuvat vähintään kohtalaisen uskottavilta. ”Saattaa vaikuttaa siltä, että perkaan Munron tekstejä turhan perusteellisesti”, Sinnemäki pahoittelee, mutta tämä artikkeli on lukijalle ehkä kokoelman kaikista antoisin – ja juuri siksi, että Sinnemäki malttaa pyöritellä novellien analyysejä ja tulkintoja. Muutaman kerran kirjaa lukiessa tulee sellainen tunne, että on päästävä välittömästi lukemaan käsiteltävää teosta. Munro-artikkelin kohdalla se tapahtuu. Aiemmin tunne on tullut ainakin Väinö Kirstinän kohdalla, mutta ei yhtä voimakkaana – ja kyllähän Alekis Kiveäkin pitäisi oitis päästä lukemaan. On myös ilahduttavaa luettavaa, kun Sinnemäki palaa omiin vuosikymmeniä vanhoihin kritiikkeiihinsä. Erityisen ilahduttavaa on, kun hän reilusti osoittaa ”haksahtaneensa” niissä jossain kohtaa.

Ehkä tässä on riittävää tiivistää, että Munro-kohuissa oli kyse tämän perheessä tapahtuneesta vakavasta seksuaalisesta väkivallasta, sen peittelystä ja siitä vaikenemisesta sekä näihin kytkeyvistä asioista. ”Voisivatko kirjailijan sikamaiset teot vaikuttaa arvostuksen ja kiinnostuksen vähenemiseen myös hänen laadukasta tuotantoaan kohtaan”, Sinnemäki pohtii. Artikkeliaan lopetellessaan hän itse on ”tullut siihen tulokseen, että Alice Munro oli vaikeasti häiriintynyt henkilö, joka onnistui vammoistaan huolimatta ja niitä halliten luomaan vaikuttavia taideteoksia. Tästä lähtien, ja jo tässä jutussa, luen hänen tekstejään kuin sairaskertomusta…”

Munro-artikkeli olisi kernaasti voinut olla kirjailijan merkityksellisyyden – mukaan lukien Sinnemäelle itselleen – vuoksi reilun kolmenkymmenen sivun mittaansa pidempikin. Vaikkei suoraan kritiikkiin liitykään, olisi esimerkiksi ollut kiinnostavaa lukea enemmän, millaisia ajatuksia Sinnemäellä on Munron niin sanotusta kanseloinnista yleisellä tasolla. Itse ilmiö vaikuttaa pohdituttaneen häntä jonkin verran.

Sinnemäen itsensä kokema vuosikymmeniä sitten alkanut poissulkeminen Parnasso-lehden kirjoittajakunnasta ei liity millään tavalla Munron tapaukseen. Tästä kanseloinnista saadaan kuitenkin lukea Kritiikkien kritiikin prologissa. Kun hän kertaa lyhyttä yhteistä historiaansa Parnasson kanssa, jossa hänen juttutarjouksensa alettiin jossain vaiheessa hylkäämään (”enimmäkseen pelkurimaisin perustein”), voi havaita hienoisen huvittuneen katkeruuden pilkahduksen. Huumorintajuaan Sinnemäki on väläyttänyt painatuttamalla kirjansa kansien sisäliepeeseen otteita kahden kirjansa arvosteluista Parnassossa.

Sinnemäen ilmaisu on paikoin tarpeettoman kankean koukeroista ja tyyli varsin paperinmakuista lukuun ottamatta lukijalle säännöstellen tarjoiltuja kirjallisia silmäniskuja, kerrontaa siellä täällä koristavia sarkasmin kuivakukkia, lakonisia heittoja ja kauniisti sanottuna väheksyntää – tai kevyttä pilkkaa. Hän odottaa lukijaltaan jonkin verran vähintään yleis- ellei jopa kirjallisuudentutkimuksellista sivistystä; tai ainakin teoksesta saa sitä enemmän irti, mitä laajemmin sitä ”sivistystä” on tullut hankkineeksi. Jokaista pikkutietoa (vaikkapa kuka on Charon tai Carlo Gesualdo) ei selitetä. Ei myöskään latinan tai muun vieraan kielen fraaseja, ja niitä sekä sivistyssanoja käytetään tyystin tarpeettomissakin tilanteissa; usein suomenkielinen ja yleisesti ymmärrettävämpi vastine olisi olemassa. Sinnemäki ei myöskään karta vanhahtavien sanojen – kuten vaikkapa ”kurtiisi” – käyttämistä (tämä ei ole moite).

Kritiikkien kritiikki ja muita kritiikkejä on kiinnostavinta luettavaa silloin, kun Sinnemäki pysähtyy hetkeksi. Lukijakin rauhoittuu. Kokoelman artikkelit ovat nimittäin paikoin hieman kuin leikkaa ja liimaa -tekniikalla kasattuja. On esimerkiksi jonkinlainen esittely tai taustoitus. Sitten on lyhyt pätkä jostain kritiikistä, josta Sinnemäki on usein vielä jättänyt väleistä osia pois (mikä saa tietysti pohtimaan, mitä poistetussa kohdassa olisi). Seuraavaksi saattaa tulla lyhyt kommentti tai korjaus taikka muistutus siitä, miten hän itse tiesi paremmin jo 1960-luvulla – eikä Sinnemäki arastele yksityiskohtiin tarttumista. (Toisaalta hän myös uskaltaa välillä myöntää olleensa joskus väärässä.) Tämän jälkeen saattaa tulla taas lyhyt kritiikin pätkä. Seassa saattaa kulkea anekdootteja vaikkapa erilaisista draamoista kirjallisuus- ja kriitikkopiireissä pyörivien välillä, ja niin edelleen. Melko monin paikoin kyseessä tuntuukin olevan yhtä paljon valikoitu leikekokoelma erilaisista kirjallisuushistorian kappaleista kuin ”kritiikkien kritiikki”.

Ehkä osa lukemisen vaikeudesta tulee siitä, että tekstilaji ei täysin solju esseenä tai seiso jämäkästi ”artikkelina”. Sinnemäki itse aloittaa prologinsa puhumalla ”kirjoituskokoelmasta”. Se on ainakin riittävän lavea ilmaus.

Sitten ne asian äärelle pysähtymisen, rauhoittumisen, paikat. Ehkä voi sanoa, että ne ovat useimmiten Sinnemäen teoksen parasta antia, ja silloin ollaan monasti hänen omissa arvioissaan, analyyseissään, kommentaareissaan ja tulkinnoissaan.