Suunnitelma on seuraavanlainen: haluan vierailla jokaisessa Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjan esityksessä, mielellään ensi-illassa. Kokeellisen teossarjan pyrkimys on luoda uudenlaista oopperaa yhdistämällä video-, sana- ja kuvataidetta sekä musiikkia vesivoimalaitoksiin. Syrjäinen paikka on rohkea valinta esityspaikaksi, mutta myös osa erikoisten esityspaikkojen muoti-ilmiötä.

Lähtöpäivä. Kaksi asiaa jännittää. Entä, jos mikään ei syty? Että koen teoksen ja se on lattea, tai mikä vielä pahempaa, en ymmärrä sitä. Toinen jännityksen aihe on säätila. Lämpötila laskee illalla lähelle nollaa. Otan lapaset mukaan ja toivon, että sormeni eivät palellu kotimatkalla.

Uppoudun seikkailuuni kertakäyttökameroineen ja äärelle menoineen. Pelkään, että metsän omena tulee vastaan kotimatkalla, tai hirvi. Otan lapseni pompulan hiuksiin onnea tuottamaan. Typerä pelko, viidenkymmenen kilometrin takia [toim. huom.: 61 kilometrin].

Linja-auto lähtee Kajaanista kello 15.11. Tulee impulssi kirjoittaa kyydissä vain päiväkirjatekstiä (jännityksestä, omasta äitisuhteesta jne.), kun pitäisi olla filosofinen ote. Matkustan pysäkille ”Seitenoikea P”. Kuljettaja on ystävällinen ja pitkän matkan auto tuudittaa minut uneen.

Heräilen Ristijärven kirkonkylän tienoilla. Pyydän kuskia jättämään minut Seitenoikealle. Minulla on kaksi tuntia aikaa ennen esitystä.

Seitenjärven uimarannalla tuulee. Rentukat kukkivat. En ui, tuuli värisyttää. Kiipeän erikoisen rakennelman päälle, se on kuin lintutorni mutta matalampi ja leveämpi. Ehkä siitä voi katsella maisemaa. Minä katselen ja syön eväitä. Vessasta löydän joltakulta unohtuneen lasten hirvilelun, siis pikkueläimen. Otan sen mukaan ja vien tuliaiseksi lapselleni. Autojen loputon suhina uimarannan ja pysähdypaikan ohitse.

Seitenoikean vesivoimalaitos on vaikuttava. Voiko ihminen käsittää voimalaitoksia, omaa luomustaan, sen enempää kuin jokea? Arkkitehtihan tämänkin on suunnitellut, Aarne Ervi. Kun saavun, ovi on vielä lukossa. Kuuluu jyrinää ja tuuli yltyy. Loisketta ei silti kuulu mistään, ei veden ääntä. Kurkin verkkoaidan läpi vettä.

Ensimmäinen ajatukseni, kun päätän kirjoittaa teossarjasta: en halua kirjoittaa vesivoimalaitosten vaikutuksesta luontoon. En tahdo kirjoittaa ekokatastrofista, vaikka aihe on jo minussa, en saa sitä ravisteltua irti. Oopperan tekijät eivät nosta tätä teemaa esiin, vaan antavat paikan itsessään synnyttää ajatusketjuja. Teos ei saarnaa. Mikä enää oikeuttaa ekokriittisen näkökulman tietoisen sivuuttamisen? En välitä. Ei siksi, etteikö näkökulma olisi elintärkeä, vaan siksi, että en tahdo uskoa sen olevan ainoa asia, josta taidetta enää voi tehdä.

Silti… Fortum Power & Heatia on kiittäminen, että saan nähdä Kaplan-turbiinin, joka valtavan fallisena ja punaisena muuttaa Emäjoen veden painetta generaattorin pyöri-
misenergiaksi. Sukeltaminen paikkaan, uppoutuminen taideteosten sarjaan tuntuu syntiseltä todellisuuspaolta. Paine olla jatkuvasti tiedostava, selata sosiaalisen median vetoomusvirtaa lakkaamatta, täyttää pää sillä hyödyttömän kauneuden sijaan, tykyttää silmieni takana.

Luonto on ollut koko elinaikani hyötyajattelun ikeessä. Luonnosta on otettava hyöty irti, on siivottava tuulenkaadot – pidettävä siis metsä siistinä itseltään – ja istutettava puita suoriin riveihin, laihoja, valkoisia tai oransseja runkoja silmänkantamattomiin. Myös joki on täytynyt kesyttää, sen voima. Ihminen ei voi jäädä toiseksi luonnolle.

Olen väsynyt kärsimykseen. Minä, joka en kärsi, olen väsynyt kärsimykseen ympärilläni. Muisti on haurasta, hapertuvaa kudosta. Tämä aika moukaroi mieliä, ihmiset ympärilläni ovat väsyneitä, sekoavat sanoissaan, ovat lopussa. Hetken haluan ajatella jokea, voimalaa ja punaista mekkoa.

Seitenoikean vesivoimalaitos on karu, epäinhimillistä huokuva välitila, vaikka voimala onkin toiminnassa. Kenties voimalan sisätilojen opastetaulut ja turbiinin poikkileikkauskuvat kuusikymmentäluvulta vaikuttavat Silent Hill -tunnelmaan. Vieras ja kammottava, unheimlich, on läsnä. Jokin liikahtelee voimalan sisällä.

Palataan perusasioihin. Täytyy esitellä teos. Se on monologiooppera, Vesivoimalaitokset-teossarjan ensimmäinen osa, Silkkiperhonen. Libretisti on Minna Mikkonen. Kun seisomme voimalaitoksen sisällä teoksen ensi-illassa, hän kertoo lähteneensä liikkeelle kolmen materiaalin kautta. Silkin, ihon ja betonin. Aiemmin valmistamastaan monologista, audioteoksesta, hän on jalostanut tekstiä runollisempaan muotoon. Libretto kertoo naisesta, joka ompelee koko yön punaista mekkoa, jonkin alkamisesta ja jonkin murtumisesta.

Tuomas Kettunen on säveltänyt teoksen laulajalle, elektroniikalle ja harpulle, ohjaus on Jenni Kinnusen. Sopraano Minna-Leena Lahti on vakuuttava ja tulkitsee Mikkosen librettoa kirkastaen myös samannimistä audioteosta (teos on edelleen kuunneltavissa, mutta siinä Lahti ei esiinny). Harppu on Hilda Kunnolan, mutta harpistin osuudet tulevat nauhalta, mikä on pettymys.

Oman vastakohtansa voimalaitoksen materiaalisuudelle luo puku- ja lavastussuunnittelu, joka on tehty ohjaajan ja Johanna Pelkosen yhteistyönä. Yksinkertainen lavastus, konehuoneen lattialla virtaava kangasmeri, pysäyttää. Lahti kantaa asunsa kuninkaallisesti. Punainen mekko upottaa Lahden syvemmälle tarinaan. Tärkeän roolin on myös vanhanaikaisella ompelukoneella, niin ääntä tuottavana laitteena kuin dramaturgisena välineenä. Peilit ja valot tuntuvat tarkoin harkituilta ja luovat tilaan varjoja.

Yksi esiintyjä ja osa dramaturgiaa on voimala itse. Voimalan osalta teos alkaa jo odotuksesta sen ulkopuolella. Pääskyset pyrähtelevät kallion suojiin tehdystä pesästään lentoon ja takaisin. Sisällä saamme huomioliivit ja suojakypärät. Aluksi meitä kierrätetään voimalassa. Liikkuminen tilassa on säänneltyä. Kuvata ei saa. Lopuksi saavumme esityspaikkaan, jossa Kettunen ja Lahti odottavat meitä.

Kettusen selän liikkeet esityksen aikana, kun hän näppäilee tietokonetta, jolta harppu ja elektroniikan äänet kuuluvat. Lahden äänen voima. Koen vastustamatonta halua kuvata jotain. Teos, johon otetaan kerralla vain kymmenen katsojaa ja jota ei saa kuvata, pakottaa kohti antiikin filosofi Epikuroksen sanontaa ”elä salaisesti” (λάθε βιώσας, lắthe biosas).

Epikuros! Salainen elämä on lähtemättömästi yhteydessä taiteen kokemiseen Silkkiperhosen tapauksessa. Rajattu paikka, teos, jota ei voi viedä mukanaan edes kuvina ja esittää sen kokemista performatiivisesti uudelleen.

Vesivoimalaitokset-teossarjaa voi hyvästä syystä pitää vaikeana. Suurimman osan elämääni ooppera on ollut minulta moninkertaisesti suljettu. Opin lapsena, etten ole musikaalinen. Mutta musiikin sisälläkin ooppera on ollut portin takana, kaksinkertaisten muurien peittämä paikka. Ainoa kosketukseni oopperaan lapsuudessa oli Tintti-sarjakuvan oopperalaulaja Bianca Castafiore. Tintissäkin Milanon satakielen ääni lähinnä ärsyttää sarjakuvan päähenkilöitä.

Voiko oikeutta klassiseen musiikkiin olla ilman sivistynyttä perhetaustaa, perinteitä suvun pianon äärellä? Mutta ymmärränhän minä tunteen, jonka musiikki välittää.

Sittemmin olen kiinnostunut oopperasta, kuten olen kiinnostunut muistakin taiteen muodoista, joita olen pitänyt vaikeina ja minulta suljettuina, ja jotka ovat siitä huolimatta tai juuri siksi aiheuttaneet minulle sen tutun ”tällaistakin voi olla” -elämyksen. Sitä taide minulle merkitsee. Tällaistakin voi olla, tässä maailmassa, joka on optimoitu huippuunsa tuottavaksi, jossa ihmisyys on valjastettu aina jonkin muun – nykyään useimmiten rahan – palvelukseen. Tällaistakin voi olla. Tämä maailma on edelleen läsnä, paikoillaan, olemassa. Voin sukeltaa siihen.

Epikuros kehotti tavoittelemaan nautintoja, mutta muistutti, että todelliseen nautinnolliseen elämään kuuluu järkevyys, hyvyys ja oikeudenmukaisuus. Ei liiallista kunnian tai rahan tavoittelua, vaan nautintoja pienistä asioista.

Mitä minulle jää Silkkiperhosesta? Sopraanon ääni, valot ja varjot, esityspaikan lattialle merenä levittäytyvän kangaspakan syvä punainen, veden ja elektronisen musiikin kohina, turbiinin jyly.

Pyöräillessäni kotiin en riisu merinovillakerrastoa. Silti minulle ei tule hiki. Pelkään karhuja, soitan pyörän kelloa. Laulan vähän. Olen varustautunut sateeseen jätesäkillä, koska olen kadottanut reppuni sadesuojan, mutta kotimatkalla ei sada.

Suurimmat vaarat on käveltävä. Komiaholla pysähdyn, koska kurjet huutavat. Olen kotona Kajaanissa kello 23.12. Taivas palaa vaaleanpunaisena. Sisälläni on kevyt ilo, silkkiperhosen syntymä, salaisuus.

---

Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjan seuraavat esitykset:

Pyhäkoski – kokeellinen ooppera saksofonikvartetille ja elektroniikalle. Pyhäkosken vesivoimalaitos, Muhos, 27.–29.8. (esitykset loppuunmyytyjä)

Ala-Utos + Liederkreis-Oulujärvi – kahden teoksen näytösilta vesivoimalaitoksella. Aittokosken vesivoimalaitos, Suomussalmi, 11.9. (20.30); Pällin vesivoimalaitos, Muhos, 12.9. (20.30)

Lähteet

Silkkiperhonen-audioteos: https://soundcloud.com/nocpok/silkkiperhonen

Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. Suom. Marke Ahonen. Summa 2002.