Kotimaiselle fiktiiviselle elokuvalle vuosi 2026 on ollut monipuolinen, laadultaan taidokas ja aihevalinnoiltaan syvällinen. Tähän rikkaaseen ja ihailtavaan vuosikertaan lukeutuu myös Punainen peto. Sen verran poikkeava Punainen peto on myös tyyliltään, että siitä jää pysyvä jälki 2000-luvun elokuvakaanoniin rohkeiden valintojensa johdosta.

Elokuva on ensinnäkin pääosin säätiörahotteinen. Sitä ovat rahoittaneet muiden muassa Riihi-säätiö, Tradekan Säätiö sekä Väinö Tannerin rahasto. Elokuvaan on käytetty lisäksi sekä yksityistä että sponsorirahaa. Vailla SES:n rahoitusta aniharva elokuva on yltänyt valtakunnalliseen elokuvasalilevitykseen. Eräs mainitsemisen arvoinen poikkeus tämän elokuvan lisäksi on Aleksi Salmenperän ohjaama Tyhjiö.

Toisekseen elokuvalla on kaksi ohjaajaa ja kaksi käsikirjoittajaa. Ohjaajista toinen nähdään näyttämöllä, samoin toinen käsikirjoittajista. Moiseen en muista kotimaisessa tarjonnassa aiemmin törmänneeni, tosin olihan käsikirjoittaja Pirkko Saisio taannoin Orendan pääosassa. Ohjaajia en muista nähneeni elokuviensa päärooleissa 2000-luvulla.

Kolmanneksi elokuva on teatterinäyttämöltä käsin luotu kokonaisuus. Sen kärkinäyttelijänelikko on toistaiseksi nimeämätön ensemble Porista. Teatterilavasteisiin luoduista 2000-luvun kotimaisista kokopitkistä mieleeni juolahtaa äkkiseltään Jörn Donnerin ohjaama metafiktio Armi elää! Pohjoismaisista ohjaajista on toki mainittava Lars von Trierin Dogville sekä Manderlay.

Neljänneksi on mainittava, että jopa 1900-luvun sosialidemokraattisen liikkeen vaiheisiin perehtyneelle Eetu Salinin (Jan-Henrik Holmlund) elämäntarina herättää epäuskoista ilahtuneisuutta ja mielekästä kummeksuntaa. Seurakseen Salin saa aatetoverinsa Väinö Tannerin (Antti-Jussi Marjamäki) ja sellitoverikseen Yrjö Mäkelinin (Roope Olenius). Vahvoina ja väkevinä järjen ääninä taustalla lyylevät Eetu Salinin vaimo, tietokirjailija Ida Salin (Marju Laine) sekä Tannerin vaimo (Veera W. Vilo).

Käsikirjoitus höydyntää Eetu Salinin vaiheet tietokirjailija Pertti Rajalan teoksesta Eetu – kertomuksia työväenjohtaja Eetu Salinin elämästä. Nasevana lisänä elokuvassa ollaan vaiherikkaassa sosialidemokraattien Oulun puoluekokouksessa vuonna 1906. Tämä ensimmäisen hajaannuksen SDP:lle aiheuttanut debatti niin kutsuttujen marraskuulaisten kanssa on taidokkaasti kuvailtu yksityiskohta, joka on myöhemmin jakava puolueen vuoden 1918 jälkeisissä tapahtumissa.

Toisin sanoin sellaiset vaikuttajat kuin Edward Valpas, Kullervo Manner tai Otto-Wille Kuusinen mainitaan ja näytetään jopa lumiukkoina, mutta heidän vaiheisiinsa vuoden 1918 tapahtumissa ei edes viitata. Sivistyneeltä katsojalta seuraakin myhäilyä, kun heidän kiihkomieliset puheensa Oulun puoluekokouksen jälkimainingeissa kajahtavat ilmoille.

Elokuva luottaa katsojan tietotason lisäksi myös katsojan kykyyn omaksua äärimmilleen pelkistetyt kulissit, seurata alun epäammattimaista huojuvaa käsivarakameraa ja sietää toisinaan ylälentoiseksi puhkeavaa teatteritaiteellista ilmaisua. Elokuvassa on myös sikäli hurja juonenkuljetus, että siinä tehdään jatkuvia aikaloikkia ajankuvista toisiin.

Elokuva hyödyntää uskaliaasti välikuvina aikalaisten valokuvia esimerkiksi Tampereen valtauksesta keväällä 1918. Käsikirjoituksessa on hienoja vertauksia shakkipeliin eräänlaisena dualistisena kamppailuna kapitalismin ja sosialismin välillä. Elokuvassa Väinö Tanner naljailee: ”Jokaisella ihmisellä tulisi olla kaksi sielua: kapitalistinen ja sosialistinen. Näin ymmärtäisimme toisiamme.”

Koska elokuva hyödyntää teatteri-ilmaisun lainalaisuuksia, sitä tulee pitkien kohtauksien valossa kai käsitellä vaikkapa moniosaisena näytelmänä. Erityiskiitoksensa elokuva saa lavasteistaan. Ne ovat vallan kekseliäitä, kun lumiukkoina ovat riisipaperista tehdyt valaisimet tai vankilaksi mielletään haljakka kolmijanainen varjo.

Väkevä näyttelijänelikko kruunaa hallitun ja tummavireisen näytelmän ilmeikkyydellään, toisinaan veikeällä, joskin tummaan huumoriin paneutuvalla vinkeilyllään. Eetu Salinin henkilökuva onnistuu monessa suhteessa. Olenkin maininnut nämä onnistumiset pääpiirteittään kritiikin neljään ensimmäiseen kappaleeseen.

Bravo, kekseliäs kotimainen elokuvataide 2020-luvulla!