Keskellä metsää on suuri talo ja umpeenkasvanut piha. Talossa kasvaa sisällä puun taimi, portaat ovat lahot ja pihan reunoilla lojuu romurautaa. Talo on suomalaisen Sagan vanha mummola, ja remontin jälkeen hän muuttaa siihen perustaakseen perheen englantilaisen miehensä Jonin kanssa.

Lapsi syntyy. Sagan mielestä vauvassa on jotain vialla, mutta Jon, neuvolantädit ja sukulaiset vakuuttavat, että mitään huolta ei ole. Onhan lapsi toki karvainen, päästelee outoja ääniä eikä suostu nukkumaan öisin, mutta Sagan pitäisi vain rentoutua ja opetella olemaan vuorovaikutuksessa lapsensa kanssa. Kenties tuoreen äidin kannattaisi käydä juttelemassa jollekin? Onhan ensimmäisen lapsen syntymä suuri muutos, ja on aivan ymmärrettävää, että saattaa alkaa kuvitella jotakin.

Kuten vaikka sitä, että lapsi on jonkinlainen verta imevä hirviö, ja että metsä tunkeutuu sisään taloon. Ei kai mummi ihan turhaan ympäröinyt pihaa kylmällä raudalla, jonka tarkoitus on pitää ”ne” ulkopuolella?

Hanna Bergholmin elokuva Yön lapsi kolistelee pienten lasten vanhempien suurimmat pelot komeroista ulos. Elokuva soveltaa vampyyrimytologiaa, peikkotarinoita ja vaihdokaskertomuksia käsitellessään lapsen syntymään liittyviä pelkoja ja ristiriitoja.

Myös aiemmassa elokuvassaan Pahanhautoja (2022) Bergholm käsitteli äidin ja lapsen välisen suhteen nurjia puolia, mutta kokonaisuutena Yön lapsi on Pahanhautojaa lempeämpi teos. Pahanhautojassa äiti ei tajua omaa vahingoittavuuttaan, Yön lapsessa suurinta pelkoa äidille tuottaa ajatus lapsen vahingoittamisesta tahallaan tai tahattomasti.

Pääosaa näyttelee Seidi Haarla, joka keikauttaa hauraan ja epävarman nuoren äidin elokuvan aikana raivoavaksi olennoksi, jollaisen varmaan jokainen vanhempi tuntee joskus sisällään. Rupert Grint tekee Jonista rauhaa ja perheonnea tavoittelevan isukin, joka pehmeällä olemuksellaan vakuuttaa, että kaikki on aivan normaalia. Kunnes sitten ei enää ole. Hyytävin rooli on Pirkko Saisiolla Sagan etäisenä äitinä, joka saa katsojan miettimään, onko elokuvan suurin hirviö sittenkin juuri hän.

Elokuva sijoittuu pääosin taloon ja metsään, mikä tekee tunnelmasta klaustrofobisen. Saga on yksin vauvansa ja siihen kohdistuvien huolien ja muiden ikävien tunteidensa kanssa. Onko lapsi epänormaali? Onko äiti itse hirviö, kun ei osaa rakastaa lastaan? Onko hän itsekäs, kun ei ota apua vastaan? Ja lapsi ei koskaan opi empatiaa, jos katsekontakti äitiin on liian vähäinen!

Yhdessä elokuvan tuskallisimmista kohtauksista Saga itkee videopuhelussa äidilleen, että hän ei jaksa lastaan, hän joko tappaa lapsen tai lapsi tappaa hänet. Taustalla kuuluu, kuinka lapsi murisee ja hakkaa ovea, jonka taakse Saga on sulkeutunut. Äiti ohittaa tunnustuksen sanomalla, että hän itse ajatteli Sagasta aivan samoin, kun tämä oli pieni: ”Sä olit ihan hirvee lapsi!”

Onko kyse sukupolvisesta taakkasiirtymästä, jossa Saga ei osaa rakastaa lastaan, koska häntä itseäänkään ei ole lapsena rakastettu?

Elokuva ei kuitenkaan anna mahdollisuutta tulkinnalle, jonka mukaan lapsen omituisuus olisi vain traumaa, synnytyksen jälkeistä masennusta tai kuvittelua, sillä muutkin näkevät lapsen fyysiset poikkeamat. Auringonvalo ja kylmä rauta todella vahingoittavat lasta.

Ja jos lapsen ruumis on outo, niin oudoksi on muuttunut myös Sagan omat ruumis: kynnet ovat harmaat ja repaleiset, hiukset kiillottomat ja takkuiset, rinnat roikkuvat ja venynyt vatsanahka on kuin lässähtänyttä taikinaa. Niskaan kasvaa emännänkyhmy. Peilistä katsoo takaisin vieras olento, yhtä vieras kuin kehdossa makaava imeväinen.

Lapsen hirviömäisyyttä korostaa se, että sen kasvoja ei näytetä. Katsoja ei ota katsekontaktia lapseen sen enempää kuin Saga itsekään, eikä katsoja näe vauvan hymyilevän, kuten Sagakaan ei tunnista lapsen ilmeitä hymyksi. Lapsi kääntyy katsomaan Sagaa ja katsojaa vasta aivan elokuvan lopussa. Kohtaus on tehokas.

Vaikka Sagasta tuntuu, että lapsi imee hänet tyhjiin, hän ei kuitenkaan pysty olemaan siitä erossa. Etäisyys lapsesta nostattaa sietämättömiä rakkuloita, jotka laskevat vasta lapsen lähellä. Kohtaus ruumiillistaa oudon kaipauksen, jota vastasyntyneen äiti kokee lasta kohtaan.

Sagan onkin tultava itsekin hirviöksi voidakseen olla äiti hirviömäiselle lapselleen. Oman hirviömäisyyden hyväksymällä löytyy myös yhteys jälkeläiseen. Saga murisee ja haukahtelee lapselle, mukautuu sen eläimellisiin tarpeisiin. Metsä alkaa hiljalleen hivuttautua takaisin sisään. Hirviömäinen äiti–lapsi-suhde ei kuitenkaan ole muiden ihmisten näkökulmasta hyväksyttävä ja konflikti on vääjäämätön.

Vanhemmuuteen, synnytyksen aiheuttamiin ruumiin muutoksiin ja parisuhteeseen liittyvät ahdistuksen aiheet ja pelot on elokuvassa väännetty tuskalliselle kierteelle ja purskautettu kansanperinteestä ammentavaksi kauhuksi, joka on todellista ja painavaa.

Kiinnostavasti elokuva on sangen verinen, mutta hyvin eri tavalla kuin kauhuelokuvat yleensä. Veri on dramaattisuudestaan huolimatta arkipäiväistä: se roiskuu synnytyksessä ja sitä valuu terveyssiteeseen, lapsen järsimä tulehtunut nänni tihkuu hurmetta. Toki elokuvan loppupuolella päästään perinteisempiin splattermeininkeihin, mutta Yön lapsi muistuttaa, että lisääntyminen ja siitä toipuminen on veristä ja pelottavaa puuhaa.