Yllättäen Lapin sota alkaa keskeltä Kannaksen suurhyökkäystä. Sen sijaan suurta yllätystä ei ole, että säntäily sisältää urhokkaan panssarivaunun pysäyttämisen. Kohtausta jatkuu useita minuutteja. Kuvasto ei ole mitenkään omalaatuista. Aivan kuin tämän kaiken olisi voinut loihtia Tuntemattoman sotilaan kolmannen version leikkauspöydältä talteen.

Äkisti tunnelma vaihtuu. Teatterisalin maltillinen sodan pauhu muuttuu illanhämyn rauhaisaksi rovaniemeläiseksi arjeksi, jossa saksalaisupseeri ja suomalainen sihteeri keskustelevat yhteisestä tulevaisuudestaan. Sitten kuvataan ihmisiä viettämässä lämmintä kesäpäivää joko Ounas- tai Kemijoen rannalla.

Tästä eteenpäin kahden ja puolen tunnin ajan nähdään harvakseltaan sotaa tai arkea. Tästä hyvästä Lapin sota onnistuu olemaan muuta kuin sankaritarinoita rintamalinjalta tai rakkaustarina karrelle palaneilta raunioilta. Elokuvan kaksi tarinalinjaa ovat saksalaisupseerin (Volker Bruch) ja suomalaissihteerikön (Sannah Nedergård) yhä kauemmaksi haaveisiin ajautuva yhteisauvo sekä kauhavalaisen taisteluparin tarvonta saksalaisten kintereillä syksyllä 1944.

Kauhavalainen taistelupari ajautuu Lapin sotaan sattumuksien sanelemana. Nuorempi (Luukas Niskanen) janoaa rintamakaraistusta vapaaehtoisena, vanhempi (Pyry Kähkönen) simputetaan ”Sukevan reserviläisenä” eli Talvisodan pyttytuomiota istuneena vasemmistolaisena kaitsemaan kyläläistään.

Saksalaisupseerin ja sihteerikön väliin änkeää Peter Franzénin esittämä sotilaspastori, jolla on menneisyys sihteerikön kanssa. Enempää keskushenkilöitä elokuva ei tämän viisikon lisäksi kaipaakaan. Heidän tarinansa elokuva ehättää kertomaan rauhaisasti ja järkevästi liiemmin sepittämättä mennyttä.

Veljesten ryhmän tarkoitus on saattaa vangitut saksalaisten heilat takaisin Ouluun tuomiolle. Matkasta Oulusta Muonioon ja sieltä takaisin muodostuu elokuvan liike henkisine ja fyysisine rasitteineen.

Sotaelokuvana markkinoiduksi elokuvaksi Lapin sota on rytmiltään tyyni. Siihen on käsikirjoitettu oivia elementtejä, kuten saksalaisupseerin ylioppilaslahjaksi saama kello, jolla käydään läpi elokuvan jatkuvaa vaihto- ja anekauppaa.

Franzénin ja Nedergårdin kyky käyttää vaivattomasti kolmea kieltä vakuuttaa. Elokuvassa käytetään rinta rinnan molempia kotimaisia, mutta saksankielen moninaisuus tuo entisestään uskoa elokuvan ajatuksellisuuteen. Elokuvan saksalaiset – tuo vastapuoli ja vihulainen – onnistutaan esittämään inhimillisessä katsannossa. Samalla vilpittömyydellä ja kunnialla pyritään esittelemään tuomiota kohti saatettavat suomalaisnaiset.

Huora-sanaa elokuvassa jaksetaan hokea tuon tuostakin. Petteri Summasen esittämä känninen, häijy ja vastenmielinen vääpeli jää irvokkuudessaan mieleen. Känniläisten tyhjentäminen Tornion Pikku-Berliinistä on sekin silkkaa jermumaineen kyseenalaistamista. Ehkä lommoisin kohtaus jermuilulle on kentällä annettava kurinpalautus, jossa joukko-osaston eversti pauhaa, mihin kaikki ”kunnolliset suomalaiset sotilaat ovat kadonneet?” Joukosta kuuluu möläytyksenä: ”Kannakselle.”

Elokuvan antia on, etteivät ohjaaja Aku Louhimies ja käsikirjoittaja Antti Tuuri ole ympänneet tarinaan sankarikuvastoa. Elokuva on ihmisten kamppailua riutua päivästä toiseen, paikkakunnalta toiselle ja selviytyä edes jotenkuten annetuista käskynannoista.

Muuten laadultaan tinkimättömän elokuvan pöhköyksiä ovat laiskuudet lavastuksessa ja kummeksuttavat lokaatiot. Isot joukkokohtaukset autoineen ja panssarivaunuineen toimivat kelvosti, mutta asemarakennuksien ovet kahvoineen ja lukkoineen ovat jääneet vaihtamatta. Taaskaan sotilaspuvut eivät rispaannu tai kauhdu, taaskaan vaeltavan ihmislauman likaisuus ei näy rasvoittuvina hiuksina tai kulahtaneena yleisilmeenä. Autot ovat sentään rapaisia ja punaliput työväentalolla auringon kellastamia.

Neljän kohtauksen ajan Oulu on mäkinen kaupunki empiretyylisine kivirakennuskortteleineen. Rovaniemikin on punatiilistä, neli-viisikerroksista maisemaa noppakivikatuineen. Toppilan satama saadaan ovelasti näyttämään samennuksin ja lähikuvin siltä, että se olisi sentään lähellä vuoden 1944 satama-allasta.

Lavastuksen pikkuvioista huolimatta elokuvassa on kosolti onnistuneita yksityiskohtia. Työväentalolla laulu vapauden kaipuusta on jykevä harmonikkasäestyksellään. Tenhoavat maisemakuvat pohjoisesta erämaasta revontulineen säkenöivät. Upseerien epämielekkäät käskyt venyttävät alaistensa naamavärkkiä nykäyksittäin. Miinan räjähtäessä kaunis saksalainen lied on nappivalinta kuvaamaan sodan mielettömyyttä.

On rehellisyyden nimissä myönnettävä, että marssin Aku Louhimiehen elokuvaa katsastamaan kuin soitellen sotaan. Odotin samanlaista pastissia kuin Tuntematon sotilas oli, odotin Antti Tuurilta toisintoa Talvisodasta. Myöhemmin näkemäni elokuvan trailerikin kertoo vinoutuneesti, mistä Louhimiehen ohjauksessa on edes kyse.

Sotaelokuvaksi Lapin sota ei taivu rauhallisuutensa tähden ja sisältönsä tähden. Rintamarakkauden tarinaksikin se on kummallinen ja haikea. Ehkä Lapin sotaa vaivaa sen yksioikoinen ja tylsämielinen nimi – aivan kuten tätä kritiikkiä vaivaa väärä otsikkotaso. Joka tapauksessa elokuva ponteva ja rehellinen kokonaisuus viiden ihmisen kohtaloista sivujuonteisessa sodassa Lapin perukoilla.