Ylös, alas, hetkessä eestaas

Kesäkuun ensimmäisenä lauantaina herään puoli seitsemän maissa. Jätän Jarin ja Tuomaksen nukkumaan. Kerään ja pakkaan kamat ja poistun hotellihuoneesta ja hotellista.

Doris noukkii minut MB Sprinteriin. Hän on yksi Klangfestival Toggenburgin puuhahenkilöistä. Äänitaiteeseen keskittyneen festivaalin perjantai-illan teema on ollut ”Suomalaiset tulevat”. Ja nyt kolme suomalaista on lähdössä. Viiden minuutin päästä tila-autoon nousevat toisessa Wildhaus-kylän hotellissa majailleet Antti Paalanen ja Samuli Volanto.

Harmonikka- ja äänitaiteilija Antti ja hänen miksaajansa Samuli ovat Mieskuoro Huutajien tavoin kuuluneet Alt St Johannin kylän Pyhän Johanneksen kirkossa edellisiltana esiintyneeseen tähtikaartiin. Illan kolmas pääesiintyjä oli Päivi Hirvonen (laulu, viulu ja jouhikko). Sympaattisesti ja rouheasti harmonikkaa ja omaa ääntään käyttänyt Antti toteutti Samulin avustuksella omintakeisen ja menestyksekkään konsertin.

Nyt matkaamme Doriksen kyydissä Alpeilta alas kohti Zürichiä. Tuntuu, ettei Toggenburgin vuoriseudun hypnoottisen jylhään maisemaan voisi koskaan tottua. Siihen ei voisi koskaan suhtautua välinpitämättömästi. Ylängön kyliä ohitellessamme mieleeni juolahtaa lähes kuuden vuoden takainen sananvaihto:
Minä: ”Tuli mieleen mitä eilen sanoit sveitsiläisistä, kun käveleskelin tänään Zürichin keskustassa ja kaupungin asukkaat vaikuttivat kyllä mielestäni ystävällisiltä ja rennoil…”
A: ”Heikki! Älä mene tuohon halpaan. Usko minua kun sanon sinulle täällä tarpeeksi kauan asuneena: sveitsiläiset ovat kylmiä ja laskelmoivia ihmisiä.”

Kävin keskustelun lokakuussa 2016 saksalaisen A:n kanssa. A oli hauska ja lämmin persoona. Hän toimi yhteyshenkilönä, kun Mieskuoro Huutajat esiintyi Zürichissä Nykytaiteen museossa ja parissa flash mob -katukohteessa. A taisi silloin saada minut vakuutetuksi.

Vasta nyt, Doriksen huolehtivassa kyydissä, havahdun kysymykseen sveitsiläisestä luonteenlaadusta. Siitä lähtien, kun torstaina saavuimme Klangfestivalin avajaisiin, on vastaanottomme ollut vilpittömän lämminhenkinen ja vieraanvarainen. Tämä tunne on välittynyt myös sveitsinsaksasta, vaikka murteesta en ole juuri mitään ymmärtänytkään. Avajaisten saksankielisen paneelin puheenvuoroista sain juuri ja juuri noukittua seuraavan toteamuksen: ”Die Klangkunst ist Permakultur”, äänitaide on permakulttuuria, kestävän kehityksen kulttuuria. Puhuja ei väitettä ymmärtääkseni perustellut.

Joka tapauksessa nyt paluumatkalla herää mieleen kysymys, kasvattaako alppiprovinssin luonnonläheisempi kulttuuri erilaisia ja ystävällisempiä ihmisiä kuin A:n enimmäkseen kohtaamat zürichiläiset. Pitääkö tämä yleisemminkin paikkansa, mitä korkeammalle tai reunemmalle alamailta ja metropoleista mennään? Tai jos Suomea ajatellaan, mitä pohjoisemmaksi ”etelän vetelien” luota siirrytään. Jos vastaan kyllä, sorrunko stereotypioihin?

***

Mercedeksellä neljästään matkatessamme Doris kysyy minulta yhtäkkiä: ”Mitä te Huutajat haluatte esiintymisellänne sanoa?” Vastaan nopeasti: ”Sen saa yleisö päättää.” (Alla festivaalin yleisöämme.)

Seuraavien tuntien aikana kysymys ja vastaus pulpahtelevat mieleen. Onko asia tosiaan noin – voisiko yleisö esimerkiksi päättää, että huutotaide on pelkkää melua? Kysymys aktualisoituu, kun Zürichissä järveä kohti käveleskellessäni saavun Spiegelgasselle Cabaret Voltairen eteen. Se on paikka, jossa dada syntyi vuonna 1916. Cabaret Voltairessa Tristan Tzara ja muut dadaistit esittivät muun muassa – heidän omasta mielestään voitokkaan – melukonsertin sireenille, räikälle ja vaahtosammuttimelle.

Dada halusi olla pelkkää melua, tyhjyyttä ja provokaatiota. Se pyrki irrottautumaan läpikotaisin korruptoituneina pitämistään traditioista, joiden päätepisteenä oli maailmansota. Dada halusi tuhota kaiken siihenastisen, se halusi olla puhtaasti hetkessä, tässä ja nyt, ilman minkäänlaista menneisyyden ja konventioiden painolastia.

Mutta miksi dada syntyi juuri Zürichissä? Dadaisti Richard Huelsenbeck kirjoitti jo vuonna 1920 dadan historiikin En Avant Dada: Eine Geschichte des Dadaismus. Olen ottanut kirjan matkalle mukaan. Seuraava Huelsenbeckin kuvaus saattaisi antaa yhden mahdollisen selityksen dadan syntymäpaikalle (ja kuvaus kyllä kielii muun ohella zürichiläisestä kylmyydestä): ”Zürichissä kansainväliset keinottelijat istuivat ravintoloissa paksuine lompakkoineen ja punaisine poskineen […] ja maiskauttivat huuliltaan iloisen hurraahuudon kansoille jotka parhaillaan mäiskivät toistensa kalloja sisään.” Ehkä tällaiset ilmiöt laukaisivat dada-reaktion, ehkä dadaistit halusivat tartuttaa kaupunkiin mieletöntä kaaosta joka kaikista suunnista ympäröi Sveitsin omahyväistä turvapaikkaa.

***

Cabaret Voltaire sulki ovensa jo vuoden sisällä mutta on muutamaan otteeseen avattu uudelleen tällä vuosituhannella. Sen piti olla nyt auki – mutta se oli kiinni. Ehkä tämä kuvastaa avantgarden nykytilaa.

Jatkan matkaa etelämmäs. Eihän Huutajien taide ole puhdasta ja merkityksetöntä ex tempore -melua, ajattelen käppäillessäni. Eihän se pyri eikä edes kykene katkaisemaan itseään kokonaan irti perinteistä.

Puolen kilometrin päässä Limmatquain varrella odottaa perinteikäs Café Bar Odeon. Ensimmäisen maailmansodan aikana kahvila toimi kantapaikkana monille nimekkäille henkilöille: V. I. Lenin, Leo Trotski, James Joyce, Albert Einstein, Carl Jung ja niin edelleen. Dadaisti Hugo Ball näki ironiaa siinä, että Lenin ja dadaistit vaikuttivat Zürichissä niin lähellä toisiaan – Lenin asui lähes vastapäätä Cabaret Voltairea. Odeoniin asetuttuani otan esille toisen mainion tekstin, Tom Stoppardin näytelmän Travesties (1974).

Stoppard tuo näytelmässään yhteen Leninin, Joycen, Tzaran ja heidän (osin fiktiivisen) lähipiirinsä vuoden 1917 Zürichissä. Eräässä kohtauksessa Tzara kertoo illasta zürichiläisessä baarissa. Lenin on juuri julistamassa tovereilleen, että on siekailematta uskallettava survaista pistin jokaiseen korpraalia korkea-arvoisempaan upseeriin, kun joku alkaa soittaa Beethovenin sonaattia. Lenin luhistuu täysin ja alkaa toivuttuaan pyyhkiä silmiään. Tzara ihmettelee: ”No, olen itse dadaistina porvarillisen taiteen luonnollinen vastustaja ja poliittisen vasemmiston luonnollinen liittolainen, mutta outo juttu vallankumouksessa on, että mitä enemmän vasemmalle he siirtyvät poliittisesti, sitä porvarillisempana he haluavat taiteensa.”

Lenin oli henkeen ja vereen länsimaisen korkeakulttuurisen tradition puolestapuhuja. Niinpä Neuvostoliitossa taiteiden kehitys pitkälti pysähtyi ja jäädyttyi vallankumoukseen lyhyttä ja vaivoin hyväksyttyä 1920-luvun avantgardejaksoa lukuun ottamatta. Vakiintuneesta sosialistisesta realismista tuli karkeassa ja sentimentaalisessa idealisoinnissaan klassismin, romantiikan ja realismin traditioiden tympeimpien puolien yhteensulautuma.

***

Tilaan vielä toisen paikallisen Feldschlösschen-lagerin. Viihdyn Odeonin mondeenissa tunnelmassa.

Lasken Stoppardin näytelmän hetkeksi käsistäni ja ajattelen, että jos Mieskuoro Huutajat ei dadan tavoin asettaudu kokonaan traditioiden ulkopuolelle, ei se myöskään ole vatsastapuhujanukke, joka mekaanisesti toistaa traditioiden ääntä.

Olen kyllä kuullut äänenpainoja, että huutotaide ennemmin toisintaa vaikkapa suomalaiskansallisia mieheyden perinteitä kuin kyseenalaistaa niitä. Tuollaiset puheet kuulostavat oudoilta etenkin kun mietin aivan Mieskuoro Huutajien alkuaikoja. Tuolloin repertuaarimme koostui suurelta osin verihurmeisten nationalististen laulujen varsin suorasukaisista, jopa punk-henkisistä huutotulkinnoista. Kuorosta ei Intiön upseerikerholla todellakaan pidetty. Alun jälkeen ohjelmisto alkoi monipuolistua niin sisällöltään kuin muodoltaan. En liene väärässä väittäessäni, että se alkoi myös monimielistyä. Mutta mitä tällainen progressio teki huutotaiteesta?

***

Muutamia tunteja aiemmin Doris jättää meidät kolmen vartin ajomatkan jälkeen Wil-nimisen kaupungin rautatieasemalle ja huolehtii viimeiseen asti siitä, että kaikki on kunnossa. Edessä on vajaan tunnin junamatka Zürichiin.

Antin ja Samulin kanssa jutellessani ilmenee, että he ovat laillani pitkäaikaisia Haapavesi Folk -konkareita. Tiemme eivät tosin ole kohdanneet. Ovat tulossa folkkeihin tänäkin vuonna. Harmittaa, etten itse millään pääse kuun vaihteessa paikalle. Parivaljakko jää pois lentoaseman pysäkillä. Minä jatkan Zürichin päärautatieasemalle ja sieltä heti Flunterniin. Samalla bussilla tulleet lapsiperheet jatkavat viereiseen eläintarhaan.

Minä käännyn hautausmaalle. Kävelen sen perälle James Joycen haudalle. Kun vuonna 2016 kävin kuoron kanssa Zürichissä, tiesin kyllä haudan sijaitsevan kaupungissa. Tänä vuonna Joyce on ajankohtaistunut minulle enemmän kuin koskaan. Tammikuussa Heinosen Paavo otti yhteyttä: haluatko tulla mukaan Ulysseksen lukuperformanssiin Bloomsdayn aikoihin (kuudestoista kesäkuuta)? Totta kai, vastasin. Samalla päätin kirjoittaa teosta käsittelevän esseen, jollaisesta oli Paavon kanssa puhetta jo kymmenen vuotta sitten Leevi Lehdon suomennoksen ilmestyessä.

Koko kevään olen luppoaikoinani lukenut Ulyssesta – välillä englanniksi, välillä Lehdon suomennosta. Ja kirjoittanut romaanista artikkelia Kaltion kesäkuun numeroon. Kirjoitusprosessi on ollut rankka. Sain esseen joten kuten valmiiksi pari päivää vapun jälkeen. Olin kyllä mielessäni ajatellut kirjoitukseni arkkitehtuuria melkoisesti kattavammaksi: puuttumaan jäivät muiden muassa affektit, intensiteetit, Molly Bloom… Mutta niinhän minulle aina käy.

Joka tapauksessa käynti Joycen haudalla tuntuu luontevalta ja välttämättömältä kevääni jälkeen. Onneksi aamuvarhainen kyyti Zürichiin ennen muita huutajia mahdollistuu.

***

Edellisen illan esiintyminen on Mieskuoro Huutajien ensimmäinen kunnon konsertti tammikuun 2020 jälkeen. Kappaleita esitetään kymmenellä eri kielellä, ja niistä neljällä huudetaan Sveitsin kansallislaulussa. Vastaanotto on innostunut. Nyt, vuorokautta myöhemmin Zürichissä, tulee mieleen, että kun ajattelee vuoden 1917 Zürichin kolmea vaikuttajaa Stoppardin näytelmässä – Tzara, Lenin ja Joyce – Mieskuoro Huutajat ovat mielestäni epäämättä lähimpänä Joycen estetiikkaa. Joyce ei kokenut pystyvänsä kokonaan irrottautumaan perinteistä kuten dadaistit, mutta ei toisaalta Leninin tavoin sellaisenaan hyväksynyt ja jähmettänyt korkeakulttuurista traditiota.

Viittasin edellä Huutajien aivan alkuaikojen varsin suorasukaisesti perinteisiä militaristisia tekstejä karikatyrisoivaan tuotantoon. Ehkä löyhänä analogiana kuoron ensiaskelille voisi ottaa Joycen ensimmäisen julkaistun romaanin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (A Portrait of the Artist as a Young Man, 1916). Teos toteutuu kokonaan päähenkilönsä Stephen Dedalusin vähitellen yhä kapinallisemmasta näkökulmasta. Se ottaa suoraan mittaa 1800-luvun lopun Irlantia hallinneista uskonnollisista, kolonialistisista ja nationalistista teksteistä.

Uskallan sanoa, että sekä Joycen että Huutajien tuotannon kehityksessä on ollut kasvavassa määrin kysymys muodosta. Toki Joyce oli alun perinkin – toisin kuin muodottomuutta ja tämänhetkisyyttä ajavat dadaistit – tarkka tästä aspektista. Ulysses, Joycen seuraava romaani (1922), menee niin muodollisesti kuin sisällöllisesti Taiteilijan omakuvaa pidemmälle. Se luo perinteen ja nykyajan välille kaksoisvalaistuksen, tai paremminkin monivalaistuksen, jota on mahdotonta palauttaa niin traditioiden (etenkin Homeroksen Odysseian) suorasukaiseen toisintamiseen kuin niiden pelkkään parodiointiin tai dadaistiseen kieltoon. Sama pätee kuoronjohtajamme Petri Sirviön hienoihin, muodollisesti monitahoisiin ja moniäänisiin sävellyksiin Mieskuoro Huutajien tulkitsemina.

Ulysses ylittää, traditioiden tekstejä kaleidoskooppisesti varioimalla ja jopa niitä ylikuormittaen, edellä esittämäni vastakkainasettelun traditioiden ja niiden antiteesien välillä. Siitä tulee jotain aivan muuta. Romaanin Odysseus-hahmo, Leopold Bloom, on yhtaikaisesti sekä enemmän että vähemmän kuin Homeroksen klassisen tasapainoinen Odysseus. Ja toki ylikuormitus, muodollisesti taidokas mutta silti voimallinen melu, on keskeinen osa Huutajien taidetta. Tämä melu tuottaa yhtäältä intensiivistä ylijäämää. Mutta toisaalta juuri tämä ylijäämä on jotain, mikä usein tragikoomisesti viittaa jonkinlaiseen valuvikaan, puutteeseen, perinteisten ja nykyistenkin tekstien kuvitellussa täyteydessä. Huutotaide on yhtaikaisesti sekä liiallista että vaillinaista, ja yhtaikaisesti sekä vakavaa että koomista. Tuollaiset ristiriitaisuudet tekevät uudet ja äkkiväärät merkitykset ja kokemukset mahdollisiksi.

James Joyce ja Mieskuoro Huutajat tulevat Euroopan reunalta – toinen lännestä, toinen pohjoisesta – ja ottavat käsittelyynsä kaiken maan traditioita. Tunnen, että tätä ajatusten ja analogioiden kehittelyä pitäisi jatkaa tulevaisuudessa. Minulla on ollut väitöskirja jo vajaat kolmekymmentä vuotta työn alla, aihe on tosin saattanut välillä hieman muuttua. Ehkäpä väsäänkin väitöskirjan Mieskuoro Huutajien estetiikasta.

Lähteet:
Richard Huelsenbeck: En Avant Dada; Deutschland muss untergehen. Hamburg: Nautilus 1984 (alkup. 1920).
Tom Stoppard: Travesties. London: Faber and Faber 1978.
James Joyce: Ulysses. Ed. by H.W. Gabler with W. Steppe and C. Melchior. Penguin Random House. Vintage Classics. 2022 (alkup. 1922).