Taiteilijanaisten polkuja seuraamassa

Tahto ja taito – 1900-luvun alun taiteilijanaisia. Oulun taidemuseo 25.2.–28.5.2023.

Tahto ja taito -näyttely perustuu vuonna 2017 alkaneeseen Oulun taidemuseon tutkimushankkeeseen, jossa selvitettiin pohjoispohjanmaalaisten, ammatillisen taidekoulutuksen saaneiden naispuolisten taiteilijoiden uraa ja elämänpolkua. Näyttelyssä esitellään kuusi taiteilijaa: Hilja Tolvanen (1879–1959), Laila Karttunen (1895–1981), Lyyli Kaurila (1896–1987), Karoliina Otava (1901–1990), Olga Nordström (1902–1981) ja Hilja Palomäki (1902–1994).

Tyyliltään taiteilijat ovat erilaisia. Esimerkiksi Karoliina Otavan töissä korostuvat vahvat ääriviivat, oli kyse sitten opiskeluajan harjoitustöistä, puupiirroksista tai herkästä, pastellisävyisestä muotokuvasta ”Johanna” vuodelta 1956; Lyyli Kaurilan omaleimainen, rouhea siveltimenjälki näkyy niin vuoden 1920 teoksessa ”Kylpijät Suursaaressa” kuin opettajakollegoita esittävässä teoksessa ”Ystävykset” vuodelta 1950. Hilja Palomäen työt puolestaan ovat värinkäytöltään herkkiä akvarelleja, joiden aiheena ovat maisemat, kasvit ja ihmiset.

Monet naispuolisista taiteilijoista opiskelivat Suomen lisäksi myös ulkomailla, eritoten Pariisissa, mutta myös Saksassa ja Italiassa. Taiteilijoiden käyttämät tekniikat olivat monipuolisia, ja näyttelyssä onkin öljyväritöiden ja akvarellien lisäksi litografioita, kuivaneulatöitä, puupiirroksia, mustepiirroksia, pastelleja ja hiilipiirroksia. Näyttelyn kattaman pitkän ajanjakson ansiosta teoksissa näkyvät selvinä myös erilaiset kansainväliset virtaukset impressionismista kubismiin ja modernismiin. Teosten lisäksi näyttelyyn on koottu taiteilijoille kuuluneita esineitä, kuten luonnoskirjoja, valokuvia, kirjeitä, maalausvälinesalkku ja jopa olkihattu.

Naispuolisilla taiteilijoilla oli selvästi miespuolisia taiteilijoita heikommat mahdollisuudet luoda kestävä taiteellinen ura siitä huolimatta, että jo 1900-luvun alussa lähes puolet taidekoulujen opiskelijoista oli naisia. Taloudellisista syistä naiset usein opiskelivat taideopintojensa ohella piirustuksenopettajiksi. Lukuunottamatta Olga Nordströmiä näyttelyssä esitellyt taiteilijat työskentelivätkin opettajina jossain vaiheessa elämäänsä, Kaurila ja Palomäki Oulun Tyttölyseossa eli Tipalassa. Laila Karttunen puolestaan tunnetaan tekstiilisuunnittelijana ja perinnekäsityön kerääjänä ja tallentajana, ei niinkään kuvataiteilijana.

Nordström olikin kuudesta taiteilijasta ainut, joka pystyi omistautumaan kuvataiteelle täysipainoisesti. Karoliina Otava työskenteli opettajuutensa lisäksi kuvittajana ja mainospiirtäjänä sekä loi uran kohopainograafikkona. Nordström teki paljon muotokuvia, Otava puolestaan mainoksia ja kirjojen kansikuvia, joista näyttelyssä on myös joitakin esimerkkejä. Näyttelyn teoksista valtaosa onkin Nordströmin ja Otavan töitä: kummaltakin on esillä yli 30 teosta, kun taas muilta taiteilijoita teoksia on näytillä alle kymmenen kultakin.

Näyttelyn aikalinja on pitkä: se kattaa niin opiskeluaikojen varhaistöitä kuin myöhäiskauden teoksia. Olga Nordströmin kaksi mainiota omakuvaa kertovat hyvin ajanjakson pituudesta. ”Omakuva” vuodelta 1947 on näyttelyn julisteessakin: herkkä pastellipiirros, jossa nuori, polkkatukkainen tyttö vilkuilee katsojaa vähän sivusilmin. Teoksen alalaidassa lukee: ”Olga Sophia opiskelee Pariisissa anno 1928”. Vuoden 1961 realistisessa omakuvassa liki kuusikymppinen taiteilija istuu käsi poskella ja kulmat rypyssä pöydän ääressä, edessään tyhjä paperilehtiö, puoliksi juotu kahvikuppi ja muutama kolikko. Teoksen otsikko on osuvasti ”Huolia”. Nuoren tytön taiteellinen intohimo ja Pariisissa opiskelun jännitys ovat vaihtuneet vanhenevan taiteilijan elämän arkisuuteen ja talousahdinkoon.

Aikalaisten suhtautumista naispuolisiin taiteilijoihin kertovat näyttelyvitriineissä olevat kritiikit. Kritiikeissä naispuolisia taiteilijoita kuvataan ”maalajattariksi”, joiden töiden arviointia perustellaan Helsingin Sanomissa vuonna 1928: ”Kun he nyt kumminkin omaksi huvikseen ja opikseen ovat julkiseen näyttelyyn ryhtyneet, olkoon heistä muutama lempeä sana sallittu.” Pelkästään ”omaksi huvikseen” naispuoliset taiteilijat eivät tietenkään näyttelyihin osallistuneet, vaan se oli osa taiteilijan ammattia.

Toisessa, vuoden 1931 Uuden Suomen arviossa puolestaan todetaan Olga Nordströmin töistä, että niistä puuttuu ”syventyminen, intensiivisempi sielustaminen ja luonteenkuvauksen painavuus”. Näyttelyssä olleita töitä näkemättäkin jää nykykriitikkoa mietityttämään, olisiko arvio ollut toisenlainen, jos Olgan sijaan taiteilijan nimenä olisikin ollut Olli.

Kritiikkien vähyys ja kriitikoiden väheksyntä aiheutti sen, että naispuolisilla taiteilijoilla oli merkittävästi vähemmän näkyvyyttä kuin miespuolisilla. Tästä on myös jälkipolville jäänyt se mielikuva, että naispuolisia ammattitaiteilijoita olisi ollut vähän. Oulun taidemuseon tutkimusprojekti ja Tahto ja taito -näyttely rikkovat ansiokkaasti tätä vääristynyttä mielikuvaa.

Taideinstituutioiden ja kritiikin antaman arvostuksen puuttuessa perheen tuella oli naispuolisten taiteilijoiden uralle tärkeä merkitys. Olga Nordströmiä tuki hänen siskonsa Elsa Finell, joka harrasti itse miniatyyrimaalausta – muutamia Finellin miniatyyrejä on nähtävillä myös näyttelyssä. Hilja Palomäki puolestaan pystyi kouluttautumaan sisarensa Martan taloudellisella tuella, ja veljensä Einon kanssa hän kiersi kuukauden verran Keski-Euroopan taidemuseoita kesällä 1935. Tuen kääntöpuolena oli se, että sukulaisilla oli sananvaltaa taiteilijan elämänvalintoihin: sisarensa painostuksesta Palomäki ryhtyi taiteilijanuran tavoittelun sijasta piirustuksenopettajaksi.

Myös taiteilijoiden välinen yhteisöllisyys kannatteli monen naispuolisen taiteilijan luomistyötä. Taiteilijat, niin nais- kuin miespuoliset, loivat keskinäisiä verkostoja, joissa ateljeita ja työhuoneita jaettiin, kesää vietettiin samoissa paikoissa ja matkoja tehtiin yhdessä. Olga Nordstömin läheisiin ystäviin kuului paljon muita taiteilijoita, muiden muassa Sam Vanni sekä taiteilijasukuun kuulunut Laura Järnefelt. Hilja Tolvanen puolestaan tunsi Tulenkantajia, ja näyttelyssä onkin Tolvasen lyijykynämuotokuvat Elina Vaarasta ja Olavi Paavolaisesta.

Näyttelyn teoksista ja taiteilijaelämäkerroista päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää naispuolisten taiteilijoiden sinnikkyys ja elämänilo. Taiteellisen työn mahdollisuudet eivät välttämättä aina olleet otolliset, mutta taidetta tehtiin silti.